Hämäränajan lupauksia

Olen meditoinut iltaisin omenakattilan äärellä. Jotenkin aika miellyttävää hommaa työpäivän jälkeen. Ensin ei meinaa jaksaa aloittaa. Vaan kun on kantanut omenaämpärin keittiöön, niin on heti tunnelmassa. Ei tarvitse puhua kenellekään mitään, eikä kuunnella. Voi noukkia kymmenisen omenaa kerrallaan tiskialtaaseen ja hinkata juuriharjalla. Ei tule mieleenkään kuoria. Pilkkoa isoon kattilaan. Erotella vaurioituneet kohdat ja siemenkodat pois. Ihmetellä täysin ehjiä omenayksilöitä. Haistella niitä. Jyrsiä hampailla roskikseen matkalla olevia palasia. Hyvää. Miettiä, miksi tulee ostettua kaupasta hiilijalanjälkinektariineja kun olisi näitä oman pihan tuotoksia syötävänä. Miettiä, miksei tehdä piirakkaa.

Mutta pannukakkua tehtiin ja todettiin hillo hyväksi. Piti vähän niin kuin testata, ennen kuin aloin jakaa purtiloita maailmalle.

Tunsin itseni innovatiiviseksi kun muistin, että parsakattila on aika kätevä lasipurkkien keittelyyn. Kun voi siinä ritilässä nostella sitten astiat pois kiehuvasta vedestä. Pihtiejä ja patalappua kun käyttää vielä lisäksi, niin ei sormet pala laisinkaan.

Tietenkin olen joutunut tutkimaan erilaisia hillo-ohjeita. Palauttamaan mieliin koko homman. Kamalan paljon sokeria määrätään. Kilotolkulla. Minä en ole punninnut omenoitani. Siksi ensin taas vähän huoletti, että paljonko sitä hillosokeria laitetaan, niin kuin suhteessa. Lopulta vaan holauttelin joukkoon ja maistelutuntumalla makeutin. Puoliso oli varamaistajana.

Sittenhän sen näkee, jos hillot vaipuvat liian varhain homeeseen. Että taas on ollut happaman ystävä keittelemässä.

Jotta tuli lisää sisältöä tekemiseen, maustin yhden erän kanelilla ja toisen sitruunalla. Vielä olisi testattavana sellainenkin ajatus, että pistäisi sekaan vähän rosmariinia ja timjamia. Niin luin jostain lehdestä. Varmaan ihanat tuoksut nousisi siitä ja nättiä tulisi. Vaan voiko sellaisella hillolla sitten tällätä lättyjä, jos yrtit maistuvat liiaksi läpi. Pitää ehkä opetella laittamaan hilloa ruokalautasellekin ihan.

Vaikka sellainen on yleensä ollut puolukoiden hommaa. Vieläköhän niitä on metsässä mökillä. Täytyy käydä ensi viikonloppuna tarkistamassa.

Olen miettinyt, mihin syyskuu meni. Aika sateista oli ainakin, se ei haitannut oikeastaan. Tuli ajateltua vielä pimeämpiä iltoja ja aamuja. Väsytti ehkä vähän jo etukäteen. Aloin ajatella vitamiinejakin. Mietin, että paljonkohan niitä on omenahillossa.

Bussipysäkillä tällä viikolla töihinmenon hämärässä tapasin sekä naapurin että sukulaisen. Harvoin heitä yhtä aikaa näkee, mutta samat ääneenlausumattomat sopimukset meillä on. 

Että bussimatka on jokaisen omaa aikaa, eikä pungeta siihen viereen höpöttämään. Annetaan toisen lukea kirjaa tai ajatella omiaan. Pysäkillä vaihdetaan ne sääkuulumiset ja kehutaan villatakkia. Pöyristytään aamujen pimeydestä, mutta haikaillaan ulkoilua siistin sisätyön tilalle. Noustaan kyytiin peräkanaa ja istutaan eri penkeille. Toivotetaan hyvää työpäivää.

Pohdin, että aletaankohan minua pitää bussissa kylähulluna. Kun tällä viikolla nousin meistä kolmesta autoon viimeisenä ja kuljin ihmisten ohi sinne aika perälle, missä aina istun. Esitin päiväntoivotukset vielä siinäkin naapurille ja sukulaiselle, nyökkäilin juhlallisesti puoleen ja toiseen.

Ihan kuin olisin joku yleinen hyvänpäiväntoivottelija. 

Kun tajusin, että kymmenes kuukausi on aluillaan eikä vielä yhtään tunnu siltä, niin yritin asettaa ajankohdan omalle vuosiellipsilleni. Monillahan on taipumus ajatella kalenterivuosi jollakin tavalla visuaalisesti. Minulla se on ellipsi (Kirjoitin ensin vahingossa ellipisi, nyt naurattaa, Elli pisi. Pienet on huvit.), littana soikilo. Ylhäällä pitkällä kaarella on tummansävyinen talviaika ja alakaarella melkein loppumaton valoaika. Se alkaa huhtikuusta. Lokakuu ja maaliskuu ovat soikulassa ne suunnanvaihdokset, käännekohdat.

