(joulu)kalenteriajatuksia

Mikä onni, että olin tänään sellaisissa työtehtävissä että ehdin tauolla päivänvalossa poiketa rannassa. Kyllä on sellaisessa miljöössä ihan toista tunnelmoida pyrymyrskyä ja lumen valoa kuin metelisillä bussipysäkeillä, joissa uutta lunta enimmäkseen kirotaan. No jos nyt ei kirota, niin valmistaudutaan manaamaan tökkivää liikennettä. Ilmoissa leijuu kulunut vitsi siitä, miten talvi taas yllätti autoilijat. Hohhoijaa.

Se kuuluu mielestäni siihen samaan höpöhöpöjauhantaan kuin se, että joulua aletaan mainostaa muka joka vuosi aina vain aiemmin ja aiemmin. Onko se nyt ihan niinkään. Kun minä olen eläkkeellä, niin sittenhän joulun tyrkytys alkaisi tuolla logiikalla jo juhannuksena.

Eipä silti, minullahan onkin tapana olla jo siihen aikaan vuodesta haikeana kun maailman paras aika, eli alkukesä on ohi. Siihen tunnelmaan voisi Varpunen jouluaamuna vaikka sopiakin. Sitäpaitsi, kyllä joulua minun mielestäni saa mainostaa. Monethan siitä tykkäävät, enkä minäkään varsinaisesti vastusta. 

Mainoksissa voisi olla toki muutakin kuin ostamisen tyrkyttämistä. Mutta sittenhän itse mainostaja jäisi ihan miinukselle, elinkeino menisi jos kukaan ei jouluostaisi. Huolettaa vaan paineiden kasvu ja ahdistus niissä (lapsi)perheissä, joissa ei ole joulukuussa yhtään sen enempää varaa shoppailla kuin normaalioloissakaan, ja silloinkin tekee tiukkaa saada laskut maksettua. Jos olisi vaikka joku laki, että mainosten väliin täytyisi laittaa tietoiskuja myös rauhoittumisen tärkeydestä ja yhdessäolosta, niin voitaisiin saavuttaa jonkinlainen balanssi. Mutta sitten syytettäisiin yhteiskuntaa holhoamisesta. Ikinä ei ole hyvä. Minä jään kehittelemään tätä teoriaa ja lakialoitetta.

Olenkohan ihan radikaali, jos arvelen että mainosposti ja renkutukset töllössä ovat itselleni yhdentekeviä. Paitsi jos jää väärä biisi soimaan päähän. Eivät siispä ole. Yhdentekeviä.

Mutta eivät niin tärkeitäkään, että nousisin itselleni vastenmielisten mainosten vuoksi barrikadeille. Ajatella, jos minusta tulisikin kantaaottava ihminen ja askartelisin banderolleja vaikkapa "hölläillään"-mainoslaulun kieltämiseksi. Liian veltto olen moiseen. Ihan tarpeeksi höllä jo ennestään.

Nolointa on, jos alkaa kesken mainoksen itkettää. Joskus on esimerkiksi postilla ollut sellaisia mainoksia, kun yksinäinen ihminen saa postikortin. Aika paatunut pitää olla, jos sellainen ei kiinnosta. 

Itse voisin siitä mainoksesta oppia lähettämään kirjepostia muulloinkin kuin joulun alla. Kun jakaisi tervehdykset tasaisemmin pitkin vuotta, voisi välttyä hössötykseltä. Nimittäin jossain vaiheessa ennen viimeistä virallista joulukorttien lähetyspäivää - eli parin viikon päästä - iskee se kiireen tuntu kumminkin. Uniikkien korttiaskartelujeni äärellä alan kehitellä liukuhihnaversioita ja tuskailen sitä, miten pettynyt on monikin vanha isotäti ja kaukainen sukulainen, opiskelukaverit ja entiset kollegat - jos siis ei juuri minun värkkäämäni joulutervehdys putkahda luukusta.

Mahdankohan vähän ylimitoittaa omien tervehdysteni merkityksen. Kukaan ei ehkä edes huomaisi, vaikka pitäisin välivuoden joskus. Paitsi että tiettyyn rajaan saakka tykkään askartelusta, onhan siitä ollut puhetta. Pienellä stressaamisella joulukuussa tulee itselle hyvä mieli, liialla hölläilyllä saattaisin jäädä joulunpyhiksi huolestuneeksi ja olisi taas yksi uudenvuodenlupaus lisää. 

Ja niin ekologista minusta ei vielä sentään ole tullut, ettenkö vannoisi oikean nostalgisen paperipostin saamisen ilostuttavan vaikutuksen pyhään nimeen. Mutta arvostan kyllä ihmisiä, jotka kanavoivat korttienergiansa ja -euronsa johonkin järkevämpäänkin. Itse tykkään tunteilla.

Tällaisia sitä näköjään saattaa yllättää itsensä pohtimasta, vaikka ensimmäinen adventti on vasta edessä.

Ei ole pitkään aikaan ollut kotona joulukalenteria. Ja silloinkin jos viime vuosina on ollut, niin en kuitenkaan ole muistanut avata luukkua joka aamu. Kiusallinen urakka sitten jouluaattona. Nyt olen päätynyt ajattelemaan joulukalenterimaisia ajatuksia ja kaiken kukkuraksi liikuttunut niistäkin.

