Valokuvauksen Pikkukakkonen

Jotkut uskovat, että valokuviin ilmestyvät täplät ovat henkiolentoja...

En ehkä olisi uskonut - jos joku olisi tovi sitten väittänyt - että tulen lauantaiaamuna koulutukseen mennessäni lukemaan bussissa kamerakirjaa. Niin siinä vaan voi käydä jos on perjantaina ostanut sen uuden kameran. Iso oli turhautuminen, kun piti odottaa sen akun latautumista. Pimeäkin siinä ehti tulla. Vaikka toisaalta oli hyvää aikaa opetella zoomin kiinnilaittamista ja irtiottamista. Pläräillä ohjekirjaa.

Avaruuskieltä on se, vaikka muka suomeksi. Kaikenmaailmaan koodeja murrettavaksi.

Tästä tulee pitkä kevät. Eikä vain minulle, vaan kaikille teille ystäville jotka luulette seuraavanne jotain elämäntapapäiväkirjaa maaseudun ja kaupungin väliltä. Ajatella, tuleekohan tästä nyt myös valokuvausharrastuksen edistymisen seuraamisblogi. En kyllä vaihda otsikkoa enkä perusta uutta. Nyt kestetään. Koitan olla maltillinen.

Lisää turhautti se - vaikka olikin viisasta - etten ottanut uutta kameraa heti lauantaiaamuna mukaan. Kun en kuitenkaan olisi osannut vielä kuvata ja pokkarikuvauksenkin takia myöhästyin ihan pikkuisen. Kun oli niin nätti aurinko ja kotikaupunki kauneimmillaan, siis vuodenaikaan nähden.

Kamerakirjasta (vaikka se olikin myymälän ilmaislahja) innostuneena suunnittelin, miten alan ottaa ihmis- ja henkilökuviakin. Mikähän ero niilläkin muuten on. Edistyneempänä sitten voin keskittyä muotokuviinkin. Pitää olla rohkeutta tarttua tilanteisiin ja ihan pokkana vaan kuvata. 

Kyllä ei tule sekään olemaan helppoa kun aina muutenkin kiusaannun vieraiden ihmisten takia. Tälläkin viikolla olisi saanut hyvän tilannekuvan kun yksi - suoraan sanottuna ääliö - nainen keksi alkaa huutaa bussikuskille liikennelaitoksen puutteellisuudesta. Kiukutteli suureen ääneen että miten julkinen liikenne on pelkkää vedätystä, kailotti ja känkkäröi - muisti kyllä välissä ilmoittaa, ettei ole itse kuljettajalle vihainen mutta kuitenkin. Hävetti ihan kamalasti hänen puolestaan.

Melkein menin sanomaan hänelle suorat sanat, että älä tule kuljettajan työpaikalle linja-autoon kuule nainen huutamaan. Mutten uskaltanut.

Miten siinä sitten olisi muka voinut ihmiskuvia ottaa, ei mitenkään. Tulen keskittymään rauhallisempiin kohteisiin aluksi.

Vähän huolettaa se, että tuleeko uudella kameralla muka näpsittyä katukuvista tunnelmia työmatkojen yhteydessä. Vai pitääkö opetella uusi tapa, että erikseen ottaa aikaa valokuvaukselle. Niin se vaan on tehtävä vissiin. Puoliso kuvaamista enemmän osaavana antoi neuvon, että en jätä pokkarikameraa pois. Vaan pidän sitä niin kuin järjestelmäkuvauksen rinnalla.

Tai siis eihän se uudella kameralla näpsiminen ole mitään näpsimistä. Se on sormet kohmeessa virittelyä, vipstaakien vääntelyä ja koodikielen huijausta. Hidasta hommaa. Tuleekohan minusta koskaan lintukuvaajaa ja kannattikohan se hankinta sittenkään. Pokkarikamerakin pitäisi viedä huoltoon, kun sen linssissä on sitkeitä roskia.

Niin se on, että elämä monimutkaistuu kun sille antaa pikkusormen.

