Talvilavasteissa

Taas on tullut vääntäydyttyä omituisiin asentoihin, kun on pitänyt ottaa kuurasta kuvia. Niin on meteorologejakin hämmentänyt lämpötilan vaihtelut, että ei se ole mikään ihme jos tällainen maallikkokin on ihmeissään luonnontaiteesta. 

Koko eilisen valoisan ajan pyörin ulkona. Kyllä tein klapitöitäkin vähäsen, mutta varmaan suurin osa päivästä meni kumminkin tunnelmointiin.

Aika hyvä säkä, etten ollut pakotettu viettämään välipäiviä pääkaupunkiseudulla kun siellä on kärvistelty vesikeleissä. Vaikka on ehkä vähän ollut huono omatunto tästä nautittavan ihanasta pitkästä vapaasta, kun moni joutuu olemaan töissäkin. Kumma ettei sitä voi aukottomasti antaa itselleen lupaa rentoutua. Esimerkiksi toissayönä heräsin viideltä murehtimaan jotakin tunnistamatonta. Tai varmaan olisin synkät mietteet saanut oikeiksi asioiksi kiteytettyäkin, mutta ei huvittanut.

Nousin keittämään hernekeittoa. Ja odottamaan että päivä valkenee. 

Olin elvistellyt kotiväelle, että osaan tehdä itse hernerokan. Kyllä se oli ihan kätevä tapa viettää hissukseen aamun tunteja. Olisi saattanut päiväsaikaan turhauttaa jos olisi pitänyt sopan ääressä seistä lumisen maiseman kutsuessa pihalle.

Jäin oikein miettimään mökkitiluksen vanhoja rakennuksia, että miten ne selviävät vuodesta toiseen kosteudesta, pakkasesta ja sitten rankoista sateista sekä päällepäätteeksi helteistä. Ainakaan vielä ei ole tarvinnut kauheasti niitä kunnostaa ulkopuolelta, vaikka kyllä sekin aika vielä tietenkin on edessä. Liiteri alkaa olla rapistunut, päärakennuksen hirsien välistä tursottaa villoja, joita linnut ovat repineet pesiinsä lämmikkeeksi. Sinänsä minusta kyllä ihan sopivaa toimintaa.

Se vähän kompensoi sitä, etten talvella täällä maalla voi ruokkia pikkulintuja. On se riski, että poissaollessamme varastot tyhjenisivät ja tekisin vain karhunpalveluksen. Kamala tilanne olisi, jos ensin kouluttaisin lintuset ja oravat valmiiseen ruokapöytään ja sitten nääntyisivätkin aution ruokintapaikan äärellä paukkupakkasiin, jollaisten aikana ei meidän tule juurikaan mökkeiltyä. 

Ilmassa soisi pienten eläinten nälkiintynyttä itkua ja oksilla kököttäisi jäätyneitä lintuja. Kamala mielikuva.

Miten ne sitten pärjäävät talven yli ja mitä ne syövät metsässä, se on minulle edelleen mysteeri, mutta herättää valtavasti kunnioitusta. 

Rantasaunalla kuura oli jopa maalannut hämähäkinseitit näkyviksi. En ole varma näyttääkö se kauniilta vai aavemaiselta. Tarvitseeko niiden sitten sulkea toisensa pois, tiedä häntä. Miksei aavemainen voi olla nättiäkin. Minä ainakin mielelläni haluaisin sen ajatella niin, ja saisi niitä aaveita vähän näkyäkin välillä. Joskus täällä maalla onkin sellainen olo, että sitä on vähän niin kuin perikunnan alkuperäisjäsenten tarkkailun alla. Joskus saattaa ovi heilahtaa tai kuulua kolinaa, enkä minä sitä enää pidä kovinkaan pelottavana.

Tuttujahan ne kaikki kummittelijat ovat kuitenkin, ja enimmäkseen kai kaikki äänet tulevat vain itse rakennuksista. On ehkä aina vähän turhauttanut se sanonta, miten puu taikka talo elää. Jännittävämpää se olisi, jos olisi kummituksia.