Kyllä pitää olla ihmisen aika taitava ajattelija, jos onnistuu rakentamaan ajatuskulkunsa niin että ihan itselläkin nousee kyyneleet silmiin. Mutta on siihen voinut olla syytäkin:

Hyvyys, esimerkiksi. Nyt viimeistään on todistettu vääräksi sekin väite, että ikääntyneet naishenkilöt paheksuisivat nykynuorisoa. Ei ole niin. Olen tänä syksynä - tällä viikolla viimeksi - päässyt parikin kertaa todistamaan tilannetta kun hyvin kypsään ikään ehtineiden rouvien piirissä huoli Suomen nuorista on noussut niin suureksi, että alkaa neulepuikot viuhua. Heille on erityisen tärkeää, että katujen tuulissa ja yksinäisissä hetkissä nuorilla on villasukkia ja lämpimiä torkkupeittoja.

Rouvat ovat neuloneet porukalla ja itsekseen kodeissaan. Heidän kättensä kosketus ja työ päätyy turvaamaan maamme tulevaisuuden ääreisverenkiertoa. Se ei ole ihan vähän se.

Minä en osaa edes kantapäätä neuloa. Hävettää.

No sitten on joulukalenterissa Nauru. Suosikkiaiheeni. Nyt pimeissä busseissa työmatkoilla on ilo ehkä ollut enimmäkseen etäällä. Olen päätynyt kuitenkin naureskelemaan sekä aktiivisen toiminnan tuloksena että vahingossa. Voi että, sitäkin soisin kaikille.

Aktiivinen nauruun pyrkimys, siispä. Kännykän jatkuvaa räpläilyä - etenkin keski-ikäisen ihmisen toimesta bussissa - pidetään vähän junttina. Minä olin tässä taannoin sitten ruuhkaliikenteessä juntti, ja viestejä kanssani vaihdellut lapsuudenystävä oli eri puolella kaupunkia toinen. Kuulumisten vaihtamisen yhteydessä syntyi vahingossa viestiketju, jossa kaamosahdistuksen karkoittamiseksi tehtiin valtavia suunnitelmia. Ja niistä siis se nauru.

Päätettiin alkaa taiteilijoiksi, hän korusuunnittelijaksi ja minä kirjailijaksi. Sitten pidettäisiin luomisretriittejä Ryötönperällä - kunhan oltaisiin hommattu hänelle kunnon korutyövalo. Tauoilla harhailtaisiin tontilla liukuvärjätyissä batiikkimekoissa ja kumisaappaissa ja iltaisin aina punaviiniviikset ylähuulessa purettaisiin päivän luomistyön saldoja ja vähän maailmaakin. Sitten tultaisiin säännöllisin väliajoin kaupunkiin näyttäytymään piireihin, minä voisin poiketa kustantajilla ja lukupiireissä, kaveri vähän esitellä korujaan jälleenmyyjille. 

(Nämä mielikuvat ovat sellaisia, jotka naurattavat enimmäkseen vain asianosaisia, pahoittelen.)

Mielestäni tämänsuuntainen tekstiviestittely joukkoliikennevälineissä ei ole moukkamaista saati edes tyhmää. 

Sitten luin työmatkoilla kirjaa, joka aiheutti vahingossa naurua. Oikein suotavaa, heti minusta tulee fanilukija sellaisen äärellä. Jos pohjanmaalaisella huoltoasemalla juhannuksena päähenkilö seuraa sivuhenkilöiden tulkintaa JA tulkkausta Hectorin laulusta, jotta ulkomaalainen sivusivuhenkilö saisi käsityksen suomalaisesta kansanluonteesta, niin ei minulla ainakaan lukijana ollut mahdollisuutta estää naurukuplia.

Vaikea selittää, en minä ole Raimo Pesonen saati kirjoittanut Automiestä. 

Kuinkas muutenkaan. Of course.

Olin työpaikalle päästessäni niin tohkeissani, että luin kohtaa vielä sielläkin ääneen. Olen joskus rasittava työkaveri. Olin nimittäin vielä ehtinyt lukea senkin kohdan, jossa isä selittää lapselleen ihmisten lisääntymisasioita USB-liittimen avulla. Suosittelen, että luette itse. Päähenkilö ajatui tilanteessa aivan mahdottomiin pohdintoihin, jotenkin se oli absurdia kun minä vaan istuin bussissa.

No niin, sisäiset kokemukset sikseen. Kalenterissa seuraava ja ehkä jopa melko toisarvoinen osuus on puuhastelu.

Pulmana on se, etten ole kovin näppärä. Mutta omatekemää pitää saada joululahjoiksi lähipiirille antaa. 

Keksin taannoin mökillä, että rullailen märkää tuohta, pistän rullat rautalangalla kiinni ja annan kuivua. Ja kas, pian ovat itsetehdyt takkasytykkeet valmiita. Aika hyvin pysyvät koossa kuivumisen jälkeen, kun ottaa pois rautalangan. Mielestäni hirveän hyvä lahjaidea. Paitsi ettei kovin monella ole takkaa. 

Parempi idea on perinteinen omenasnapsi. Täysi-ikäisille. (Lapset saavat kirjoja.) Voin ihan hyvin sen paljastaa tässä, kun ei se kenellekään saajalle enää näiden vuosien jälkeen yllätyksenä tule. Ei vaadi suurta näppäryyttä syksyllä laittaa omenalohkoja viinaan likoamaan ja näin marraskuussa siivilöidä ja pullottaa. Ripaus ruokosokeria joukkoon. Etikettien tekeminen (tänä vuonna omaperäisesti Marimekon mainoksesta) on hauskinta ja oikeastaan pakollistakin, muuten jää kierrätettyyn pulloon vanhan etiketin tilalle iljettävä tahma. Siihen tarttuu kissankarvoja ja pölyä, niin olen ottanut tavakseni liimata päälle edes jotain.

On minulla uusiakin liköörikokeiluja, niistä myöhemmin kun ollaan maisteltu.

No niin. Näillä ajatuksilla mennään. Kohti joulukuuta.