Syyskauden virallinen avaus

Mitenkähän sitä ottaisi sienet kokonaisuudessaan haltuun. Siis ihan alusta loppuun, tunnistamisesta hyödyntämiseen. Siinä olisi oivallinen uusi harrastus. Nyt viikonloppuna opiskelu jäi vielä pikkuisen niin sanotusti vaiheeseen, vaikka oltiin tilattu sienikurssi asiantuntevalta ystävältä. Vaan hän kun tuli ensimmäistä kertaansa vieraaksi Ryötönperälle, niin oli sitä muutakin hässäkkää. Kiertoajelua ja pitkiä saunomisia. Portailla istumista ja tilusten ihmettelyä.

Lähdettiin kumminkin yhdellä kokoonpanolla tärkeinä korin kanssa metsään. Ajateltiin, että sienikurssin voi kyllä pitää sitten mökin rappusillakin, kunhan ensin ollaan tuotu maastosta muassamme mittava sato. Jostain oli syntynyt käsitys, että ainakin hyvälle haisevat sienet voi poimia huoletta mukaan. Nenän juureen tuli ohjattua aika monenlaista sientä analysoitavaksi ja koriinkin niitä tutkinnan perusteella kertyi aika paljon. Mielessä alkoi jo hahmottua illan sadonkorjuujuhlan aterian sieniosuus.

Erikoisimman näköiset yksilöt jätetiin paikoilleen. Jotenkin sitä sientenkin kohdalla tulee luotettua tavallisuuden turvalliseen voimaan. Liika erikoisuuden tavoittelu aiheuttaa vastareaktiota, oli sitten kyse - no - melkeinpä mistä vaan. Vaikka sienten kohdalla se on kyllä tavallaan mielenkiintoistakin, kun on niin tosi monenlaista eikä sieni sille itse mitään voi, miltä näyttää.

Hän muistuttaa muumipeikkoja.

Ylpeinä ja odottavaisin mielin tultiin metsästä saaliimme kanssa. Koko kuuden hengen seurue melkein pidätteli hengityksiä, kun sieniasiantuntija alkoi tutkia korimme sisältöä.

Oltiin kerätty aika paljon seitikkejä. Oikeastaan enimmäkseen.

Tuli vähän huolestunut olo, kun kuitenkin oli tullut käpälöityä ja naamaankin hierottua näitä sieniä siinä haistelumielessä. Heti alkoi nenän alustaa poltella ja kihelmöidä. Erehdyin nyt takautuvasti tyhmänä wikipediaankin oppimaan lisää, niin vielä enemmän huolettaa. Jos on vaikka ruhjeita käsissä ja on survonut niihin seitikin myrkkyä, niin voivat puolen vuoden päästä maksa ja munuaiset paukahtaa. Sitä nyt sitten odotellessa. Yäk. Täytyy elää niin kuin jokainen päivä olisi viimeinen. Seitikki taas muistutti siitä.

En enää edes muista, mitä ne pari syömäkelpoista sientä siellä seitikkien joukossa olivat. Pantiin nekin kompostiin, ettei tullut enempää vahinkoa. 

Puhutaan jostain muusta, alkoi vähän ahdistaa tämä sieniasia. Vaikka kantarelleista saatiin kyllä lohdutusta. Siihenkin tosiasiaan nimittäin, että härkäpapusatomme jäi aika vaisuksi. Vaikka hienoja yksilöitä ne olivat ja ihastusta herättivät. Ensimmäiset itseviljellyt pavut. Unohdin edelleenjakaa miehelle sen diplomin, jonka isoisoisäni aikoinaan oli Kannaksella pavun kasvatuksesta saanut. Ensimmäisen palkinnon.

Ehkä sitten ensi vuonna, jos vaikka satokin olisi suurempi.

Pavut kun ovat enemmän miehen kuin meikäläisen sydäntä lähellä, niin en varsinaisesti kuunnellut että voiko ne syödä palkoineen kaikkineen. Joka tapauksessa sisältöjen jalot pikku yksilöt saivat aikaan aikamoista kikatusta ja rivojakin ajatuksia. Kyllä voi keski-ikäistäkin seuruetta aika vahvasti lapsettaa. Parhaaksi nimeksi onneksi kiteytyi "enkelin pylly", joten illalla kun sotkin nämä harvat papuset risoton joukkoon niin ihan hyvältä se maistui. Enkelinpyllyrisotto.

Vaikka pavun osuminen annokseen oli kyllä vähän onnenkauppaa. Meinattiin, että siitä olisi voinut tehdä samantyyppisen leikin suorastaan kuin mantelista riisipuurossa. Että aina kun joku läsnäolija löytää sapuskastaan Ryötönperän Härkäpavun, niin voisi vaikka saada jonkun palkinnon tai erikoiskohtelua.

Ei se toisaalta mikään ihme ollut, että ruoka kaikille maistui kun koko päivä oli hössötetty kaikenlaista. Terassilla kesän koskemattomana lojunut mölkkykin pisti jonkun silmään ja pelihän siitä voitontahtoisimmille piti virittää.