Pitää muistaa siispä alkaa nauttia päivänvalosta pihalla, jos vaan työvuorot sen sallivat. Voisi opetella uudelleen myös pimeässä ulkoilun. Olen tullut vähän laiskaksi sen suhteen ja järjestelen vaan lämpöisiä nurkkia joka puolelle kotia, ettei tuntuisi yhtään synkältä.

On ehkä pikkuisen otettava itseään niskasta nyt kiinni ja liikuteltava luitaan vaikka vähintään siinä välissä päivää ja iltaa, kun sauna lämpiää. Tätä olen uhonnut työmaallakin, niin kohta ei kyllä kehtaa enää valittaa omaa laiskuutta vaan on ryhdyttävä toimeen. Minusta tulee ehkä tomera ja kahiseva heijastintäti.

Sitäpaitsi tykkään tirkistellä ihmisten ikkunoista sisälle tieltä käsin, joten eiköhän se pimeänkävelyn motivaatio ala löytyä.

Vuosi sitten - muistan sen hyvin - oli poikkeuksellisen lämpimät syyskuun viimeiset päivät. Olen sitä tässä monelle muistellutkin. Miten aloitin mökillä perunamaan aihion kaivelun eikä tarvinnut pitkiä hihoja. Varsinaisesti ei kyllä ole viileää säätä vastaan mitään. Raikas ja rapsakka on hyvä. Toivottavasti tulee sellainen lokakuu.

Minulla on aika paljon villapaitoja ja sain juuri uudet villasukatkin. Ja säärystimet. Niin on vaan meikäläisellä helppoa kun on neulovia ihmisiä lähipiirissä.

Ollaan alettu jo varautua kylmään. Vaikka minä kyllä mieluusti nukun vielä ikkuna auki. Ulkoeteisessä on kaikki nämä vuodet lojunut aika nätti iso puulaatikko, joka on lähinnä toiminut tasona. Nyt tuli puuska, ihan tänään. Kyllä pitäisi enemmänkin noudattaa sitä poisheittämisen periaatetta, että jos ei jotain ole esimerkiksi vuoteen tarvinnut tahi kaipaillut - ajatellut ja varsinkaan käyttänyt, niin kyllä sellainen kapine tai tekstiili melkein joutaa jo kierrätykseen.

Itse laatikosta en tosin luovu.

Tyhjensin sen klapeille. Aika paljon meni sisällöstä roskiin tai miehen arkistoihin, joita en halua ajatellakaan, on sellaista säilöntää. Tuli heti eteiseen lokakuista tunnelmaa, kun takkapuut ovat siellä helposti haettavissa. Siis sitten kun tulee se kylmä. 

Oikein toivon, että aamuvuorojen jälkeen ehtisin vielä pihalla haravoida. Ainakaan minnekään ohjattuun sisäryhmäliikuntaan en suostu. Hermot menee ja voi vahingossa joutua olemaan sosiaalinenkin. Pukuhuoneessa tulee jälkihiki ja saattaa ottaa nuppiin kun monella salissa oli parempi kunto. Kuntosalit ja aerobicit ovat erikoista puuhaa, kun oikein ajattelee. Itsekin olen niitä joskus harrastanut, että kyllä minä jumpassa kävijöitä ymmärrän. Oma mitta vaan tuli aikoinaan jostain syystä täyteen.

Olen kyllä varmaan personal trainer -mittapuulla aika rapaisessa kunnossa, mutta ei kai se mitään.

Olen hankkinut lisää lehtiroskakehikoitakin. Oikein alan jo odottaa, että naamatauluun tulee vähän väriä ulkoilusta. Punaiset posket ja se viileän illan tuoksu takissa. Pienet talkootkin voisi pitää kavereille, ehkä. Nyt on näköjään joku suuri ulkoiluvaje, kun pitää tällä tavalla haaveksia. Täytyy jatkossa vähän kyllä tarkastella iltaohjelmaani ulkoilukeskeisemmäksi.

Vaan voihan tulla lämmintäkin. Sitten unohtuu kokonaan lokakuu jos voi vaan patsastella hupparissa.

Työmaalla on suunniteltu jo joulun työvuoroja. Ystävien kanssa puhuttu uudesta vuodesta. Sekin on ellipsin käännekohdan merkki nyt. Alkaa loppuvuosi kun kerran on tällaiset puheet. Kumma, että sitäkin täytyy erikseen pohtia. Miksei voi vaan todeta, mitä tänään on käsillä. Tuntuu, että moni ajattelee vuodenajan vaihtumista ja pimeän alkamista oikein aktiivisestikin. Minäkin.

Taas on käynyt mielessä kirkasvalolamppu. Mutta kun niissä on niin kylmä se valo. Epämiellyttävä suorastaan. Mitenkähän ne on ylipäätään keksitty. Onkohan placeboa se vaikutus, kun niin moni kehuu. Vaikka sillähän ei ole mitään väliä, mihin kirkasvalolamppujen tai minkään muunkaan piristävä vaikutus lopulta perustuu, pääasia että vaikuttaa. Itse aion ehkä vielä yrittää sitä pihahommaterapiaa ja muuta ulkoilua.

Niin kiire ei saa olla eikä tulla, ettei ehtisi ulos. Nyt se on päätetty ja uhottu koko hämärän vuodenajan varalle.