Siivousvuosi

Olen heitellyt pois kaikenlaista alkaneen vuoden kunniaksi. Saakoon tämä vuosi teemakseen vaikka jonkinlaisen romusta luopumisen. Ei sillä, että mitenkään tässä nyt aikoisin heittäytyä askeettiseksi henkisyysihmiseksi, vaan ihan sen vuoksi että kaikenmoinen nurkkiin kertynyt tavara yksinkertaisesti riepoo. En voi loppuelämääni kantaa mukanani kaikkea painolastina. On siispä kevennettävä taakkaa.

Vaikka olen minä myös hyvä säästämään kaikkea, etenkin nättiä. Täytyy kauniiden tavaroiden osalta järjestää jokin karsinta. Kauneus- ja käytännöllisyyskilpailu. Esineiden, kirjojen ja tekstiilien missikisat. Rumempi yksilö voi saada lisäpisteitä tunnearvosta. Tai sympaattisuudesta. Niin kuin - silloin kun vielä seurasin ihmisten kauneuskilpailuja - saivat ne jännittyneet missikandidaatit, jotka hätäpäissään ilmoittivat vastustavansa eläintensuojelua ja maailmanrauhaa. 

Jotenkin niin inhimillistä seota sanoissaan, kun ei tiedä mitä oikeastaan itsekään tarkoittaa.

Vähäksi ajaksi jätin vielä uuden vuoden tinani esille. Muistuttamaan kaiken hupaisuudesta. Ihan selvästi avaruusoliot siinä nauravat katketakseen ja kummastelevat Maan asukkaan touhuja. Katson tinaani, jos alkaa ahdistaa. Huomaan, miten yksinkertainen joskus olenkaan. Useinkin.

Vaan voi se olla parempikin olla vähän simppeli kuin liian monimutkainen, miten sen nyt ottaa.

Vaikken minä sitä tinaa itse valanut. Kaverit suorittivat senkin rituaalin, sillä olin valamisaikaan jo nukkumassa. Niin, että en ole varma miten sen ennustukset nyt pätevät, vaikka se vasiten meikäläistä ajateltuna olikin kuulemma sulatettu ja ämpäriin molskautettu. 

Voihan se olla, että kyynisenä hetkenä alkaa se hopeisten humanoidien virnuilu ärsyttää, ja tinat lentävät roskiin. Minne ne toki ennen pitkää kuuluvatkin. Saastuttavatkin vielä. Nyt tuli synnintunto.

Kukka-asiat ovat näköjään heti kovasti mielessä, kun on tämä tietoisuus kevään lähestymisestä. Tuhlasin äsken puutarhalehteenkin. Niin sitä vaan ostetaan tilalle uutta paperia, juuri kun yhdestä erästä on luovuttu. Mutta kun siinä luvattiin neuvoja vaikeiden kohtien puutarhasuunnitteluun ja minä tarvitsen unelmalukemista. Vähän tekisi jo mieli viljellä siemeniä, kun tuli syksyllä hankittua ne kasvivalotkin. Annan sen puuhan kumminkin odottaa, sitä odotellessa saan kyllä ihan hyvin ajan kulumaan käymällä läpi romukasoja. 

Onneksi ihmeellinen lahja-amaryllis pukkaa vieläkin uutta kukkaa, ihan käsittämätön ja nätti. Ja raikas. Vaikka yleensä vähän vieroksun monien joulukukkasten ylitsevuotavaa juhlavuutta ja tykkään enimmäkseen hyasinteista. Mutta nyt kyllä on amaryllikseni keittiössä aivan omaa luokkaansa. Ihana.

Vuoden takainen lahjaorkidea sen sijaan on aiheuttanut vähän päänvaivaa. Uutta oksaa on sekin alkanut puskea, vaikka yhden vahingossa katkaisinkin. Ihmeelliset ovat sen hengittävät juuret. Mikään silmänilohan orkidea ei oikeastaan ole ilman kukkiansa, mutta on niitä juuria ja kehitystä muuten ihan jännä seurata - kun en kerran ole sitä vuodessa onnistunut hengiltäkään saamaan. Siinäpä on kaikille hitautta kaipaaville oikein unelmakasvi. 

