Ajattelin, näin.

Jo ei olisi ollut sovittua torikahvitapaamista kymmeneltä, niin olisin varmaan jäänyt rantaan haaveksimaan eilen aamulla. Hyödynsin yövuoron ja ystävän tapaamisen välisen parituntisen merenrantakävelyllä. Joskus tuollainen aika tulee käytettyä turhaan kaupungilla pyörimiseen. Kyllä oli viisaampaa lähteä veneitä ja vettä katsomaan. Oli niin kaunis aamu, ettei mieleen melkein muita ajankäyttövaihtoehtoja edes juolahtanut.

Vaikka olisi ehkä pitänyt mennä kirjastoon. Tai viivähtää yliopistolla pikkuisen kauemmin kuin vain vessahetkisen. Aina tulee niin ylevä ja akateeminen olo, kun poikkeaa päärakennukseen pissalle. Vessanseinäkirjoituksista voisi tehdä ihan oman reportaasin. Kaikenlaista sitä liikkuu muidenkin ihmisten päissä.

Jostain syystä rantakävely tuntui olevan juuri se mitä tarvitsin. Univelkaisessa mielessä käy raikkaita ajatuksia, haaveita ja kysymyksiä, kun ulkoilee. Ja täydelliseltä tuntuvia vastauksia. Sitä on aina vähän niin kuin pieni maailmankaikkeuden onnellinen koekaniini kun on päässyt työvuoroista pitkälle vapaalle.

(Jos menee suoraan kotiin - niin kuin yleensä - voi tulla tankattua liikaa suklaata väsymykseen ja uuvahdettua kissojen kanssa sohvannurkkaan kirja rinnuksilla. Ei sekään tietenkään ihan huono homma ole, vaikka olo onkin tunkkaisempi.)

Ajattelin saaristolaisihmisiä, jotka tulevat soutuveneellä mantereelle vaikka töihin. Tai kauppaan. Miten romanttista. Ainakin tyynehköllä poutasäällä. Vaikka pidän minä kiehtovana sitäkin mielikuvaa, että syysmyrskyssä sydvesti vinossa ahavoitunut ihminen ponnistelee aallokossa rantaa kohti ostamaan maitoa. Voi olla, että moni saaressa asuva juo kahvinsa mustana. Eivät ole maidonvaahdottimet arkipäivää kallioisten rantojen torpissa.

Vähän harmitti, että mieleen tunki sekin ajatus, että jospa soutuveneet ovatkin ökypaattien jollia. Niillä kuljetetaan veneeseen shamppanjalaatikoita ja mätiä, kaviaariakin. Vaikka ei kai siinäkään sinänsä mitään vikaa ole, jos tykkää kalanmunista. Kyllä järkevämpää on kumminkin omistaa sellainen vene, jolla pääsee edes laituriin. Sitäpaitsi mitä täällä Suomen karikkoisilla vesillä tekee, jos on liian mahtipontinen syväys huviveneessä. Siinähän joutuu harrastamaan merta pelkästään ulkoreiteillä ja jäävät kaikki kivat sisäsaariston idyllit kokematta.

Vaikka mistä sitä tietää, jos itsekin sortuisi johonkin pohjamutia kyntävään massiiviseen veneeseen, mikäli sattuisi voittamaan lotossa. Toivottavasti ostan sitten vanhan maailmaa nähneen yksilön, jonka kyytiin mahtuu paljon ystäviä. Karille joutuminenkaan, tai muut kommellukset, eivät olisi ehkä niin dramaattista kuin niillä miehen kanssa koetuilla purjehdusreissuilla, joilla suhteemme lujuutta alkuvaiheessa testattiin. Niissä riittää kerrottavaa, voin viihdyttää teitä niillä tarinoilla joskus sitten talvella kun ei tapahdu mitään.

Kun alettiin kolme kesää sitten pitää huolta Ryötönperästä, niin veneily on jäänyt. Onneksi se on kimppavene, niin tietää muiden saaneen purjehtia enemmän. Ehkä ihan vähän tuli kaipuu tässä muistellessa.

Ajattelin mattojen pesemistä ja muuta rannoilla vietettävää elämää. Ihmettelin, että onko minulta mennyt Suuren Mattolaiturikeskustelun viimeisin sana ohi, kun luulin ettei rannalla saa enää mäntysuovalla lutrata. Kuinka pitkään olenkaan ollut mattojaan pesevien ihmisten puolesta pahoillani, toisaalta samalla Itämeren takia iloinenkin. Vaikka aika paljon pienempi paha se kai on vähän räsymattojen likaa ja pesuainetta viruttaa mereen kuin esimerkiksi autolauttojen - no - toivottavasti se ei ole totta, että ne laskevat paskavedet viattomaan mereen.

Itse kuulun niihin saamattomiin paljon lupauksia ja sanoja viljeleviin ihmisiin, jotka keväisin vakuuttavat lähipiirille, että tänä vuonna mennään matonpesupaikalle viettämään aikaa ja sitten koti tuoksuu taas hyvälle. Lopulta kun pakkasten tultua lattiat alkavat tuntua liian kylmiltä paljaina, kärrään eteisessä odottaneen mattokasan pesulaan. Onhan sillä tietenkin työllistävä vaikutus, en halua potea asiasta harmistusta sen enempää.

