Kiitos kuunlaskusta ja kaikesta.

Kohtasin toissa-aamuna - jos nyt en elämäni ensimmäistä niin ainakin tähän mennessä mieleenpainuvimman - kuunlaskun. Se oli painumassa suunnilleen samaan kohtaan, mihin aurinko laskee sitten toukokuussa. Oli kaksikymmentä astetta pakkasta. Minulla ei ollut aikaa kuin hetki, että ehtisin ottaa kuvan muistoksi. Jotkut miesten saappaista jalassani sohelsin rantaan kameran kanssa. 

Edellisiltana olin joutunut ihan vähän levittämään verhoa makuuhuoneen ikkunan eteen, sillä kuutamo loisti ihan mielettömänä. Ei olisi tarvinnut taskulamppua jos olisi ollut asiaa yöpihalle. Tokkopa sellaistakaan olen aiemmin elämässäni pannut merkille. Jokainen lumikumpare ja jalanjälki erottui kuun valossa. Minulla on vaan öisin taipumus tuijotella tyynyltäni tähtitaivasta - jos sellainen on - ja unet jää vähiin. Niin siksi peitin näkymää itseltäni vaikka tykkäsinkin.

Kuunlaskuaamuna tiesin jo, että luvassa oli viimeinen pakkaspäivä tälle mökkireissulle. Plussakeliä luvattu. Silläpä piti oikein rapsakkuutta tankata pihalla. Ihanaa. Miesväki alkoi tutkia reistailevaa perintösähkömoottorisahaa sisällä. Eikä hepuista ehtinyt näkyä nenänpäätäkään ulkona valoisaan aikaan. Niin olivat periksiantamattomia. Tuvassa haisi huoltoasemalle ja ruokapöydällä oli levällään ruuvia, jousta ja kytkinlevyjä, jotka eivät koskaan löytäneet takaisin paikoilleen.

Niin parempikin oli, että pysyin poissa. Mitä nyt välillä kävin lämmittämässä itselleni glögiä ja pilkkihaalari päällä seisoin hiljaa miestyöpajan äärellä hetkiä kerrallaan.

Kun on tarpeeksi monta päivää vapaata, voi kotiinlähdönkin päivän pitää suunnitelmissa auki aika pitkään. Yksi vaihtoehto oli eilinen. Heti aamulla se alkoi ajatuksena ahdistaa. Hyvä, etten alkanut itkeä ihan. En voinut odottaa, että mies herää. Pakko oli mennä keskelle hänen untaan ehdottamaan että jäädään vielä. Kun on tuo vaarallinen ajosääkin. Mikä ihana tekosyy.

Eikä ollut mikään turha jääminen. Piti vain pikkuisen tehdä klapeja ja organisoida liiteriä, niin kolme ihmistä kun saa yhtäkkiä päälle apinanraivon ja inspiraation yhdistelmän, voi tulla vahingossa suoritettua aika mittavakin puu-urakka. Kaksi vuotta pressujen alla pihamaata rumentaneet pölkkykasat kuskattiin liiteriin ja klapikone nimeltään Lahja lauloi.

Minä otin pienen kuntosalitreeniasenteen ja vedin pöllejä pulkalla ylämäkeen. Ihme, ettei niitä viskellessä ja siinä punnertaessa tullut muuta kuin hiki. Että ei venähtänyt selkä esimerkiksi.

Olisi pitänyt filmata se show. Ryötönperän Real Man Strömsö. Ei mitään piiperrystä vaan isoja urakoita suurin ja suurpiirteisin linjoin. Sellainen oli olo, vaikka olenkin tyttö.

Ryötönperän monista erikoisuuksista voisi ihan hyvinkin tehdä pienen life style -tyyppisen ainakin kymmenen jakson sarjan. Yhdessä jaksossa voisi esitellä vuoden loppuhuipennukseksi innovoidun lämmitetyn autotallin. Se tehtiin jostain puhaltimesta ja pressuista ja villahuovasta. Näytti niin kuin ystävän auto olisi kiedottu kaulahuiviin ja että se tyytyväisenä möllötti erikoisessa pressupesässä.