Juuriasian vuoksi laitoin sen nyt lasiastiaan. Siihen samaan, josta poissiivosin palasaippuakokoelmani. 

Mies sitä elettä vähän ihmetteli, mutta sain hänelle uskoteltua että kyllä ne härskiintyvät saippuatkin vanhetessaan.

Itse joulujuhlasesongista ei onneksi ole paljonkaan koristuksia jäljellä, kun en niitä erityisemmin edes laitellut. Tunnelma syntyi muutenkin, ja pitkin joulunaikaa kertyneitä sopivan maltillisia lahjoja pidän vielä esillä. Sitruunalikööri ja Juicen runokokoelma, esimerkiksi. Sopivat jokaisen vuodenajan somisteeksi. Valkoiset kynttilät. Kääreellisistä konvehdeista on jäljellä enää kolme, mutteivät nekään hullummalta näytä lasimaljan pohjalla. Kevyt tunnelma niistä tulee. Ei ole massiivista karkkivuorta.

Silläpä varmuuden vuoksi ostin äsken myöskin levyllisen Fazerin sinistä. Mikä tuhluri ja epäeettinen kuluttaja. Tämän tammikuunhan pitäisi olla sellainen vyönkiristys- ja kieltäytymiskuukausi. Minä en ainakaan tämän ensimmäisen kuluneen viikon aikana ole vielä sanonut ei millekään mielihalulle. Ihan hyvältä on tuntunut. Olenkohan paatunut. Kosto odottaa nurkan takana, ehkä.

En kylläkään lähikaupan ja kodin välillä esimerkiksi liukastunut. Ihmettelin vaan, miten aamulla siitä olin kiirehtinyt bussiin kaatumatta. Arkisesta kello yhdeksästä kymmenen tuntia sitten jäi mieleen vain se kun katuvalot sammuivat, eikä tullutkaan pimeää. Elin ihan pyhää hetkeä siinä jännässä hämäryydessä.

Kävin viime viikolla pikaisesti jopa alennusmyynneissä. Oikein ruokin kerskakuluttajaminää. Ei siellä mitään ollut, aivan kertakaikkiaan, ei mitään. Onneksi löysin välipäivinä mökiltä kaapista yhdet sammarit, jotka ovat ehkä taas tulleet vähän muotiin. Toin ne takaisin kaupunkiin, enkä mene ehkä ennen kevättä housukauppaan, sellainen on nyt suunnitelma.

Takaisin siivousteemaan. Jos palasaippuoiden poisheittämiselle oli selkeä (?) pilaantumissyy, niin omille ja muiden tuomille matkamuistosimpukoille ja -kiville sitä ei ole. Rakkaus kaukomaiden tuomisiin ei katoa. Onkohan siitä tehty väitöskirjaa tai edes gradua. Hyvä tutkimusaihe olisi jollekin matkamuistojen tunnearvo.

Minä kuuluisin siihen ryhmään, jolle luonnosta löydetyt kappaleet merkitsevät enemmän kuin kansallispukuiset nuket tai etniset tuhkakupit. Onko siinäkään nyt mitään järkeä. Viimeksi jouluna sain lahjaksi simpukkakokoelman Etelä-Afrikasta, tuntuu niin arvokkaalta! Ajatella, sieltä niin kaukaa. Sieltä, missä valaat pyrskivät ja vesi on kylmää, mutta silti surffataan. Haitakin on. Sieltä, missä kasvaa avokadoja ja paikallista viiniä juodaan aika pian puolenpäivän jälkeen.

