Laulua sateessa ja sateesta

Mökkijärven pinta ei ollut yhtään korkealla vaikka muualla lähialueilla tulvii. Kummallista. Vettä tuli taivaalta koko viikonlopun. Perjantai-iltana kun ajettiin pihaan, oli ihan kaatosadepimeä. Minä menin edeltä rantaan sytyttämään valoja, kun on saunapolku lihasmuistissa. En halunnut ottaa sitä riskiä, että puoliso on kivikossa nokallaan. Melkein tuli riita kun olen siivonnut kaikki tasku- ja otsalamput jonnekin hyvään piiloon. Ihan on mysteeri.

Mutta autossa alkanut rento tunnelma kuitenkin jatkui. Radiosta tuli Puhelinlangat laulaa -ohjelman juhlalähetys, joka laitettiin heti rannassakin soimaan. Olin ihan ylväästi keski-ikäinen tantta ja nautin vanhoista biiseistä ja soittelijoiden jorinoista juontajien kanssa. 

Näin jälkikäteen vähän mietin, että voisihan sitä olla perjantai-iltana nuorekkaamminkin. Paitsi ehkä Puhelinlangat laulaa -lähetysten ja sunnuntaisin Kansanradion kuuntelu voivat osoittaa ihmisessä jälkimodernin ajan arvoja. Sitä hidastelua ja sen sellaista.

Kyllä sitä itseään sai kiitellä, kun viime kerralla tuli kannettua polttopuut valmiiksi. On niin mukava tulla, kun voi heti vaan laittaa tulet takkaan ja kiukaaseen. Ei tarvitse aloittaa vapaiden viettämistä raa´alla työllä, vaikkei sekään hullumpi tapa ole irrottautua arjen murheista. Rankkasade oli nyt hyvä tekosyy välttää kaikenlaista raskasta. Esimerkiksi kanniskelua. Auto oli lastattu Helsingin päässä ihan täyteen perikunnan kirjalaatikoita. Ei olisi mahtunut kyytiin yhtään kaveria. Kirjat painavat kuin synti. Mitähän varten niistäkään ei malta luopua. Ei ole vielä edes kirjahyllyä niitä varten. Ehkä sitten talvipuhteina sellainen syntyy.

Kirjojen kanniskelu ja varastointi yläkertaan olikin onneksi ainoa pakollinen sisätyö, muuten tuli pyörittyä pihassa ja rannassa.

Tuli sellainen ajatus, että jos joku ulkopuolinen - vaikka avaruudesta - olisi seurannut meitä pihapiirin laidalta, niin olisi näyttänyt siltä että kaksi tonttua liikuskelee ja muka tärkeinä puuhastelee asioita. Kuratakkien huput pidettiin sateen vuoksi päässä. 

Puolisolla oli perunamaa-agenda ja minun hommanani oli kanniskella pihakalusteita, kun ei varmaan ennen ensi kevättä tule istuskeltua keskellä pihaa. Paitsi sitten kun siinä on taas iglu. Vaikka mistäs sitä tietää, siksipä nostelin pöydät ja tuolit vaan terassille. 

Jos vaikka talvella sitten pitäisi pilkkihaalaripiknikin tähtitaivaan alla.

Aika kiva kun isovanhemmat aikoinaan halusivat mökistä talviasuttavan. Olen oppinut tykkäämään talvestakin ihan eri tavalla kuin ennen. Tai siis tykkäämään ylipäätään. Moni ystävä on tänä viikonloppuna ollut laittamassa mökkiään talviteloille. On siinäkin oma romantiikkansa kyllä. Varsinkin sitten keväällä kun palataan mökeille. Nyt meillä vaan siirrellään tavaroita ja valmistaudutaan toisenlaiseen kauteen, ei oikeastaan selkeästi ala eikä pääty mikään.

Onpahan siis ainakin yksi asia, jonka vuoksi ei tarvitse olla haikeana. Mökkikausi on ja pysyy ja jatkuu.

Kasvimaahan liittyi se taskulamppuepisodikin, kun miehen olisi pitänyt heti perjantai-illan pimeydessä päästä tutkimaan härkäpaputilannetta ja maahan liiskautuneita perunanvarsia. Niin on hän maanviljelykseensä kiintynyt. Ehkä hankitaan sitä varten erikseen Pyhä Fikkari, jonka voi sijoittaa sitten johonkin helppoon paikkaan, enkä minä kajoa siihen ikinä.

Lauantaina ruokalista oli aika perunapainotteinen. Mies oli todella polleva etenkin testipuikulasadosta. Myös pikkuruiset rosamundat herättivät ihastusta ja niitä syötiin parmesanikuorutettuina. Ensi viikonloppuna pidetään niitä vähän kauemmin uunissa.

Puikulat olivat ihan oikean muotoisiakin. Olin odottanut pyöreitä. Paikallinen ystäväni - se vanha vääräleuka, olisihan minun pitänyt tajuta - uskotteli minulle kesällä, että puikuloista tulee pitkulaisia vain Lapissa, kun maa on siellä niin routainen että perunatkin istutetaan rautakangella tehtyihin reikiin. Niin siksi niistä tulee suippoja. Minä uskoin. Aina ei tule ajateltua, voihan se olla hyväkin antaa aivojen levätä välillä.

Sateen ja sadon kunniaksi avattiin jo hehkuviinikausi. Todettiin, että aika ihanaa oikeastaan tällainen lokakuinen oleminen mökillä. Viime vuonna ei ehditty tästä vaiheesta nauttia maalla laisinkaan, kun syys meni Helsingissä saatellessa läheistä pois tästä elämästä. Oli sekin kaunista, hyvä ja tärkeä elämänvaihe, jota on yllättävän kevyt muistella lämpimästi, vaikka silloin luulin että sekoan.

En seonnut. Mahdollisesti viisastuin. Sikälimikäli ihminen nyt saa tällaista itseriittoisuutta harrastaa.

Huomasin, että metsän kaljuuntuminen tuokin piristävää avaruuden tunnetta ja oikein ihailin vierekkäin pönöttäviä orpoja runkoja. Ruipelot latvukset taivaan alla. Horsmatkin kuihtuneet ruskeiksi laihoiksi ja kohta ovat ihan laossa. Voisi vaikka kaivella lisää peltoa sitten ensi kerralla. Ei tullut erityisesti kesääkään ikävä, kun aamukin valostuu vielä aika aikaisin. Keskellä kaamosta sitten varmaan ajattelen toisin, jollen sitten ole totaalisesti muuttunut ihmisenä. Siis kasvanut sisäisesti. 

Tuntuu, että jauhan aina tätä samaa, mutta se vaan on niin totta että mökille pääsemisestä on tullut se kuuluisa henkireikä. Olen viime viikot ollut liian sisällä omassa tunkkaisessa käppyrämielessäni ja nyt kun tätä kirjoittelen taas kotona arjen reunalla, niin tuntuukin valoisalta. Ajatukset palasivat takaisin suuriin linjoihinsa. 

Eivät siis sillä tavalla, että ajattelisin jotenkin suurta - niin kuin suurnaiset ja -miehet, vaan siten että huolia lietsovat tuhrut eivät saa liian suurta valtaa. Ei enää kokonaista kuukauden taukoa maalla käymisen väliin, sanon minä. Vaahtoan suorastaan. Kaikilla maailman ihmisillä pitäisi olla henkireikä.

Tultiin molemmat niin hyvälle tuulelle - kyllä hehkuviinilläkin varmaan oli vaikutuksensa, mitäs sitä sievistelemään - että huviteltiin myös yhteiskuvia ottamalla. Puoliso onnistui näyttämään niissä ihan gorillalta ja minä tietenkin yritin olla eteerisen valokuvauksellinen. Mikä tarkoittaa lähinnä suoraa näköyhteyttä syvälle harallaan oleviin sieraimiin.

Sellaisia kännykkäkuvia tuli sitten läheteltyä kavereille pääkaupunkiseudun poutasäähän. Tuskin he kovin kateellisiksi mökkeilystämme niiden perusteella tulivat.

Mystisiä tonttuja.

Saunalta piti asiantuntijuuden kaipuussa soittaa ihan Afrikkaan asti, kun ei saatu Turkista tuotua lyhtyä toimimaan kynttilän kanssa. Ei sitten mitenkään. Lyhty on osa miehen hamam-villitystä ja se pääsi roikkumaan saunan pukuhuoneeseen. Lisäksi meillä on nyt sitten suomalaista maalaisromantiikkaa rikkomassa kaksi turkkilaista löylykippoa, jotka nekin puoliso toi tuliaisina taannoiselta työmatkaltaan.

Pitäisi vissiin minunkin matkustaa Turkkiin, niin saisin sen sikäläisen saunakokemuksen. Ei mikään huono syy matkustamiselle.

Tungettiin lyhtykuvun sisälle sitten jouluvalot, eikä näytä oikeastaan jouluiselta vaan mielestämme aika hyvältä. Onkohan tässä vuosien varrella silmä niin tottunut jouluvaloihin, etteivät ne enää liity itse juhlapyhään mitenkään. Puhutaan sisustusvaloista, olenhan minä sitä ennenkin pohtinut.

