Pieni matka

Kun itsellä oli tavallaan lauantai ensimmäisenä adventtisunnuntaina, niin ei meinannut muistaa koko merkkipäivää. Tukholman saaristo lipui aamuhämärässä hytin ikkunan editse ja yritin turhaan vangita kalpeana aamunvaaleanpunaisella taivaalla roikkuvaa kuuta kameraan. Valkoinen täplä taivaalla vain. Siltä se näytti kuvassa, luonnossa sentään aivan hellyttävä ja minä haltioiduin pikkuisen.

Edessä oli päivä, jolle oli luvattu poutaa. Ei tarvinnut paljon mielikuvitusta, kun järkikin sen sanoi että mahtaa olla idyllistä kun on vähän lunta myrskyn jäljiltä ja seesteisen söpöä. Niin aina Ruotsissa. Jos vähän kärjistää.

Ei sielläkään kaamosaikana aurinko kaduille paista, kun on pytingit edessä.

Tietysti osaavat luoda tunnelmaa hämärille kujille, joilla steppailtiin tietäjän elkein. Koska oltiin kummitytön (kyllä tässä itsensä vanhaksi tuntee, puolen vuoden päästä hän on aikuinen) kanssa ehditty jo neuvoa ruotsalainen rouva asemalle. Ensinnäkin se imarteleva tunne, että meitä luultiin paikallisiksi. Ajatella, joku sekoitti meidät raikkaan reippaan valkohampaisiin gasellinjalkaisiin iloisiin ruotsalaisneitoihin!

Toisekseen se, että oltiin neuvokkaasti osattu jäädä pois T-centralenilla ja luultiin ehkä tietävämme maailman navankin sijainti sen jälkeen. Ihan elvistellen patsastelin ainakin minä siinä kohti vanhaa kaupunkia tietenkin.

Kyllä kyllä, on se keskusasema suoraan tuonne ja oikealle. Pysyin tiukkana ruotsiksi, aika saavutus. Älkääs rouva väittäkö vastaan ollenkaan. Ihan pieni sisäinen ääni herätti kaukaista muistoa siitä, että olen itsekin hengaillut joskus jollain muullakin keskusasemalla kuin nimenomaisella tunnelbanan pysäkillä. Silloin muutama kesä sitten kun odotettiin bussia satamaan, josta pääsi Gotlantiin.

Eikä siellä myyty kaljaa ennen puoltapäivää. Tre läsk i stället. 

Myöhemmin kun kartasta tarkistin, niin olin neuvonut ruotsalaisrouvan väärään paikkaan. Mitäs tulee kyselemään jos kerran itsekin tietää, että pitää kääntyä vasemmalle. Minä olin vain matkalla joulumarkkinoille.

Olin myös antanut itseni ymmärtää, että kuninkaan hevostalleillakin oli markkinat. Minä kuvittelin itseni sinne höyryävien hummien sekaan maistelemaan glögiä ja silittelemään pehmoisia turpia. Tonttuja vilisemään heinäpaaleissa ja tallienkelin ylisille keikkumaan. Missään ei vaan kerrottu, missä ne tallit ovat. Oma neuvokkuus tyssäsi tuulisen autioon linnan pihaan, jossa sotilas liikehti muutaman turistin riemuksi. Lämpimikseen raukka varmaan siinä aamupäivän hyisyydessä.

Palattiin takaisin pikkukatujen tuulensuojaan ja tunnelmaan.

Markkinatorilla oltiin jo hyvissä ajoin. Piti bongailla asioita, mitä saatettaisiin myöhemmin tulla lunastamaan. Kamalan nättejä näkkäripaketteja ja sinappijuttuja. Onneksi minusta tulee aina matkailuoloissa aika pihi. Voi se johtua siitäkin, etten jaksa koko ajan kommunikoida. Ylpeys ei anna puhua englantia ja ruotsi on ruosteessa.

Korvaan kieliopin nuotilla ja onnistuin jotenkin kiekumaan det där allra storaste tomtegubbeljuset tack, kun oltiin päätetty hankkia puolimetrinen tonttukynttilä tuliaisiksi ja minä lupasin puhua. Hyvin se meni.

