Pyhä sumu

Vasemman vastarannan soma pikkumökki. Tavoitteena tutustua.

Olin vähän ajatellut, että lauantai tulisi käytettyä klapihommiin mökillä. Puita talven varalle ja ehkä naapureillekin asti. Vaan pyhäinpäivän upea sumu järvellä sekoitti kaiken. Ei oikeastaan voinut tehdä muuta kuin ihmetellä sitä ja sytytellä lyhtyjä. Oli varmaan tarkoitettukin niin, että ei huhkita vaan hiljennytään.

Paitsi, että ääneenhän sitä sumua piti taivastella niin, ettei hiljaisuudesta siinä mielessä ollut merkkiäkään. Olipahan ainakin muuta puhuttavaa kuin esimerkiksi perintöverot. Minulla on niistä nyt omakohtainen mielipide, muttei sen jankuttaminen mitään auttaisi kuitenkaan.

Luonnonilmiöillä on tämä erityinen ja vakava tehtävänsä, palauttaa ajatukset ja puheet oikeiden asioiden äärelle. Tai ainakin auttaa tilapäisessä paossa, ja antaa mielelle aikaa hyväksyä ne asiat joita ei voi muuttaa. Sen suuntaistahan vanhassa viisaudessakin toivotaan. Ei ole turhasta temmattu se toive, ja meikäläinen ainakin näyttää tarvitsevan raitista ilmaa ja pieniä ihmetyksen aiheita että tulisi oikeasti viisastuttua.

Eivät auta elämäntaito-oppaat. Paitsi etten ole niitä aikuisiällä kyllä yrittänytkään lukea. Pitäisiköhän.

Kyllä olen tottunut siihen, että mökkijärven yllä on tiettyä sumua. Enemmänkin ja useammin saisi olla, tykkään. Tutuinta ja rakkainta on kesäöisin se rannoilta keskelle päin hiipivä höyry ja joskus aamuisin se tietty usva, joka yleensä päivän mittaan katoaa.

Koskaan en ole nähnyt sellaista elävää ja liikkuvaa, koko ajan muuttuvaa sumua kuin viime lauantaina. Välillä se hävisi kokonaan ja vastarantakin näkyi - luultiin että siinä se oli, kirkastuu. Selkänsä kun käänsi, niin sumu oli palannut. Äärimmillään se oli kokonainen kunnon seinämä - sellainen, ettei ihan heti olisi tehnyt mieli lähteä soutelemaan.

Ystävällä on kunnon kamera, jota kadehdin. Kyllä minäkin pyörin rannassa pikkupokkarini kanssa, mutta ystävä vei kuvaussession astetta pidemmälle. Vinkkasin, että liiterissä on kyllä tikkaat ja sahakin löytyy. Rantaan - pikkuisen väärään paikkaan - kasvanut paju sai luvan poistua ja tikapuista syntyi sumunkuvaustorni. 

Huoletti vähän se vaappuvaisuus, mutta jos jotain harrastaa todella intohimoisesti on näemmä otettava riskejä. Itse pikkuisen aloin haaveilla, että rantaan voisi rakentaa ehkä tähystystornin suorastaan.

Sellaista voisi joskus käyttää vähän niin kuin majakkanakin. Keksin nimittäin, että silloin kun tikapuilla ei huoju kukaan ihminen, niin siellä voi olla lyhty. Pyhäinpäivänä se sai jotenkin erityisen suuren merkityksen, varsinkin kun oli tosiaan tämä hurjan epätodellinen paksu sumu.

Ei oikeastaan tarvinnut paljonkaan pinnistää, kun tuli sellainen muinainen olo. Että koska tahansa tiheän hiljaisuuden keskeltä voi ensin kuulla vaimeita loiskahduksia. Sitten ne tajuaisi airoiksi. Ja yhtäkkiä musta ruuhityyppinen soutuvene vaan tulisi sumusta näkyviin ja rantautuisi.

Koko ajan olisi selvää, ettei se ketään tulisi hakemaan vaan että sumun taakse tuonpuoleiseen siirtyneet rakkaat poikkeaisivat vain morjenstamassa juhlallisesti, kun oli tämä usvan tuoma oivallinen tilaisuus soudella käymään siltä rannalta, minne me emme näe.

Olipa jännä leikkiä sillä unella, ei minulla kai ole mikään kovin vilkas mielikuvitus kuitenkaan kun maisema oli ja pysyi aivan hiljaa. Ja hyvä niin.

Yritin miesväen valistuksesta oikeasti oppia sitä, miksi ja miten sumu syntyy. Miksi sitä on yllättävän harvoin ja etenkin sitä, miten se voikin olla niin epäennustettavasti käyttäytyvä kuin pyhäinpäivänä. En ehkä kiihdyksissäni osannut kuitenkaan kuunnella. Aion opiskella aihetta jostain oikein kunnolla, että voin sitten elvistellä tiedoillani ystäville, jos joskus tulee samanlainen sumuilmiö. 

Toivottavasti tulee! 

No, se mikä ihmetytti - mihin kysymykseen en mielestäni saanut kattavaa vastausta - oli se, että kun pimeys kunnolla laskeutui ja muuttui vähitellen yöksi, niin miksi siinä vaiheessa sumu taas hälveni.

Vähitellen alkoi vastarannan taloista ja jopa somasta pikkumökistä erottua valoja.

Olen vähän miettinyt, että veisin sinne somaan pikkumökkiin joskus viestin että haluaisin tutustua. Ihmeellinen uusi piirre minussa. Olen huomannut, että aika pitkään en ole kaivannut uusia tuttavuuksia. Siihen on nyt tullut jokin omituinen muutos. Miksiköhän. Ehkäpä elämäntaito-oppaat osaisivat kertoa senkin. 

Ihan koko päivää ei voinut seistä rannassa, kun olisi tullut vilukin. Siivosin saunaremontin jäljiltä vielä sotkuista aluetta, aika pienet ponnistukset se lopulta vaati. Olin haaveillut, että vanhasta padan luukusta tulisi valkoiseksi kalkittuun muuriin seinäkoriste. Mutta raskas ja hankalan mallinen on se siihen tarkoitukseen.

Yllättävän tasapainoisesti luukku asettui yhdelle saunapolun varressa komeilevalle kivelle. 

Osoittelin sitä innokkaasti kynttilät viriteltyäni muillekin. Mutta ei se rannasta käsin näytä oikein miltään. Pitää katsoa tietystä suunnasta. Eli kun astelee polkua alas, niin puolivälissä vasemmalla - siinä se vain näyttää joltain. Voi olla että vielä siirtelen teosta pitkin tonttia tai teen siitä jotain muuta. 

Mielestäni jykevä R-kirjain sopii hyvin Ryötönperän logoksi. Tai Ruhtinattaren. Kummasti sekin arvonimi on alkanut unohtua. Aluksi minua vallan sillä tavalla tituleerattiin. Ehkä en kurapuvussa lontostellessani kanna muassani riittävää arvokkuutta. Hih. Käytännöllisyys turhamaisuuden edelle. Niin tässä elämässä minulla on enimmäkseen ollut kai tapana toimia, minkäs teet.

Tein kaikenlaisia muitakin kynttiläinstallaatioita, turha niistä jokaisesta on kuvaa laittaa. Mutta pyhäinpäivän kunniaksi keskityin hetkeksi myös Ryötönperän Pet Cemeteryyn. Sinne on toistaiseksi haudattu vasta yksi Roope-kissa ja eräs piisaminpoikanen. Mielestäni paikkaa voi pitää muistelulehtona myös muualle haudatuille tontilla viihtyneille eläimille.

Löysin lainakoirani jäljiltä maastosta ehjän tennispallon. Sen täytyi olla Merkki, tervehdys koirien taivaasta. Nimittäin pallot yleensä hammasteltiin rikki aika nopeasti. Siihen yritin turhaan puuttua. Lainakoira on kesästä asti vouhottanut paremmilla metsästysmailla, minä pikkuisen sitä mökillä kaipailen kun meillä oli hyvä yhteys. Halusin kunnioittaa hänen muistoaan tällä palloteoksella.

Jännä nähdä, koska seuraavan kerran lainaan koiraa tiluksille ja sisällekin kaveriksi. Sitä varten pari vanhaa huopaa odottaa kaappien päällä. On sitten koiranpetejä valmiiksi. Vaikka yleensä - lomalla kun meidän mökillä ovat - saattavat päästä sohvalle ja ääritilanteessa jopa ihmisten sänkyynkin nukkumaan. 

Pääsääntöisesti olen ollut tiukkana, että omissa pedeissään saavat luvan pötkötellä.

Minun pitäisi nyt muutamaksi kuukaudeksi oppia arvostamaan sisällä vietettyjä iltoja. Tuntuu, että niitä on arjessa ihan tarpeeksi. Mökillä tekisi mieli olla vaan pihalla. Kyllä se voi vähän ankeaksi käydä jos koko tulevan talven mustat illat räydyn turhautuneena. On muistettava taas sisäseinienkin tuoma tunnelma ja takkatuli, kynttilät ja rauha.

Pikkuisen häiritsin muiden rauhaa lauantaina, kun halusin vähän toimintaa pimeyteen. Sen sijaan, että olisin järjestellyt vinttiä ja penkonut perikunnan laatikoita, halusin kuunnella vinyylilevyjä. 

Ei saanut Danny, Elvis tahi italodisko seuralaisiani seurallisiksi, vaikka kuinka yritin jammailla esimerkiksi. On opittava ottamaan huomioon ja varaamaan itselle viihdyttävää askartelua tai lukemista kätten ulottuville sellaisiksi viikonlopuiksi ja pyhiksi kun ei ole levyistä innostuvaa seuraa.

Aivan ymmärrettävää, että kaikkia ei kiinnosta samat asiat yhtä aikaa. Silloin pitäisi tajuta olla tyrkyttämättä. Jos minulle törpättäisiin Loirin tulkintaa Eino Leinosta väärällä hetkellä, niin olisi piru irti. Vaan jos oikealla, niin heti olisin tunnelmassa mukana.

Vielä pieni loppuraportti kotimatkalta:

Noudettiin yksi ystävä kimppakyytiin matkan varrelta sunnuntaina. Paikasta, jossa oli aitoa ja alkuperäistä ite-taidetta tontti pullollaan. Kyllä siinä meikäläisen padanluukkuasetelmat kalpenevat. 

Ei ehditty olla kauan teoksia katselemassa, mutta heti kävi ilmi että tekijällä on ollut taitoa. 

Mieleen tarttui taiteilijan sukulaisen kommentti siitä, että teoksia pitäisi vähän kunnostaa.

Huomasin tänään ajattelevani talkoita. Että jos ehdottaisin, että voisin mennä kunnostusavuksi. Tai ehkä rekrytoin sinne isonkin porukan rapsuttelemaan sammalta teosten päältä ja öljyämään liikkuvia osia, ja maalailemaan. Sillä tavalla voisin ujuttautua tämän edesmenneen ite-taiteilijan lähipiiriin - tutustua ja samalla oppia esimerkiksi tuuliviirien tekoa itsekin. Hyödyllinen taito.

Itsekkäät ovat motiivit, mutta nyt ei hävetäkään jännästi yhtään, kun olisi tämä oppimisen ja mahdollisen ystävystymisen aito teema läsnä.

Vaikka joka paikkaa en ehkä putsaisi sammalesta (sanoo ihminen, joka kylmästi riipii oman tontin kiviä paljaaksi). Esimerkiksi Pingviiniperheellä oli hauska tukka. Ja muutenkin tykästyihin heihin. Ehkä aloitan sitten talkoissa heihin keskittymisestä, jotta tukat jäisivät paikoilleen.

Alan pingviinivastaavaksi.