Talviaika

Lokakuu on tuntunut mustimmastakin mustimmalta. Oikein pimeyden ylistys ja kummallinen pahantuulen alho. Turha siitä on sadepäiviä syyttää, vaikka voisikin. Toisaalta, kai se voi ihmiseen vaikuttaa, jos aurinko ei moneen aikaan paista ja huolettaa pikkuisen tietoisuus siitä, että kaamos on edessä. Itsensä kanssa sai tehdä ihan tietoista työtä, ettei pieninkään epätoivon sirpale olisi onnistunut porautumaan mieleen.

Sinne se sitten olisi kotiutunut ja oikein koteloitunut talven ajaksi erittämään synkkiä ajatuksia.

Juuri oikealla hetkellä tämä syksy yllätti auringolla, pakkasaamujen huurteilla ja kanssaihmisten helpotuksella. Aika moni tuntui heräävän tähän kaikkeen uudelleen, eikä vähiten siksi että talvitakit ja myssyt olivat vielä varastoissa. Yhteisyyden tunnetta on syntynyt hyväntuulisesta hytinästä, joka on korvannut täysmustan lohduttoman lotinan. En pistä pahakseni! Oikein taas tykkään ihmisistä.

Voiko parempaa lähtökohtaa ollakaan marraskuun koittaessa. Minä en ainakaan keksi. Poiskaan ei tee mieli matkustaa.

On ollut vihdoin vapaapäiviltä tuntuvia vapaapäiviä. Omin luvin unohdin eiliseksi ja täksi päiväksi kaikki velvollisuusprojektit, ja hetihän sitä ajattelu- ja muuta energiaa alkoi vapautua. Turha pelätä, että olisin yhtäkkiä jotenkin erityisen valaistunut ja alkaisin ajankäytön positiivisuusguruksi, kiukuttaa vaan oma ruikutukseni, niin pitää siksi kertoa että asialle on tehty jotain. En liikahtanut kotoa mihinkään kahteen päivään, paitsi tänään aamukävelylle. 

Kamera lauloi huurretutkielmieni parissa.

Vaikka eihän kuurassa pitäisi Suomessa syntyneelle mitään ihmeellistä olla. Ihan on normaalia. Aina se vaan piristää, sekin. Jännä ilmiö. Miten tarttuukin vain joihinkin kohtiin se valkoinen kevyt jää ja toisiin ei ollenkaan. Valo kun tulee sopivasta kulmasta, niin sitähän tuntee olevansa keskellä satumaailmaa. Sitten kun aurinko kunnolla nousee - tai miten nyt nouseekin tähän aikaan vuodesta - niin huurre katoaa, ihan noin vaan muuttuu kaikki takaisin arkiseksi.

Että siinä mielessä voi olla hyväkin, että auringon paistokaari madaltuu. Pysyy huurre pidempään raikastamassa varjopaikkoja.

Ei millään pahalla, mutta pikkuisen ärsyttää kun ruikutetaan kellojen siirtämisestä. Mitä voi olla vikaa siinä, että nyt aamut ovat hetken valoisampia ja keväällä sitten ne kuukausia kaivatut pitkät vaaleanpunaiset illat. Tunti sinne tai tänne, ei se voi olla maailmanlopun kysymys. Kyllä sitä matkustellaan läpi aikavyöhykkeiden ja elvistellään jetlageilla, mutta kun pikkuisen väännetään kotimaan viisareita niin viikkotolkulla saadaan siitäkin aihetta olla uuvuksissa.

Vaan mistäs minä tiedän, vaikka se joidenkin kohdalla olisi ihan aitoakin.

Olen ehkä ollut viime-elämässäni maataloustyöläinen, kun osaan arvostaa tätä kelloasiaa. Minulle se sopii, hassu juttu. Olikin jo pitkään ollut vaikeaa herätä aamulla. Tänään aamuyöllä oli melkeinpä hupaisaa, kun katsoin paljonko kello on. Piti ihan itselleni selvittää, että jos nyt ainakin pari tuntia vielä koitettaisiin nukkua.

Aurinko oli ylös kömpiessäni vielä niin alhaalla, että meinasin jo huolestua, tuleeko vapaapäivästäni sittenkin pilvinen. Ei tullut. Paitsi nyt satelee, mutta pimeää siellä pihalla on illalla kumminkin. Pääasia, että päivät valkenevat.

Jotenkin itse ajattelen, että kellojen siirtäminen on myös symbolinen merkkipaalu. Se vihoviimeinen tosiasia vuodenajan vaihtumisessa, sanoi ilmastonmuutos mitä hyvänsä.

Innostuin tilaisuudestani tarkastella huurretta ja jäätä niin paljon, että valokuvausasennolla ei ollut paljonkaan väliä. Onneksi olin pukenut pitkän villapaidan takin alle. Muuten olisi vilkkunut persvako lenkkeilijöiden ja työmatkalaisten iloksi. Tai ällötykseksi. Kun tuli kahinahousujen alle valittua ne kaikista kittanimmat välitrikoot, jotka ovat ihan passelit jos ei kumartele. Koko housuosasto niiden vuoksi liikkuu jotenkin epäsäädyllisesti pois paikoiltaan, mutta ei siitä sen enempää.

Ulkoilu on tärkeintä, ei asu.