Näkkäriä en kumminkaan viitsinyt ostaa loppupäiväksi kanniskeltavaksi ja saahan sitä Suomestakin. Aina välillä mietin, että mitä ihmiset oikein menevät Ruotsista ostamaan kun puhuvat shoppailureissuista. En minä nyt ainakaan mitään niin kovin erikoista nähnyt. Miljöön tunnelmointi on hauskempaa ja vain katsellessa selviää ilman stressiä.

Kyllä vähän jäin miettimään - niin kuin aina tähän aikaan vuodesta - että miten ihmiset muka voivat tarvita aina vaan uusia joulukoristeita. Ei sillä, että minulla olisi mitään somistelua vastaan - päinvastoin - vaan kun niitä kuitenkin perheisiin kertyy, pallosia ja muuta roikkuvaa tahi esillepantavaa.

Onko se niin, että jokainen sukupolvi haluaa valita itse omat koristuksensa kun lapsuudenkodin tilpehöörit muistuttavat liiaksi jostain. Pitää saada rakentaa se oma idylli. Vai onko se muotiasia, vaihtelunhalu vai mikä. Kyllä vähän teki mieli kannattaa naapurimaan koristevalmistajia, mutten sitten kumminkaan.

Minullahan on kotona muun muassa ne peltisydämet, jotka äiti "vahingossa" varasti nuorena Stockmannilta vastaperustettuun kotiimme. Minä olin vasta puolivuotias, niin en osannut vielä ottaa kantaa, tyydyin vain. Niitä sydämiä nykyisin ripustelen sitten joulun tullen sinne tänne, vaikka tekisi mieli kiikuttaa ne Stockan infoon.

Ja on niitä pallojakin kertynyt vuosien varrella sen verran, että ruotsalaisten sulokkuudet olisivat tuntuneet rahan haaskaukselta. Olen minäkin turisti. Matkustan vasiten toisten joulumarkkinoille rutisemaan. Toiset näkevät vaivaa ja maalailevat somia pallosia ja minä vaan näpsin kuvia ja nyökkäilen ystävällisesti vain esitelläkseni tunnelmallista pallomateriaalia omassa blogissani.

Itsekkyyden huippu. Olisin minä voinut edes yhden pallon ostaa ja antaa sen vaikka pikkujoululahjaksi jollekin.

Kumminkin ajattelen, että nyt kun kaikki uudistaminen ja retrohenkisyyskin on muodissa, niin minä voisin ehkä ottaa niitä perikunnan rapistuineita palloja esille ja vaikka tuunata jotenkin. Esimerkiksi laittaa niihin jotkut painot. Jotenkin se muovi minun lapsuudessani oli niin kevyttä, että koristeetkin kauniisti laskeutumisen sijasta sojottivat kummasti sinne tänne. Peltisydämiä lukuunottamatta.

Kyllä siellä Gamla Stanissa kumminkin tunnelmaan pääsi, ja sehän oli matkan yksi tarkoitus. Levähdettiin parikin kertaa. Ensin kaakao- ja kahvitauolle. Juhlavat olivat kermavaahdot ja osasin hienosti tilatakin, kun hartaudella ensin perehdyttiin liitutaululla turistiystävällisesti komeilevaan tarjontaan.

Turhaan olin nostanut kruunuja kun joka paikassa kävi pankkikortti. Deebit, se lausutaan.

Olen muuten aina miettinyt, että miksi lausutaan eri tavalla samoin kirjoitetut sanat. Kun kesä on lyhyt, on sommaren KORT. Kun maksaa kortilla, niin väline on KUURT. Ei minkään valtakunnan logiikkaa, mutta onneksi muistan tämänkin kuriositeetin, niin on yksi munailun mahdollisuus vähemmän.

No sitten kun mentiin oikein syömään, niin tuli todettua ravintoloissa asioimisen kätevyys. Aivan sama homma kaikkialla. Kun on menusta valinnut ruokia, niin sitten vain lausuu jotain sinne päin - hon tar di där köttbullar - ja osoittelee ruokalistaa - och jag cannelonis så där. Pepsi och öl, tack ska ni ha. 