Nyt on yksi ystävä matkustanut Australiaan ja toinen keskelle Atlanttia. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa itsellänikin kävi matkustusajatuksia mielessä. Ehkä menen tänä vuonna Ranskaan, jonne kolmas läheinen meinaa asettua ihan pysyvämminkin. Tai Saksaan, johon elämänsä on rakentanut eräs historiastani tärkeä ihminen. Kyllä sielläkin varmasti kiviä on. Ja kevät edellä. Katsotaan miten käy, vai merkitseekö luopumisen vuosi nyt sitten sitä että vielä tänä vuonna en matkustakaan. Italiassakin olisi läheisiä ja Göteborgissa ikuinen kutsu ystävien vanhaan taloon, jossa en vielä ole käynyt. Puutarhakin siellä on. 

Kiva, että on valinnanvaraa.

Kömpelönä - mutta ei mahdottomana - aasinsiltana matkustusteemasta nykyhetkeen tekee mieli sanoa, että käy sekin eräänlaisesta reissaamisesta, jos penkoo, setvii ja lajittelee omia ja/tai perikunnan keräilemiä muistoja. Mielenkiintoista on se, että omien nuoruudenkirjeiden ja päiväkirjojen, tekeleiden ja kalentereiden roskiin heittäminen tuntui järkevämmältä kuin edellisten sukupolvien lippulappujen.

Jotenkin sitä ajattelee, että jos joku paperinen kappale on säilytetty perheessä 40-80 vuotta, niin se ansaitsee arvoisensa jatkonkin jossain muualla kuin kaatopaikalla. Omat teini-iän "aarteet" sen sijaan näyttäytyvät naivilta idiotismilta, josta en missään nimessä halua säilyvän todisteita. 

Säästämisen arvoiselta tuntui esimerkiksi isoäidin puolityhjä kesäpäiväkirja mökiltä vuodelta 1973 ja tyhjä lentopostikirjekuori ulkomailta. Niin, olihan silloin ukkoskesä näköjään ja mökkijärvessä ilmeisesti jonkin levän - tai muun tuntemattoman syyn - takia uimiskielto. Isoäiti kapinoi ja ui silti - koska rakasti sitä - eikä kuulemma kutittanut jälkeenpäinkään, kertoo päiväkirja. 

Minä en ole ikinä kuullutkaan, ettei meidän lutakossa olisi saanut uida. Pitää kysyä mökkinaapureilta, muistavatko he moista. Voisi kuvitella, että siitä kesästä olisi jokin mielikuva kun heidän esikoisensa ja minun rakas ystäväni syntyi juuri silloin samaan kuumimpaan aikaan. 

Omista päiväkirjoistani saavat jälkipolvet lukea vain sydänsuruista ja sensellaisesta, joten ne joutanevat takkaan tai juhannuskokkoon. Minähän sen päätän. Vaan joka vuosi uhoan samaa, enkä ainakaan vielä tähän päivään mennessä ole toteuttanut "suurta" uhkaustani. 

No sitten oli koomista se, miten rupesin perikunnan aarteiden keskellä ajattelemaan, että eihän yksittäinen muistopaperi paljon paina. Aina siis sen lappusen kohdalla, jonka halusin säästää. Roskiin menevä jätesäkki alkoi onneksi olla aika tuhti - niin jotenkin järkeilin, että kun jäljelle jäävästä laatikosta oli tulossa suhteellisen kevyt, niin ei se nyt maailmaa kaada jos sinne säästää muutaman vähemmänkin merkityksellisen onnittelukortin, tai jotain.

Olin nimittäin jättänyt keittiön pöydälle yön yli muhimaan "harkitaan"-osaston.

Siihen kuului muun muassa minun laatimani onnittelukortti isoisän 50-vuotisjuhlaan. Mikä viisaus, mikä sydämien piirtämistaito ja vahaliitujen käyttämisen lahja! Puhumattakaan kirjoitus- ja lukutaidosta, jonka vuoksi sain sittemmin koulussa syventyä kirjoihin luokan takaosassa, kun muut vasta opettelivat aakkosia. Mahdoin olla ärsyttävä koulutoveri.

Onneksi moinen taito kompensoitui sitten kertolaskun tukiopetukseen joutumisella. Ohessa Taatan korttiin löytämäni viisaus. Se on niin totta: