Jännällä tavalla kodikasta

Olen järkyttänyt kotiväkeä aloittamalla sesonkihössötyksen. Ei sitä aina vuodenajan vaihtuessa välttämättä tapahdu. Usein on tärkeämpääkin ajateltavaa. Interiöörihommista täytyy pitää välillä taukoa. Tai eihän sitä mihinkään opaskirjaan ole kirjattu, mutta itse olen huomannut miten paljon enemmän kotioloissa saa esimerkiksi verhojen vaihtamisesta irti kun on välillä kokonaan unohtanut kaikki tällaiset tekstiiliasiat ja muut. Ja sen kyllä huomaa. 

Rasvankärytahmaan tarttunut pöly verhojen yläreunassa alkoi näyttää jo aika härskiltä. Sillä perusteella onkin ollut varaa oikein muka repäistä. Sehän ei voi mitenkään tarkoittaa pelkkää tavanomaista verhojen pesua, vaan kokonaista uudelleenajattelun ketjua.

Uutta ei sentään kehtaa koko ajan olla ostelemassa - eikä tarvitsekaan - niin olen penkonut perikunnan nyssyköitä. Vale, osittain. Kyllä on tullut myös kaupoissa hipelöityä sohvatyynynpäällisiä ja räsymattoja. 

Erityisesti mies järkyttyi, kun aloin ripustella perintömarikankaita ihmismäisten (ja mitäänsanomattomien) verhojen tilalle. "Koemielessä" ja siksi silittämättöminä. On vähän sellainen intuitio, että tulevat roikkumaan niillä sijoillaan läpi talven lämpöä tuomassa. Silittäminen on yliarvostettua, mutta verhojen kuoseista en kyllä itsekään ole ihan vakuuttunut.

Omalla jännällä tavallaan oikeastaan aika kodikasta. Mahtaakohan johtua siitä, että on tullut lapsuutta vietettyä samanhenkisten kuvioiden keskellä. Onko minusta tullut vanha, jos entisaikainen tuntuu ja näyttää paremmalta kuin nykyaikainen. Vai ovatko perintökankaani taas muodissa ja olen muodin orja. Tai tulossa muotiin taas. Ajatella, jos olenkin tietämättäni trendsetteri. Kohta roikkuu kaikilla eriparisia viimeistelemättömiä, ajan haalistamia, kahvitahraisia kankaita ikkunoissa ja Hobby Hall menee konkurssiin.

Industrial stylen ohella tulisi olemaan pop se, että verhoihin olisi kuosien lisäksi painautunut merkkejä edellisten sukupolvien kahvikekkereistä ja kirkkaista päivistä. Niiden tulkitsemisesta tulisi valokuvia tärkeämpää ja illat kuluisivat tahrojen äärellä mielikuvitusta laajentavissa keskusteluissa. Pohdittaisiin yhdessä, minkälaisia ihmisiä on kankaan äärellä istunut silloin kun se oli vielä pöytäliina. Mitä ovat sumppinsa kanssa nauttineet, minkälaisista astioista ja mitähän ovat mahtaneet jutella.

Heh, no ehkei sentään. Koitan vain pönkittää omaa suhtautumistani perintökankaisiin, jotka joku muu käytännöllisempi olisi saattanut jo leikellä matonkuteiksi tai tehdä niistä tilkkutöitä. Vaan niitä minä en vielä osaa, niin ripustelen vaan.

Ja tarvitsenkin sitä ripusteluhommaa ja kodin syysvalmistelua ihan siksikin, ettei unohdu tässä nykyarjessa eläminen. Huomasin, että uppouduin aika paljon papereihin ja ajatuksiin, kun aloitin Projektin perikunnan vuosikymmenten takaisen kirjeenvaihdon äärellä. Mielenkiintoista, ja jokaisesta lauseesta ja kortin kuvasta meinaa pulpahtaa ajatuksia sillä tavalla, että läheisten mielestä puheripulit ja naurukohtaukset voivat alkaa vaikuttaa maanisiltakin. 

Olen nyt pitänyt vanhoista kirjeistä muutaman päivän taukoa.

