...ja sitten tie.

On ehkä uusi harrastus mökkimatkoille. Jos siis en itse aja. Maisemakuvaus likaisen pelkääjän ikkunan läpi. Ei vaan pelkääjän likaisen ikkunan. Hih. Paitsi jos kirjoittaa pelkääjänikkunan yhteen niin kuin pelkääjänpaikankin. Minä niin tykkään yhdyssanoilla saivartelusta ja sensellaisesta. Se ei kumminkaan ole piirre, jonka vuoksi olisin erityisemmin suosiossa niin ei siitä sen enempää.

Heti huomaa hyväntuulisuudesta, että kameran kanssa meni matka joutuisammin. Ei ole uuvutusta. Harvoin sitä kyllä enää perille päästyä muutenkaan esiintyy, mutta autossa tulee joskus huokailtua kyllästyneenä vaikka olisin valinnut mukaan puuhaakin. Vierailla reiteillä riittää tietenkin pelkkä pientareidenkin ihmettely, mutta toisin on tutulla vajaan neljän tunnin mökkimatkalla.

Ajatus lähti siitä, että Lea Saukkonen ennusti pilvistä viikonloppua ja alkumatkasta kuitenkin välillä näkyi aurinkoa. Se oli virkistävää ja meinasin, että jos näppäilen pari tunnelmakuvaa muistoksi niin voin niitä katselemalla itselleni lauantaina vaikka muistuttaa että on se aurinko siellä jossain.

Tuli enimmäkseen epätoivoisia suhruotoksia, mutta sitten keksin taideaspektin ja sen että herranjestas, minähän tykkään oikein tarkastella - koemielessä tietenkin vain - sitä miten, no miten ihminen nyt saa napsittua kuvia pokkarikamerallaan liikkuvasta autosta.

Kyllä moni vakavastikin otettava taiteilija kertoo "leikkivänsä" valoilla, varjoilla, väreillä ja sitä rataa, niin miksen minäkin voi leikkiä kameralla. Siis ilman, että sen tarvitsee tarkoittaa taantumusta lapsen tasolle. Vaikka joskus kyllä tuntuu, että yksinkertaisempana olisikin helpompaa.

Mitenkään en siis tarkoita sanoa, että lapset ovat yksinkertaisia. Päinvastoin. Heidän ajatusmaailmassaan nimenomaan on ehkä viisauden perimmäinen ydin.

Mistäs sitä tietää, vaikka tässä automatkaviihdyttämisessä olikin kyse juuri siitä. Ihmisen ikiaikaisesta geenien tähtikarttaan piirretystä pyrkimyksestä leikittelyyn jotta totuus ja etenkin tosimielisyys unohtuisi. Ei mikään huono motiivi minusta. Heideggeriako minun pitäisi mökkimatkoilla lukea. Ei tule kesää.

Taannoin nuorena tein seminaarityötä Immanuel Kantista, kyllä se oli tuskaa. Sivistymättömyyden tie on niin mukavan turvallinen, ah.

Kerran yksi jannu yritti terassilla tehdä Heideggerin lukemisellaan vaikutusta. Onnistumatta.

Ei matkanteon ikkunasta kuvaaminen minulle ihan vierasta ole. Olen harrastanut sitä lentokoneissa silloin kun vielä ennen mökin lunastamista tuli vähän matkustettuakin. Yhtään en tykkää lentämisestä, ja ikkunasta pilviä kuvaamalla sai kätevästi ajatukset pois suuronnettomuusskenaarioista. Kun ei koko ajan kehdannut tilata viiniäkään.

Voisiko olla niin, että tämä liikkuva ikkunakuvaus jäikin alitajuisiin ajatuksiin kun sain tänään vapaa-aamuna nukkua pidempään ja ehdin nähdä uniakin. Tavallaan lentounia, joita olen aina kadehtinut. Ystävissäni on niitä, joille moiset ovat aivan tavallisia, mutta minä en lennä koskaan. Nyt aamuyöllä Judi Dench avasi minulle helikopterin peräluukun ja tuuppasi saariston näköiseen maisemaan liitelemään (jollain erikoisvarjolla), aika lähelle puiden latvoja ja lämpimillä kallioilla köllötteleviä ihmisiä.

