Tekemisen zen

On se varmaan totta, että pitäisi ottaa vakavasti tietynlainen huolellisuus ja rauhallisuus. Ettei tulisi tapaturmia. Itselläni on nyt ollut onnea matkassa, mutta kyllä pikkuisen piti vetää henkeä viime viikolla sekä sen jälkeen kun en jäänytkään kaatuvan antiikkikaapin alle että silloin kun totesin, että uusilla villasukilla portaissa liukastumisesta ja rytinällä alas luisumisesta selvisin ilman luunmurtumia tai niskan nyrjähdystä. Ai. Hetki siinä meni todetessa ja niveliä taivutellessa.

Sanonta uudenkarhea ei sovi villasukkiin. Ne ovat uudenliukkaat. On vissiin vanhoihin vakkarisukkiin pinttynyt tahmainen liukuestepohja, mihin ei saa tuudittautua.

Molemmissa tilanteissa ehti tulla melkein Elämä liukuhihnana -ilmiö. Tai ainakin ehdin ajatella että kuinkahan pahasti käy, tuleeko noutaja nyt tässä hässäkän keskellä, tai neliraajahalvaus. Suurin osa vakavista tapaturmista tapahtuu ihmisille kotona, joten ollaan nyt sitten ystävät varovaisia, jooko. Tekeminen on kivaa, mutta tekeville kyllä sitten näköjään sattuukin. Pelottavaa. Alan ehkä sittenkin velttoilla vielä enemmän.

Hässäkän tuntu on tietenkin itse luotu. Sitä muka takoo kun toiminnan rauta on kuuma. Nyt ollaan tehty miniatyyriyksiön pintaremonttia ja minä olen oppinut käyttämään sellaista jännää maalareiden rajainta. Kun rähisin, ettei miksei minulle ole aiemmin niin kätevästä vempeleestä kerrottu, niin mies sanoi etten ole suostunut kuuntelemaan. Olen vaan pokkana maalarinteippaillut vaikeissa (ja vaarallisissa) asennoissa kattojenkin rajoissa, ettei seinämaalia mene väärään paikkaan.

Varmaan sitten niin. Vaikka inhoankin kaikkea maalaushomman etukäteissuojausta sekä jälkisiivousta. Omien huolimattomuustuhrujen putsaus on kuitenkin vielä kiukuttavampaa. Kyllä nyt oli näppärää vaan pistellä telalla menemään, kun olin ensin rajainihanuudella vedellyt kattokulman. Tikkailla heiluen senkin, mutta siihen sentään olen tottunut ja varovainen. 

Iltaisin kun tultiin remontin parista kotiin, jäi jotenkin vire päälle - mutta pienemmin. Ehkä se oli levottomuutta tai elimistöön kihelmöimään jäänyttä pientä energiaa. Ei huvittanut tuijottaa telkkaria, kirjaan ei jaksanut keskittyä eikä heti voinut mennä nukkumaankaan. Piti vaan saada jollain tavalla meditoida.

Minä kaivoin mökiltä löytämiäni vuoden 1959 sanomalehtiä esille ja kokeilin vähän askartelujuttuja, joita oli muhinut mielessä kesästä asti. Ei mitään ihmeellistä, ihan vaan pientä sommittelua, kollaasintapaista viihdykettä - ehkä vähän joulutervehdyksiäkin silmällä pitäen, mistä sain kyllä vähän palautetta. Että olen pikkuisen aikaisessa. Mielestäni ihminen saa vapaahetkenään näprätä juuri sitä mitä lystää.

Huomasin, että askartelun ääreen tuli vahingossa hiljennyttyä oikein moniksi tunneiksi. Onko sillä sitten väliä, päätyvätkö lopputulokset ikinä mihinkään. Ei. Oli se tarve. Ties monessako potentiaalisessa vaaratilanteessa olisin ollut, jos olisin puuhannut remonttipäivien iltoina jotain isoa. Pikkuasioissa on se rauhoittumisen juju. Ei tule meteliä, ei turhaa liikettä, eikä sot.. 

No kyllä tulee sotkua. Paperisilppua ja materiaalikasoja.

Erikoista on se, miksi aina pitää levittäytyä keittiöön vaikka olisi muuallakin tilaa pitää sotkuja esillä. Keittiö on siispä kodin sydän monellakin tavalla. Oikein vireystilan näyttämö.

Onpa syy siihenkin, miksi meillä aika usein syödään sohvalla.

Kun tein lähtöä viikonlopun yövuoroihin, kävi ilmi että näpertelyinto oli tarttunut sittenkin myös kotiväkeen. Paperisilppujeni sijasta ruokapöydällä oli levällään muttereita ja muuta materiaalia itsetekoista shakkilautaa varten.

Kunhan vaan minun ei tarvitse sitä(kään) peliä opetella. Vaikka saattaisihan sekin olla hyvä tapa pysähtyä, olla vaan hissukseen ja miettiä seuraavia siirtoja. Voi olla että perehdynkin.

Enimmäkseen tähän mennessä kiinnosti se ruostemaalijuttu, jolla puolet muttereista käsiteltiin sen eriparisuuden saavuttamiseksi, mikä shakkinappuloissa on olennaista. Kaikkea sitä ihminen keksiikin. Jos oikein olisi kunnon slow life -tyyppinen, niin sitähän jättäisi muttereita pihasateeseen nyt ruostumaan ja olisi shakkinappulat vuoden päästä valmiina.

Mutta ei. Siihenkin on kehitetty hätäisten ihmisten versio ja kallis maalisetti, jolla sitten suditaan että muutaman tunnin päästä on ruosteisen näköinen lopputulos vaikka muovissa. Hullun hommaa.

Innostuin sitä vähän kyllä itsekin kokeilemaan kukka-astioihin. Ensin meinasin käsitellä saviruukkuja, mutta se tuntui turhalta kun ne ovat muutenkin nättejä. Löysin arkistoista muovisia taimiruukkuja, joista tuli ehkä aika hauskojakin kun pikkuisen tätä ruostekäsittelyä niille näytin.

Tässä vaiheessa oli muutenkin jo vakavasti syntynyt se sisäyrttipuutarhavisio, kun portaalla edelleen sitkuttivat hengissä keväällä sinne istutetut muutamat yrtit. Talveksi turvaan -kampanjan isot pyörät lähtivät remontti- ja yövuoroväsyneessä päässäni oikein kunnolla liikkeelle, ja ruukkujen miettiminen liittyi siihenkin. 

Että tulee sitten se talviaamuja sulostuttava keittiöpuutarha. On rustiikkista saviastiaa ja ruostunutta elementtiä. Ja itse hengissäpidettyjä hyötykasveja, mikä ei ole mikään selviö meillä yleensä paria viikkoa - maksimissaan kuukautta - pidempään.

Olen jotenkin laiskuuttani, tietämättömyyttäni, hölmöyttäni tai mitä tahansa aina halveksinut keinotekoisia kukka- ja päivänvalolamppuja. Yhtäkkiä nyt sitten halusin osoittaa kesäyrteilleni kiintymystä ja välittämistä, itsellenikin ehkä jotain uutta sisältöä kohta käsillä olevaan vuodenaikaan. Aamuyön hiljaisina tunteina yövuoroissa tein kukkalamppu ja -systeemivertailua netissä.

Oli kaikkea stabiilia designia ja akvaarioista lainattuja vesipumppukeksintöjä. Toistaiseksi halusin vain valot. Liikuteltavat. Päädyin Zen Grow -lamppuihin, eikä tästä mainoksesta ole maksettu. Puolison mielestä ne ovat kamalaa muotoilua. Minusta ne ovat jotenkin sympaattiset, näyttävät vähän siltä elokuvien alienien emolta. Tavallaan tässä voi luoda uuden suhteen koko hahmoon, sillä näiden kanssa yhteistyö tuntuu toimivan, eivätkä ne auo päätään saati kuolaa limaa. Lämmittävät ja hiljaisesti valaisevat vain - ehkä hieman kylmäkiskoisella tavalla,  mutta kasvit tuntuvat tykkäävän. Annoin lampuille nimetkin, mutten kyllä kehtaa niitä kertoa. 

Järkeilin, että keittiöpuutarha kukkalamppuineen voi toimia kirkasvalona samalla. On niin kuin sitä rauhoittavaa viherympäristöä ja kesän korviketta samalla. Kun jättää sakset lähelle, niin aamuisin voi kahvin nauttimisen ohella vähän leikellä yrttejä ja vaikka sumutinpullolla vähän kastella sen sijaan, että heti lukisi lehdestä tai netistä, mitä maailmalla on tapahtunut.

Ajattelin, että sillä tavalla tulee töihinkin lähdettyä ihan uutena seesteisenä ihmisenä. Niin ja iltaisin voisin lueskella keittiönojatuolissani samassa valossa kuin missä yrttikultani kasvavat.

Jotenkin yrtit näyttivät pienemmiltä tai vähemmiltä pihalaatikossaan ulkona. Eivät ne mahdu luontevasti keittiöön nekään. Joudun siirtämään ne johonkin muuhun nurkkaan, mikä on hyväkin. Aloin nimittäin lamppujen vuoksi suunnitella kokonaista talvipuutarhaa. Varsinkin, kun yrttien sisälle muuttamisen jälkeen alkoi säälittää vapunaikainen amppelimansikka ja hölmöt tupsulaventelit, jotka nekin vielä topakkoina portaalla tekivät uutta lehteä, jopa kukkaa.

Pakkohan nekin oli ottaa lämpimään. Keittiö on nyt aika täynnä.

No sitten alkoi hävettää lamppudesigniin tuhlaaminen. Tajusin, että varmaan ihan perusvalaisimeen olisin ehkä voinut ostaa päivänvalolamppuja ja sillä tavalla rakentaa sisäpuutarhaa. Taas varsin laiskan ihmisen kukkahommaa, hankkia nyt oikein erikoisyksilöt normaalia valaisua varten. Kohta varmaan sorrun niihin kastelusysteemijuttuihin. Kerran kuussa vaihdetaan vesi ja ajastin hoitaa valoasiat. Paitsi että tekniikan kanssa menee yleensä hermot ja liiassa vipstaakien määrässä on aina muutenkin jotain epäilyttävää.

Ja mitä iloa siitä sitten olisi muutenkaan, jos olisi joku supertekninen järjestelmä. Ei saisi itse olla yrttien kanssa tekemisissä ollenkaan, kun robotti hoitaisi. Nimenomaan tässä oli kuitenkin taka-ajatuksena se, että pimeissä talvihetkissä on pikkuisen vihreää ja tuoksua. Saa nähdä miten käy. Aloitin tänään varmuuden vuoksi kuitenkin myös D-vitamiinin nappailun. Jos sattuu, ettei talvipuutarhasta tulekaan tarpeeksi voimaa.

Olen tulkinnut, että mansikka aikoo jälleen kukkia.

Vaikka tykkäänkin palkkatyöstäni, niin olen viime aikoina ihan liiaksi viljellyt sitä fraasia että työnteko haittaa muita elämän projekteja. Ehkä voisin kuitenkin jättää jonkun siviilipuuhastelun taka-alallekin joskus. Tai jätänkin. Esimerkiksi siivous ja pyykkäys - ne "unohtuivat" kun piti saada värkätä asetelmia pihapöydälle.

Ulkotyöt ovat ihan kesken, vaikka pikkuisen haravoinkin lähinnä naapureiden rajalta, että kehtaa tervehtiä. Minä kyllä ihan tykkään vaahteranlehdistä maassakin. Tyhjentyvät puut ja haalistuva maa aiheuttavat kuitenkin sellaisen ilmiön näköjään, että värillisyyttä haluaa vähän pitkittää.

Sitä varten istuttelin pakkasöitä kestäviä kasveja vanhoihin valurautauunivuokiin. Aina unohdan, miten niiden kastelun kanssa nyt sitten pitikään toimia. Oliko se niin, että pakkasten tultua ei enää yhtään ylimääräistä vettä anneta, muuten tulee jäätymiskuolema. Jos taas en anna vettä lainkaan, niin kuihtuvathan istutukset. 

Vähän tylsää, jos jäävät lyhtyaikaisiksi, mutta ainahan on sitten lyhdyt.

On satanut niin paljon, että ei ole viime aikoina tullut paljon säätiedotuksia enää edes luettua. Tulee pukeuduttua ensimmäisiin käytännöllisiin vaatteisiin aamuisin. Tuntuu, että katukuvassa näytän vaaralliselta feministiltä kun aina on löysät farkut, villapaita, säänkestävä takki ja kurakelikengät. 

Sitten yhtäkkiä saattaa aurinko paistaakin - niin kuin eilen - ja olisi ollut syyshameelle ja punaisille kengille hyvinkin käyttöä! Kyllä ne varmaan kannattaisi nostaa johonkin esille ja kuitenkin tutkia vähän ilmatieteenlaitoksen tiedotuksia. Meteorologitkin näkevät varmaan aika paljon vaivaa niiden laatimiseksi, niin onhan se kurjaa jos ei niitä kukaan enää lue.