Ihan senkin takia luonnollisesti, että palkkatöissäkin pitää käydä ja sinne on kamala mennä, jos ajatukset seilaavat vallan muualla. Mutta on se kotioloissakin aika suositeltavaa, olla enimmäkseen läsnä. Paitsi jos on hyvä kirja kesken. Minulla ei tunnu nyt olevan taas muka mitään tosi kelvollista luettavaa. Vähän huolettaa jos sama trendi jatkuu pimeisiin iltoihin asti. Ei saa. Pitää käydä kirjastossa suunnitellummin. Ottaa huolellisesti lukuvinkkejä vastaan ja tarttua niihin. Lukuviihdettä meikäläiselle, kiitos!

Lukemista tarvitaan pysähtymiseen. Jos on oikein paljon rästissä tekemistä, niin tulee pompittua ihan miten sattuu puolinaisesti vähän jokaisen asian äärellä. Kyllä silläkin tavalla voi jotain saavuttaa, se on ehkä sitä kuuluisaa multitaskingia. Ei se taida enää olla onneksi muodissa. Minusta olisi joskus helpompaa jos voisi keskittyä pitkästi yhteen asiaan kerrallaan. Toisaalta usea kesken oleva asia tarjoaa vaihtoehtoja ja voi puuhata sitä mikä milloinkin sattuu huvittamaan, voihan sen niinkin ajatella.

Viisaat sanovat, että ihminen on tyytyväisimmillään, kun on valinnanmahdollisuuksia. 

Minä ehkä alan ajatella kaikkea rästihommaa valinnanmahdollisuutena ja rinnastaa harrastuksiin.

Ruttopuistossa ovat harrastaneet neulegraffiteerausta.

Ei vaiskaan, ei meikäläisen tekemistään odottavia puuhia kannata varsinaisiksi rästihommiksi sanoa, kun ei niistä kerran ole mitään haittaa kellekään vaikka viivästyisivät. Itse itselleen sitä luo kummia paineita, ja vaikkei varsinaisesti ole almanakkaan mitään ylös laittanutkaan niin ylihuomenna saattaa olla pettynyt siihen, ettei joku tietty asia ole tehty vaikka toissapäivänä niin tuli suunniteltua.

Jos siinä välissä on sattunut olemaan jotain muuta hyvää - esimerkiksi terveellistä joutilaisuutta - niin ei siinä voi olla mitään väärää, jos jotain pientä jää rästiin. Minä lopetankin nyt samantien esimerkiksi ja ensimmäiseksi valittamisen - ennen kuin se kunnolla on alkanutkaan - ja itseni soimaamisen, kun ei siitäkään ole mitään hyötyä. Hahaa, alankin trendsetteriyden ja multitaskingin sijaan slowlifestylen keulakuvaksi.

Huhkimisen tilalle suosittelen kaikille istahtamista alas. Tekee mielelle hyvää ajatella jotain itsestä ulkopuolista asiaa. Minä esimerkiksi sain aika paljon aikaa kulumaan kun ihmettelin lapsuudenkodin vilttiä. Olin varma, että se ullakkovuosiensa jälkeen on väistämättä koinsyömä, homeinen tai jotain. Levauttelin sitä syystuulessa ja tiirasin ilta-aurinkoa vasten. Miehen Hesarin lukeminen portaalla keskeytyi tuulen lisäksi siihen, kun hoin että kato kato - miten voi olla ihan ehjä ja raikkaan tuoksuinenkin vielä, tämä otetaan käyttöön.

Eikä tarvitse miettiä syksyn muotivärejä, kun löytyy syviä sävyjä ihan omasta valikoimasta. Huolettaa vaan, että meneekö viltti pilalle kissankarvoista. Pitääkö sitä nyt alkaa säilyttää pinnatuolin laidalla, etteivät eläimet vanuta ja karvasta sitä pesäkseen päivisin. Sitten sen voisi aina myrskyiltoina huolettomasti heittää tuolinnojalta harteilleen tai jaloille ja antaa kissan tulla kerään mukaan vain valikoituina hetkinä.

Olisi vähän niin kuin juhlaa kaikille. Niin me tehdään.