Silläpä en ottanutkaan pois viime kerralla ikkunalle sommiteltuja valoja, vaikka se oli suunnitelmissa. Saavat olla paikoillaan kevääseen asti ehkä. Luin äsken kotimatkalla äidin päiväkirjaa keväältä 1973 kun olivat isän kanssa nuorena parina viettämässä pääsiäistä mökillä. Talven tuulet olivat lennättäneet rikki asti mökin ainoan lyhdyn ja olivat saaneet kyläkauppiaalta ilmaiseksi vanhan myrskylyhdyn, josta isä korjasi toimivan. Silloin rannassa ei vielä ollut sähköjä ja vanha mökkirakennus oli ollut hiirien (tai rottien, kuten äiti luuli) valtaama. Viettivät ne pyhät lämmittäen saunatönöä märillä puilla ja ottamalla avannosta pesuvettä.

Kyllä minulla vaan on helppoa, kun voi vaan viritellä valoja pitkin vuotta ja lyhtyjäkin on ollut varaa hankkia niin paljon että ihan hävettää. Vesi juoksee sisälle porakaivosta. Eivät ole kaikki Kansanradioon soittelijat väärässä siinä, että nyky"nuoriso" on päässyt helpolla.

En enää ikinä kiukuttele siitä, että osa valosarjan lampuista ei pala.

Tein minä asiallisiakin hommia. Siivosin navettaa. Navetta on pikkuhuone - alkuperäinen pieni rakennus, jonka ympärille on rakennettu isompi - liiterin perällä. Olen luvannut, että yksi ystävä saa sinne varastoida työkalujaan ja omillekin romuille piti saada lisää tilaa. Kodikasta oli siellä roikkalampun valossa setviä tavaroita kun sade ropisi kattoon. Aika paljon olen perinyt nauloja. On ruosteisia, huopakattonauloja, tosi pitkiä ja tavallisia. Säästin ne kaikki, sillä mistäs sitä tietää jos vaikka keksii jonkun askartelun niistä ruosteisista.

Kirjoja tietenkin navetassakin. Sen verran tuoksahtavat homeelle ja hiirille, että en niitä säilö sisälle. Mutta säästän askartelutarkoituksiin nekin. Tai jos joskus kurahanskat kädessä tulee lukupuuska, niin voi mennä navettaan pläräilemään eikä tee suurta vahinkoa kuivan tilan perintökirjallisuudelle.

Navetan siivoilu oli ehkä lähinnä sitä talviteloillelaittamishommaa. Grillit siirsin sinne suojaan. Kannoin tavaroita pihaltakin, mutta jätin kyllä pihapiirin siivoilua ensi viikonloppuunkin. 

Kun istuskeltiin hehkuviiniä siemaillen siistissä navetassa, niin pohdin ääneen miten siitäkin tilasta saisi hauskan oleskelutilan - vaikkapa puolison kaipaaman miesten sikarihuoneen. Mutta en kai mitenkään voi jokaista paikkaa oleskelua varten somistaa kun pitää voida asioita säilyttääkin jossain. 

Joka ikinen mökkisunnuntaiaamu kun vasta suunnittelen lähtösiivousta, päätän että kaikki vaatteet pois silmistä kaappeihin. Ja joka kerta tulee sama tarve kuitenkin jättää villavaatteita ja muita elämisen merkkejä esille. Asetan sängynlaidalle muka puolihuolimattomasti neuleita. Merkkejä, että täällä mökkeilen minä. En vielä ole päässyt selvyyteen, että ketä tai mitä varten näin pitää toimia.

Kotimatkalla autoradiossakin puhuttiin pelkästä sateesta ja Etelä-Pohjanmaan vaikeista tulvista. Musiikkikin liittyi sateeseen. Tuli mm. Sir Elwoodin rankkasadelaulu. Sataa kaatamalla. En ollut sitä ennen kuullutkaan. Todettiin, että laulun Olli oli meidänkin ystävämme. Ihanaa, että hän on päässyt biisiin. Terveisiä vaan Ollille.

Oli tämäkin biisi, Sunnuntaina sataa aina. Aika ankea, mutta hyvä.

Epätodellista on tämä pääkaupungin aurinkosää kuratakkiviikonlopun ja ajatusten jälkeen.

Ai niin: Piti viedä kastelukannukin navettaan talveksi. Mutta sen pohjalla oli viisi sarvijaakkoa. Miksi?! Olivatko siellä tahallaan vai vahingossa, vähän ihmetyttää. Olisiko pitänyt pelastaa. Kamala, jos ovatkin siellä kuolemanloukossa ja minä luulin, että kaipaavat omaa rauhaansa. Eivät ne enää ensi viikonloppuna varmaan ole hengissä siellä. Jos ovat, ehkä kellautan kannun kumolleen niin, että pääsevät pois. Voi, miksen tehnyt sitä tänään.