Ajattelin mattolaiturin mukaan nimensä saanutta terassibaaria, jossa en vielä koskaan ole käynyt. Vaikken ehkä olekaan kovin trendikäs, niin kyllä minä mielelläni voisin sen terassilla näyttäytyä. Vähän sellainen fiilis siitä nimittäin tuli, että kannattaa olla huivin ja huulikiillon sävyt kohdallaan, jos menee tyttöporukassa niille tyylikkäille tuoleille kuohuviiniä siemailemaan. Ajattelin, että vieläköhän tänä syksynä ehtisi. Jos tulee se intiaanikesäsyksy, niin kuin eilen lööpeissä luvattiin, niin voi vaikka ehtiäkin. Jos tahtoa vaan riittää, ja intoa lähteä edustukselliseen kohtaamiseen.

Voisihan sitä joskus vähän hienostellakin. Vaikka saattaisihan se olla viihtyisämpää köllötellä ja kikatella kalliolla porukassa ja nautiskella pussipunaviiniä. Ajattelin, että nämä kaksi tapaa viettää aikaa rakkaiden kanssa voisi toki myös yhdistää. Retken Mattolaiturille ja sitten rantakiville. Paitsi, että Milla pelkää lokkeja.

Sitten aloin ajatella merenpintaa ja miten se onkaan ihmisiä jaksanut kiinnostaa. Vuorovesiseuduilla minä sen tavallaan ymmärrän ja itsekin sen vaihtelun haluaisin kokea kunnolla. Vaikka joskus sitten haaveideni Normandiassa. Mutta miksi meillä mittaillaan ja mistä. Mikä on alkupiste? Vähän kyllä alkoi kiinnostaa. Aion ehkä ottaa meriteemaisen kirjastoretken tai nettisurffailuillan tässä lähiaikoina.

Ajattelin pesuvatia - kun tämä merialtaamme sitä vähän noin koko maailmaa ajatellen muistuttaa. Että jos hölskyttää, niin nouseehan se pinta toisaalla. Ja vastarannalla laskee. Jos meillä on vaikka myrskytuulen takia rantavesi kohollaan, niin onko se Ruotsissa sitten alhaalla?

Ajattelin, että olisikohan tätä asiaa valaistu sillä rannikkolaivurikurssilla, jolle osallistumista isävainaan ylpeydeksi ja puolison mieliksi kerran vakavissani mietin. En sitten mennyt, kun oli tullut todettua se aivojen musta piste köysiasioissa. Kamalan noloa olisi ollut siellä kurssilla kun joka ikinen solmu olisi löpsähtänyt auki ja muilla ne olisi hienosti pölkyssä kiinni ja tarvittaessa avattavissa eikä ummessa.

Ajattelin Meripelastuksen vapaaehtoistyötä, josta viime viikolla yhden työkaverinkin kanssa tuli puhuttua. Että miten olisi mahtavaa olla siinä mukana. Saisi tukka putkella korvaamattomana päästellä pitkin merta hädässä olevien venelijöiden tueksi. Siinä hommassa varmaan tarvitaan niitä köysitaitoja. Sitten muistin, että viimeisin vapaaehtoistyöhaaveeni on kumminkin ollut se lintujen rengastus. Pitää ottaa selvää, tehdäänkö sitä saaristossakin. Vaiko suorastaan nimenomaan siellä.

Muistin, miten kerran itsekin soitin Meripelastukseen enkä edes osannut kertoa koordinaatteja. On puute myös navigointitaidoissa, vaikka kaikki kivet osaan kyllä kartasta bongata jo monta merimailia liian aikaisin niin, että luoviminen on lähes mahdotonta jos minä olen kartanlukijana. Tilanne laukesi onnistuneesti ennen kuin ehtivät paikalle. Toisin kuin silloin kun Rannikovartiosto tuli hätiin meitä auttamaan ja minä ihailin tähtikirkasta elokuun yötä leveällä vartioveneen peräkannella vaarallinen iso armeijakoira kyljessäni. Ihailtiin myös hienoa veneen jättämää vanaa.

Ajattelin, että mitä siitäkään tulisi jos ei olisi ihmisiä pelastamassa lajitovereita merellisistä hädistä.

Ajattelin niitä reippaita urheilujuoksevia ihmisiä, jotka pinkoivat ohitseni ihanassa aamun valossa. Että asuvatkohan he jotenkin lähellä siinä. Hetken meinasin olla kateellinenkin. Mutta sitten jäin miettimään, että miten sitä kumminkin arjessa saattaa unohtaa arvostaa omaa jokapäiväistä ympäristöään. 

Että voihan se olla hyväkin asua ilman merinäköalaa, rivitalo takapihalla. Sen sijaan, että joka aamu silmäilisi ulapan tunnelmaa. Voisihan se lokkien kirkuna ja ruotsinalaivojen sumutorvet alkaa ärsyttääkin. Ja tulisi liikuntapaineita, kun naapuri sykemittarin kanssa lähtisi lenkille ja itse vaan laskisin kolikoita, että saisin kivijalkaleipomosta suklaacroisantteja aamupalaksi. 

Ajattelin, että kyllä ihan tykkään siitä että merenrantavierailu tuntuu aina luksukselta. Useammin vaan pitäisi siitäkin nauttia.

Ajattelin niin paljon, että on hyvä ettei kenenkään tarvitse niitä aivoituksia kuunnella. Lukiessa voi hypätä tylsät kohdat yli. Pistin näitä ylös, etten itse unohda. Joskus yövuorojen jälkeiset helmiajatukset unohtuvat.

Tässä ajattelin, että parempi on juosta hiekkatiellä.

Tässä ajattelin sitä mustavalkoista kuvaa, jossa lapsena istun pollevana hylkeen selässä.