Kun pääsin takaisin kotiin - vähän oli kiire kun kameran opiskelu poltteli, ei ehtinyt edes olutta ehdottaa rakkaille työkavereille - oli pihalla taas jo hämärää, joten jatkoin harjoittelua sisällä. 

Kamalan vaikeaa. Ilmaiskirjassa kaikki näyttää niin helpolta. Tuosta noin vaan valitset jutskia ja sitten kuvaat. Mitä isompi luku, sen pienempi aukko. Jaahas. Manuaalin kieli ei avaudu. Tulee taidekuvia ja kissat alkavat huolestua jatkuvana kohteena olemisesta ja uuden vempeleen uusista äänistä.

Silläpä kaivelin vintissä uskollisesti teatteripuuskaani odottaneet käsinuket esille, että sain edes jollain tavalla stabiileja malleja. Ilmaiskamerakirjassa neuvottiin, että lintukuvaajan kannattaa tähdätä ihmistä lähempänä olevaan linnun silmään. Minä nyt tähtäsin seepraa siihen silmään, johon kukkalamppujen valo osui.

Safaritunnelmaa kuvaussessioon toi kitukasvuinen rosmariini. 

Eihän tästä tule mitään, jos en jaksa opiskella kameran tekniikkaa kunnolla. Ajatella, jos minulla onkin sen kanssa samanlainen musta aukko aivoissa kuin purjeveneen köysien solmujen suhteen. Eli en vaan opi. Hummailenko kaiken aikaa sitten vaan jossain automaatti- tai P-asennossa. Se ei ole sopivaa, on opeteltava käsisäätö.

Pitää pysyä rauhallisena. Ottaa päivä kerrallaan. Jos vuorokaudessa olen jo oppinut pikkuisen, niin ei kai se tähän voi tyssätä!?

Vaarallisen tiikerileopardin kuono sai jotenkin isot mittasuhteet, mutta katse on koskettava:

Kun sitten sohvalla yritin opiskella manuaalia lisää - tuloksetta - niin aloin kyllästyneenä kokeilla vaan. Digiajan paras puoli on se, että on se roskapöntön kuva valikossa. Senhän siis löysin jo perjantaina, heti ensimmäiseksi.

Että jos joku kaveri vaikka erehtyy selaamaan kameran valikkoa joskus, niin sieltä löytyy vain aika hyviä kuvia. Ei esimerkiksi niitä pelkkiä mustanharmaita otoksia eilisestä kuutamosta.

Koin onnistumisen riemua, kun otin paparazzikuvan viidakkoeläinmalleistani.

Nyt ei sitten olekaan enää mitään kerrottavaa. Käsinuket heräsivät henkiin ja minulla oli pelottavan hauskaa siitäkin huolimatta, että tarkennustekniikan ja kaiken kanssa on vielä paljon PALJON opittavaa. 

Koitan pitää pääohjenuorana sitä, että tämän tulee olla mukavaa ilon tuotantoa.

Pahoin pelkään, että tulee miljoona perheriitaa kun mies yrittää opettaa ja minulla menee hermo heti.

Joten ystävät, kameraa osaavat rakkaat, otan kaikki neuvot ja opetustuokiot vastaan!

Olen nyt oppinut siirtämään tarkennuskohdistinta. Se ei kai vielä ole paljon.

Rakensin maatuskanukeille vuoriston tyynyyn. Koska se oli hyvä keino harjoitella pientä joukkokuvausta ja kohdistelua. 

Odotan kovasti ulkokuvauksen oppimista ja sitä aikaa, kun oikeasti osaan.

Loppuivatkohan kirkkaat päiväsäät nyt tähän sitten. Koskakohan hallitsen oikean kuvauksen. Voi että. Minnekään kurssillekaan ei jaksaisi mennä.

Ajatella, jos sitten oikeasti saankin keväällä mökkirannassa kunnon kuvia palaavista joutsenista. Sellaisia siipienlepatuskuvia. Niihin pitää valita - oliko se nyt pieni aukko ja nopea valotusaika, vai mitenpäin se nyt meni.