Joen rannalla aurinko lämmitti niin mukavasti, että tuli ajateltua samaa paistamiskorkeutta sitten keväällä. Neljän kuukauden päästä vastaavassa helotuksessa jään sitten rantaan oikein paistattelemaan ja kuluttamaan aikaa. Kumma, ettei sellaiseen tule syksyisin ryhdyttyä. Siihen on tultava muutos. Yhtä ihana se paiste on molemmin puolin talvipäivänseisausta, johon sentään vielä on aikaa. 

Arvostan myös lunta hissukseen odottavaa kasvimaailmaa. Jos sattuu lumeton talvi, niin ei se haittaa. Jos taas tulee isotkin kinokset, niin niistäkin selvitään aina. Tai ainakin enimmäkseen. Mitähän varten meidän ihmisten pitää aina arpoa oman vuodenaikoihin sopeutumisen äärellä, että miten tässä nyt suhtautuisi. Toivonko minkälaista talvea nyt sitten tänä vuonna. Olisiko vähäluminen kiva vai hoenko sitä, että lumi tuo valoisuutta ja sitä toivotaan, paljon.

Siitä saa kyllä hyvän puheenaiheen ja minä kuulun siihen vähälumisuutta kaipailevaan alle kymmenen pakkasasteen koulukuntaan. Paitsi jotain romantiikkaa on kyllä paukkupakkasissakin, jos on riittävästi lämmintä vaatetta ja polttopuita. 

Laitoin pakkasten tultua kotipihalle linnuille talipalloja. En kahta enempää, enkä todellakaan vielä mitään lintulautaa siemenvalikoimineen. Ajattelin uusavuttomia yksilöitä, jotka hätääntyvät kylmästä. Ajattelin, että talipalloista nyt ensihätään saavat murkinaa, jos eivät ymmärrä napostella maahan jääneitä omenoita niin kuin fiksummat lajitoverinsa ja oravat.

Olen tietoisesti sulkenut pois mielestä ne maakuntien pelloilla nähdyt joutsenperheet, joissa nuoriso on ehkä liian kevytrakenteista pitkiin muuttomatkoihin. Miten niiden nyt käy, ehtivätkö turvaan lämpöön talveksi vai auttaako joku selviämään täällä jos siivet eivät vielä kanna etelään tänä vuonna. Toivon, että ensi perjantaina kun ajellaan maalle, en näe yhtään palelevaa perhettä - paitsi jos siellä pontevasti levitellään siipienväliä.

Saattaa olla, että suhtaudun liian tunteella villieläinten maailmaan. Mutta huolettaa minua Kareninkin kotieläimet Amerikassa, kun siellä on nyt se myrsky. Mitään en voi luontomaailmalle itse tehdä, on vain seurattava sivusta. Tai kai minä voisin alkaa ympäristöaktiiviksi. Ei vaan kehtaa neuvoa ketään, kun itse tulee oltua arjessa maailman suhteen aika huolimaton.

Viimeistään siitä tietää talven olevan lähellä, kun suklaan kulutus kasvaa. Siis lämpimien juomien lisäksi. Kun ei kaakaota tee aktiivisesti päivällä mieli, niin pitää kauppareissuilla kuitenkin muistaa illan ja yön hetket. Vielä en ole mennyt niin pitkälle, että olisin ottanut yöpöydälle vesimukin viereen suklaapalasia. Mutta ei se kaukana ole, olen öisin hetkeksi herättyäni haikaillut konvehtien perään.

Hammashoitajat tekivät hyvää työtä 80-luvulla, kun nyt olen aika tiukkana tämän suklaa-asian suhteen. Siis hammaspesun jälkeen.

Kävelylenkin varrella oli sisustusliike auki. Kamalan paljon kaikkea tilpehööriä, monesta esineestä ja tekstiilistä minäkin tykkäsin, onneksi en tarvitse yhtään - en siis yhtään - tavaraa itse kerättyjen ja perikunnan haalimien lisäksi. Oikein jäi mietityttämään, että kuka niitä söpöjä, mutta ehkä vähän persoonattomia tuotteita ostelee. Tunnelma oli kuitenkin hyvä, ja mielestäni yrittäjiä voi aina kannattaa.

Minä sijoitin saunatuotteisiin. Ne saa kulutettua, eivätkä jää nurkkiin pyörimään kun nätin pullonkin voi uusiokäyttää johonkin. Vielä plussana etiketeissä kerrottiin, että voitto menee eläinten vanhainkodin hyväksi. Olin ihan kohderyhmää. Saunova eläimistä tykkäävä työssäkäyvä pankkikortillinen keski-ikäinen höynäytettävä täti.

Sain inspiraation saunanpesuun, oli sitä odoteltukin. 

Nyt on hyvä lähteä uuteen viikkoon, uuteen kuukauteenkin kohta. Olen aika monelle läheiselle tekstiviesteissä kertonut, että 1.11 on nyt keksitty uuden ajanlaskun alkuksi. Miksi suotta odottaa vuodenvaihteeseen. Tulevat viikot ja kuukaudet tarkoittavat kaivattuja juhlahetkiä ja tapaamisia ystävien kanssa. 

Kun pimeä aika alkaa laskeutua oikein toden teolla, niin se tuntuu aiheuttavan meissä ihmisissä - kaikesta väsymyspuheesta huolimatta - kodikasta liikehdintää. Keräännytään yhteen ja otetaan vastaan se mikä tulee. Talvi.