Ymmärsin tarjoilijan ruotsista (hänkin varmaan luuli meitä paikallisiksi, yhtään ei puhunut selkokieltä, mahtavaa) oikeastaan vain sanan kaksi. Två. Kun tultiin sisälle ravintolaan, vastasin joo-o, kun hän kysyi että tvåko. Ja kun tuli maksun aika, hän sanoi jonkun lauseen, johon sisältyi taas två. Vastasin, että jag kan betala. 

Kyllä ulkomailla oleminen vaan on palkitsevaa.

Meinasin ostaa keväänvärisiä villahuopia, mutta muistin että minulla on kissoja, jotka kumminkin vanuttavat ne heti pilalle. Tein myös huomion, että ketut tekevät tuloaan. Aivan varmasti kettufiguurit ovat kesään mennessä ohittaneet Helsingissäkin pöllökuvabuumin. Viime vuonnahan oli maatuskoiden kultavuosi. Ne ovat kuoseissa - keittiöpyyhkeissä vaikka - nyt aivan förbi. Pöllötkin kohta. Vapiskaa, sillä kettuinvaasio on tulossa.

Tämähän oli vähän niin kuin trendienhaistelumatka.

Ketut. Aika suloista. Mikähän on ensi tai seuraavan vuoden trendi. Näin kyllä yhden villahuovan, johon oli kirjailtu apinoita. Jos löytäisin saukkoteemaa, niin heti ostaisin. Maailman trendihaistelijat - osaavatkohan he saukkoja arvostaa laisinkaan. Hyvin sopisivat kuoseihin erilaiset viiksekkäät saukkoilmeet ja -asennot. 

Mahtava olisi kääriytyä illalla saukkohuopaan ja painaa pää tyynyyn, jossa olisi saukkofiguuri. Mieluiten tapaisin kumminkin heitä luonnossa leikkimässä.

Paljon herätti ajatuksia itse risteilymatkustaminen ja henkilökunnan olot. Molemmissa on jotain ihan inhimillistäkin, mutta silti jäi paljon kysyttävää. Merimatkailu talvella. Pitää olla niitä virikkeitä, kun ei pääse kannelle tunnelmoimaan kesätuulta. Viulukonserttoa, il Divo -kopiokokoonpano ja glamoröösiä drag-esitystä.

Muumipeikko ja Pikku-Myy.

Vähän meinasin liikuttua, kun pienet lapset niitä aivan totisina kävivät halailemassa. Osaa ihan jännitti. Kyllä varmaan on kuuma sen muumipuvun sisällä ja onko dragtanssiesityksen artisteilla mitään mahdollisuutta tavalliseen elämään ja toimeentuloon, kun viikkotolkulla hymyilevät laivalla lanteet letkeinä paljeteissaan yleisölle, josta puolet ei edes jaksa keskittyä esitykseen.

Kannattaako laivayhtiölle millään muotoa koko touhu, kun on niin paljon porukkaa, jolle pitää maksaa palkkaa ja majoitus ja ruoka. Sitä minä mietin. 

Helppohan se oli matkustajana olla ja haaveksia kesäkeleistä, syödä italialaista ja kuunnella o sole mio -lauluja ja vanhoja euroviisuja, joista minä tykkään. 

Tax free -puodissa minusta tuli mainonnan orja ja ostin viskipohjaista punssia tuliaisiksi. Kun siellä oli sellainen konsulentti, eikä se litku pahalle maistunut ollenkaan. 

Nyt kotona järjestelen vähiä tuliaisia ja uhoan, että ne pitää säästää jouluun. Olen varmaan ihan niin kuin kaikki muutkin, ja se tuntuu oikeastaan aika järjelliseltä. 

Kun on kissanhiekat vaihdettu ja kello pantu taas kuudeksi soimaan, niin voi muistella miten tuli irtauduttua arjesta. Hyvää se tekee, kautta kumminuorison voin vannoa.