Ihmettelen kovasti niitä puhtaansävyisiä koteja naistenlehtien kuvissa, joissa kissoja ja koiria pötköttelee valkoisella sängynpeitolla tai sohvalla ihan luvan kanssa. Aina vaan kuvateksteissä lukee, miten se on Pepin tai Missen lempipaikka. Kertakaikkiaan. Minä joudun levittelemään vanhoja fleecepeittoja ja reikäisiä villapaitoja sinne tänne, että säilyisi sohvat ja muut edes hetken siisteinä imuroinnin jälkeen. Turhaa työtä se sekin on. Oikeastaan olen vähän lakannutkin stressaamasta kissankarvoista, paitsi jos on tulossa vieraita tai on todella rakas tekstiili.

Joskus pitää vaan antaa periksi, enkä minä haluaisi karvatonta kissaa. Koko ajan saisi olla talvella peittelemässä kun sillä olisi kylmä.

Siitä hyvänä aasinsiltana pitääkin kertoa, tai oikeastaan kysyä, että mitä puutarha- ja pihaihmiset tekevät syksyllä laatikoissa kesän kasvaneille yrteille ja kukkasillekin, jos ne sattuvat olemaan aika hyvinkin hengissä vielä ensimmäisiin pakkasiin asti? Tätä olen päivittäin ajatellut kun vappuna istuttamani laatikkokasvit ovat vahingossa elossa vieläkin.

Olen yrittänyt lyhtyjä sirottelemalla vihjailla, että tarttis tehrä jotain, kukkaset. Yksi leppäkerttukin on niihin nukahtanut talvehtimaan, niin pulassahan tässä ollaan.

Annetaanko laatikkokasvien vain kuolla luonnollisesti kylmään vai pistetäänkö ne kellarin pimeyteen kitumaan vai nostetaanko ihan aitiopaikalle huusholliin, jossa sielläkään eivät saa valoa tarpeeksi? Tuskin ne laatikoissa vissiin talvehtivatkaan. Eniten huolettaa pienet sinnikkäät itse siemenestä asti kylvämäni laventelit. Jääkö heidän elinkaarensa nyt sitten lyhyeksi. Mataliakin ovat vielä.

Luonnonkasvit hoitavat itse itsensä, ja olen pannut merkille että akileija osoittaa kotipihallakin ehkä maanvaltauksen merkkejä. Siihen ei uskalla koskea ollenkaan syksyllä edes pihansiistimisen hengessä, etten vaan tee mitään hallaa. Antaa sen nyt vaan heitellä siemeniään tuulessa ja kerätä kaikki kesän lehtivihreän energia juuristoon.

Jotenkin olin luottanut siihen, ettei ole syksyllä tätä ongelmaa laatikkokasvien kanssa, kun yleensä niitä ei enää näihin aikoihin ole. Taisin keväällä tehdä jotain oikein, kun salaojitin ja lannoitin ja kaikkea. Nyt pitää kantaa vastuu siitäkin sitten.

Puutarhanurkasta leuhahtaa välillä jännä yksinäinen haju. Mies ei sitä ole huomannut, mutta minä taas noteerasin eilen liiankin kanssa vaikka oli nuha tulossa. Vai vääristivätkö flunssan ensi oireet koko haisumaailman, en tiedä.

Jospa joku viisaampi tietäisi: Kun se ei ollut maahan tippuneiden ja mätänevien omenien makea haju. Eikä lehtienkään. Enemmänkin sellainen tuli mieleen, että ihan kuin olisi unohtunut kukkavaasiin vesi liian pitkäksi ajaksi ja tulee sitten se löyhkä kun nostaa siitä liemestä kukat pois. Ei se sellainen oksettavin öllöhaisu, vaan vähän pistävä. Mielestäni syksy ei ole ennen haissut tuollaiselta. Maatuukohan meillä nyt joku raato jossain risukasan alla, kun keräsin leikkaamiani oksia hakettamista varten valmiiksi läjään.

No, onneksi nyt tuulee, niin ei jää lemu paikoilleen muhimaan. Kaikkea kanssa. Ehkä se on vain sateiden aiheuttama mädätyshaisu sittenkin.