Kyllä siinä päälle jäätynyt käsijarru suli ja kaikki tuli kuntoon. Ryötönperä on loputon luovuuden lähde ja suuri osa pienistä joutilaiden hetkien tuotoksista toimii ihan käytännössäkin. Alettiin myös suunnitella jonkilaista hissiä tuvan takan viereen, että jostain vipstaakista kun painaisi niin katosta laskeutuisi korillinen hyvin syttyvää puuainesta.

Ei välttämättä ollenkaan vaikeasti toteutettavissa.

Vaikka nyt tuli kyllä vedettyä vastapilkottuja kosteita halkoja pulkalla tupaan asti kuivumaan. Ei ole ihan akuuttia tarvetta syttyhissille. Ryötönperän syttyhissi - senhän voisi vaikka patentoidakin sitten kun se on valmis. Samoin kuin Ryötönperän Ryöpsähdys -kesäfestivaalit, jotka saivat taannoin ideansa täyttyneestä paskakaivosta. Formaatin voisi lanseerata kaikille umpikaivosta kärsiville talouksille iloa tuottamaan. Ideoita on siis syntynyt päättyvänä vuonnakin paljon. Ensi vuonna toteutetaan. 

Ajatella jos ensi vuoden loppupuolella olisi vaikka jo pilottijakso valmiina sitä sarjaa. Varmaan tulisi Jim tai Ava -kanaville ihan kiistaa, että kumpi sen saa sitten ostaa - toisaalta voisi olla päänvaivaakin kohderyhmien kanssa. Silläpä ehdotankin Yleä. Ai niin, mutta sitten ei voi hankkia sponsoreita. Olin ajatellut Vesa Keskistä nimittäin. 

No, joka tapauksessa - takaisin asiaan - takan ja seinän välissä on täysin joutilas tila, jota Taatakin aikoinaan käytti polttopuureservin talletukseen. Viime vuosina se on säännönmukaisesti ollut enimmäkseen tyhjänä, kun laiskuuttamme ollaan tuotu sisälle puita vain sen verran mitä nyt kulloinkin ollaan tarvittu.

Eilen, vuoden viimeisenä mökki-iltana saatoin tyyriinä istua sohvannurkassani ja ihailla lukulampun valossa kylpevää uljasta pinoa. Nyt on puita pahanpäivän varalle! 

Tuolla minä istuin:

Ja tällainen oli näkymä:

Mökiltä lähtemiseen liittyy poikkeuksetta ajatus seuraavasta kerrasta. Olen ottanut tavakseni järjestellä paikat kuntoon niin, että on kiva sitten tulla takaisin. Nyt siihen liittyi tietenkin normaalia enemmän glamouria, kun alkaa uusi vuosikin ja on talvikausi. Vuodenvaihde aiheutti tarpeen somistella pientä talvista juhlavuutta - mikä tarkoitti pöytäliinan vaihtamista puhtaaseen ja kynttilöiden uudelleensijoittelua.

Talvikausi epävarmuustekijöineen saa minut varmistelemaan kaikki paikat sataan kertaan - nyt kun kolmas talvi mökkiruhtinattarena käynnistyy, tiedän jo rutiinilla sen, että maalle lähteminen parin - tai edes muutaman - viikon välein ei ole mikään itsestäänselvyys. Siihen päivien lyhyyden lisäksi vaikuttaa eniten sää; ajokelit ja pakkasmittari. 

On silti ihanaa, etten enää lähde pois kovin huolestuneena. En murehdi sitä, että tuleeko käytyä ollenkaan talvella, koska tiedän jo kokemuksesta että tulee. Se rauhoittaa. Ensimmäisenä talvena meinasin aina melkein oksentaa lähtiessä, kun oli jotenkin niin dramaattinen tunne ettei varmaan ikinä enää palata maalle. Kyllä ihminen on hölmö. Uusissa ja kuluvissa vuosissa on se hyvä puoli, että joissakin asioissa sitä onneksi viisastuu.