En ehtinyt ottaa valokuvia.

Ilmavirta mukavasti heitteli, itse pidin säätimistä kiinni ja ainoa huoleni oli, että asukseni valikoituneen juhlakoltun helmojen alta saattoi näkyä saaristoon alushousuni. Eikä sekään kamalasti mieltä vaivannut. En ollut vissiin unessa ihan oma itseni. Normaalioloissa olisi tullut pakkolasku ja housupukuun sonnustautuminen.

Automatkalla kehittelin sellaisen kaamossynteesin, että nähdäkseen valoa pitää olla sopivasti edes maiseman reunalla, mutta oikein kokeakseen sitä olisi syytä hakeutua alavalle paikalle. Varmaan moinen ajatus on ihan tuttu valoasioita pitkään miettineille.

Alkoi tehdä mieli pelloille ja järville. Ehkä myös soille ja jonkinkaltaisille nummille, jos ei olisi pelkoa jalkojen uppoamisesta liejuun.

Suunnittelin, että jos viikonloppuna kävelisin kunnolla pitkälle mökkipihasta niin olisi sitä alavampaakin maisemaa. Vaan nyt jos Saukkonen on oikeassa, niin ei se aurinko paista viljelysmaillekaan. Ihan hyvin voin keskittyä ilmankosteuden tarkasteluun ja hiljaa olemiseen, jospa vihdoinkin näkisin livenä supikoiria.  

Ja sitten melkein nolostuin kun yllätin itseni tykkäämästä harmaastakin maisemasta. Ei oltu edes puolivälissä matkaa, kun jo pilvet valtasivat taivaan. Kyllä voisivat meteorologit joskus epäonnistuakin, mietin. Ja sitten muistin oman mottoni, että ei saa olla sääsidonnainen. Itse asiassa olen väittänyt monille, etten olekaan. Olenkohan valehdellut.

Mutta silloin on ollut kesä. Enkä minä silloin kaipaile aurinkoa, puhumattakaan helteestä. Normaali Suomen kesä on ihan riittävä.

Talviaikakin on riittävä, kunhan ei koko ajan ole pilvistä.

Helppohan se oli tänään harmaasta tykätä, kun alkuviikosta oli ihan työn puolesta tilaisuus nähdä valoa ja värejä. Tauolla vain tosin. Oltiin kehittymässä normaalioloista poikkeavissa miljöissä, ja siellä oli sitä alavaakin. Ja aurinkoa. Siellä jo tuli se tarve ottaa valovalokuvia, näytti ihmeen keväiseltä. 

Ja sitten alkoi soida päässä Mikki Kausteen Tie -biisi, jota olen kautta linjan veisannut väärin ja oikein rakastanut niitä kertosäkeen sanoja. Tänään melkein automatkalla tuli kiista, kun aloin tärkeänä lauleskella viisauksia siitä, miten ensin oli polku ja sitten tie.

Kamalan kivasti sanottu.

Se meneekin kuulemma niin, että nimihenkilö laulaa olleensa ihan itse ensin polku ja sitten vissiin muutuneensa tieksi. Kyllä niin tykkään Egotrippi-tyyppisestä musiikista, mutta jonnekin osa sanoista aina niellään ja minä olen ennenkin joutunut konflikteihin väitettyäni osaavaani sen bändin lyriikat priimasti. 

Kuka meistä nyt itse olisi polku, ja jos niin olisi niin ken sitä polkua sitten kulkisi. Kaverit vai. Voi olla, että olen jäänyt rippikoulubiisien asteelle kun tykkään ajatella omaa askellustani poluilla ja jopa teillä. Vaan eipä tämä ole kuin pieni asia aamusydämiksi mietittäväksi, niin ei hätää.

Ihan hyvin voin jatkaa mukana laulamista omilla sanoillani, kukas siihen vakavasti puuttuisi.