Helppohan se on tällä tavalla kirkkaassa valossa ja seurassa tällaisia haikalla. Annas olla yön pimeinä tunteina kun tulee se selittämätön pelko ja vielä pahempi jos silloin sattuu olemaan tiluksella yksin. Hui. Silmänurkissa vilahtelee, käy kummallisia tuulenvireitä sisälläkin ja metsän salaperäisyydessä aivan varmasti joku kyttää.

Eilen oli jotenkin hauskaa se, kun puista putoili lunta omia aikojaan. Ihan isojakin humpsahduksia. Pakko siihen oli päästä itsekin osallistumaan. Mentiin metsänreunaan. Koitin pontevasti potkia jätti-isoja kuusia, mutta sellaisten hetkuttamiseen minä taidan olla turhan vaatimattoman kokoinen luontokappale. Ei tippunut päälle lumenhitustakaan. Ei edes sattumalta. Oli tyydyttävä pikkukuusen ravisteluun. Kyllä siitäkin ihan kätevät ja piristävät lumileikit sai aikaiseksi.

Löysin äidiltä jääneen hauskan korvallisen lakin ja kun se päässä huitelin metsässä ja rannassa, niin leikin ajatuksella että villieläimet voisivat luulla meikäläistä vaikka lajitoveriksi ihan. Ei ollut kyllä yhtään keski-ikäinen olo, hauskaa. Vähäksi ajaksi unohtui arkihuolet, ja se kaiketi tällaisen vapaa-ajan vieton tarkoitus onkin. Tai siis tietenkin on.

Voin ihan myöntää, että Apulaisen kanssa riisuttiin toppatakit, että tuli nättejä villapaitakuvia. Aina vähän rikkoo maalaisromanttisen tunnelman se, että perhepotreteissa poseerataan säänkestävissä kirjavissa tuulitakeissa tai michelinukkoina pönötetään talvimaisemassa. 

Tavallaan siis ymmärrän niitä naistenlehtiä, joissa lavastetaan huvila- ja maatilaidyllejä. Niissä - riippuen vuodenajasta - oleillaan huolettomasti pitsipellavahörselöunelmissa tai kirjoneuleissa. Molempia löytyy kyllä meidänkin taloudesta - varsinkin villapaitoja - mutta enimmäkseen päivien asuiksi valikoituu reikäisiä välihousuja ja aluspaitoja joiden kainaloista ei kuudenkympin pesussakaan saa enää siistejä, ja isoäidin kutomien villapaitojen peitteeksi takkeja, jotka eivät enää kelpaa muka kaupunkiin. 

Puhumattakaan siitä, että mökillä föönattaisiin tukkaa, käytettäisiin rintsikoita tai edes ajateltaisiin ripsiväriä. Luonnontilassa on ihana olla, vaikka se armottomasti paljastaakin kaikki ikä- ja elintapamerkit vartalosta ja päästä. Ei pidä katsoa peiliin mökillä, siinä on tuonkin pulman yksinkertainen ratkaisu.

Minä ilahduin eilisen lempeästä säästä niin kovasti, että lapioin laiturilta lumet ja sommittelin sinne tunnelmointiloungen. Avasin terassikauden sen kunniaksi, että vuoden pimein hetki on ohitettu. Valon aikaa kohti kulkeminen on jälleen todellisuutta, ei pelkkää itsensä lohduttamiseen pyrkivää ahdistunutta jankuttamista.

Vaikka onkin vielä pitkään lyhkäiset päivät ja kamalan kylmä, vaikka vielä tulee monta kertaa kurkkua kuristamaan alkuiltojen ja aamujenkin mustuus, niin on vaan jotenkin helpompaa elää siinä tietoisuudessa, että kevät on enää parin kuukauden päässä. Minähän tykkään jo maaliskuustakin kovasti, vaikka säätilalla on viime vuosina ollut tapana oikutella huhtikuulle asti ja järjestää takatalvikohtauksia.

Joskus odottaminen on tavallaan suloisempaa kuin saavuttaminen. 

Vaan siitä olen tyytyväinen, että joulu on taas ohi ja voi rauhassa katsoa eteenpäin. Jotenkin se massiivisuudessaan on aina niin ylittämätön, ettei ennen joulua pysty edes ajattelemaan sitä, että kevättä kohti mennään. Nyt pystyy.