Kun edessä on tulevanakin vuonna isoja asioita - vaikka toivon että mahdollisimman vähän - niin pelkkä tietoisuus siitä, että mökkirannan rauha ei katoa minnekään, tuo juuri sopivaa perspektiiviä.

Sivuttiin vahingossa ja kuitenkin väistämättä jo ensi vuoden kasvukauttakin. Pohdittiin tontin jatkoraivausta ja japanialaisen puutarhan tekemistä. Mies haaveilee sinne pitkospuutyyppisiä polkuja, minä mielessäni visioin pieniä meditaatiopaikkoja ja hyötykasvejakin. Ai että, miten hienostuneen jakson siitäkin sitten saa Ryötönperä-sarjaan.

Olin taannoin syyssiivouspuhteissani kerännyt kaikki siellä täällä lojuvat siemenpussit yhteen paikkaan ja tarkistin tänä aamuna, että ovat tallessa. Mikä vaatimaton lupaus keväästä siinäkin pienessä vetolaatikossa muhii. Vaikkeivät kaikki viljemät edes onnistuneet tänä vuonna. Tulevana voi tulla menestystä useammassa lajissa, ehkä. 

Jotenkin se viljeleminen ja odottaminen on jo pelkästään rentouttavaa, puhumattakaan sitten jos joku kasvi oikein itää ja lähtee vieläpä kasvamaan. Siitä repeää riemu ja taas on täälläkin sitten itujen ja silmujen kuvia kaiken kansan kiusaksi töllötettävänä.

Otin mukaan kotiin vuodentakaiset tinat ja kauhan. Jospa oikein tulisi tehtyä uudenvuodentaikoja. Raportoin sitten, miten kävi. Tulee varmaan paljon rahaa ja sitten joku käännekohta.

Olen aika tyytyväinen menneeseen vuoteen. Se ei ollut ihan helppo - olin aika paljon murheellinen ja uupunut, huolestunut ja kiukkuinenkin. Ikävöin liian pian ja liian tiheään kuolleita läheisiäni ja samalla olin vihainen sen työmäärän edessä, minkä menehtyneet jättävät jälkeensä. Inhosin olla vainajaäidin ainoa lapsi. Urakat tuntuivat ja tuntuvat suurilta. Silläpä mennyt vuosi ja ihmiset siinä ansaitsevat kiitosta. Kiitos. Ystävät ovat suurinpiirtein jaksaneet pysyä ympärillä ja jäljellä olevat sukulaiset ovat tulleet tutummiksi ja rakkaammiksi, fuusioperheen sisarukset tärkeämmäksi kuin koskaan ennen. Ja kissatkin. Voi yksinkertaisuuden ylistys sentään - olen monta kertaa nyt päättyvän vuoden varrella miettinyt, miten voin olla niin pöljä että omien lemmikkieläinten merkitys korostuu jos on surullinen. Niin se nyt vain on ollut, ja kissat toljottavat kysymysmerkkeinä tunteilevaa emäntäänsä. Heillä se vähäinen järki onneksi tuntuu säilyvän.

Olen saanut paljon ymmärrystä, apua, tukea ja kaikkea. Ystävien ja puolison ansiosta on nyt klapikone, huussi, remontoitu rantasauna ja kasvimaa. Se ei ole ihan vähän maallisuutta, se. Ja mahtavaa, ettei tarvitse niistä yksin nautiskella.

Kaiken keskellä on tapahtunut niin ihania asioita - että vaikka se kuinka on kulunut klisee - niin voin aidosti verrata koko kirjoa räsymattoon. On kai se niin, ettei hyviä aikoja ja tapahtumia osaisi automaattisesti arvostaa, jos ei olisi niitä synkkiä raitoja korostamassa kirkkaita.

Että tervetuloa vaan, seuraavat raidat. Kaikki otetaan, mitä vastaan tulee. Vaan ei haittaisi sellainen vähän äkkimakeakin ällön romanttinen pastellivärinen matto. Noin niin kuin vaihteeksi, koko elämänkaarta ajatellen.