Minä - joka suhtaudun melkein mihin tahansa pelaamiseen aika välinpitämättömästi - toimin laiskana ylituomarina ja lähinnä osallistuin lempeään pilkantekoon. Otin valokuvia kun pelaajat heittivät kapulaa hölmöissä asennoissa ja tosissaan laskivat pisteitä. Sättivät joukkuetovereitaan, jos ei tullut menestystä. Hihhuloivat onnessaan, jos tuli hyvä osuma.

Syntyi ajatus myös hohtomölkystä. Jäin ihan miettimään, että takaisiko sillä ystävien vierailut maalle myös kaamosaikana. Jos hankkisin jotain fosforimaalia ja pistäisin mölkyn uuteen ehompaan pimeässä loistavaan kuosiin. Onkohan sellaista maalia olemassa, pitää selvittää.

Siinä olisi muutenkin vaihtoehtoinen säänkestävä ohjelmanumero pyroteknisen show´n tilalle, jos vaikka sattuu satelemaan. Lauantaita nimittäin väritti vieläpä kihelmöivä jännitys, kun seurueen miesosasto järjesti salaperäistä akrobatia- ja valoperformanssiaan. Sen varsinainen esittäminen tuli ajoittaa alkuillan pimeyteen ja niinpä sitten sattui että ilmankosteus oli sitä luokkaa, että sädetikkujen syttyvyys vaikutti aika haastavalta. 

Yritettiin yleisönä olla kuitenkin kannustavia, mutta encoreen ei oikein jaksanut keskittyä enää kukaan kun järveltä alkoi kuulua valtava kailotus ja läpsytys. Joutsenia.

Pimeässä niitä ei nähnyt tietenkään kovin hyvin, mutta sunnuntaiaamuna kun muiden vielä nukkuessa hiipparoin tyyneen rantaan, niin laskin että parvessa oli kolmetoista joutsenta. On niitä tietenkin isompiakin kokoonpanoja näin muuttoaikoina, mutta kyllä se silti oli meidän pienessä järvipohjukassamme vaikuttava näky ja aina niiden lentoon lähtemisestä nousee pala kurkkuun.

Varsinkin jos kaartavat koko järven yli kokonaan pois eivätkä vain vaihda paikkaa.

Tulee ihan sellainen olo, että hei älkää menkö tai ottakaa edes minutkin mukaan. Paitsi, ettei sitä itse kuitenkaan minnekään haluaisi lähteä. Kummallinen ristiriita, ja siitä se ihmeellinen haikeus sitten kumpuaa. Kun on kummikin jotenkin niin kaunis näky ja ihanat linnut, sitten lähtevät pois. Mikä on järkiperusteisesti ajatellen ihan luonnollista ja siksi hyvä. On levähdytty ja matkan kuuluu taas jatkua.

Eivät joutsenet voi pysyvästikään meidän rantaan jäädä, silloinkin surettaisi ja huolettaisi.

Sitten kun ne ovat menneet, niin tulee tosi hiljaista ja jotenkin tyhjää. Vaikka aitassa nukkuneet ystävätkin ovat jo mukana ihmettelemässä, sillä vain hyvin uneliaat ihmiset voivat nukkua jos joutsenlauma kailottaa. Tekee mieli jäädä rantaan päivystämään, kuuntelemaan josko seuraava lintuseurue olisi jo tulossa. Ei oikein edes keksi mitään sanottavaa ja huokailuksihan se kaiho yleensä meneekin.

Onkohan se joku sisäänrakennettu inhimillisyyden ilmentymä - tai sittenkin vain opittua, että joutsenten liikehdintä ja muuttolintujen toiminta yleensäkin aiheuttaa aina keväisin valtavaa iloa ja sitten näin syksyn koittaessa kaunista surumieltä. Minä en suostu siihen, että se muuttuisi vieläpä ahdistukseksi asti, vaikka kyllä palleaa pikkuisen ehtikin kouraista.

Nyt on elämässä niin paljon kivaa ja hyvää, ettei laulujoutsenten viettien mukainen normaali toiminta yksinkertaisesti voi taikka saa vaikuttaa niin dramaattisesti, että haikeus jäisi jotenkin pysyväksi mielentilaksi.

Pitää mieluummin olla onnellinen siitä, että nyt on ainakin yksi näyttävä joutsenparvi nähty ja hyvällä säkällä ensi viikonloppuna tapaa heitä lisää. Yksi yksilö nimittäin ainakin jäi lähiveteen itsekseen uiskentelemaan ja minä haluan pitää sitä merkkinä siitä, että muita vielä on tulossa. Ehkä hän on sellainen hyvien vesien tiedustelija, joka sitten viestittää sopivista paikoista siivet krampissa lepopaikkaa etsiville kavereille.

Missään nimessä en haluaisi ajatella että se yksinäinen lintu olisi esimerkiksi leski tai sosiaalisuudessaan vähän epäonnistunut nuori tapaus. Kyllä hänellä varmaan joku funktio kokonaisuudessa on. On oltava. Muutenhan tässä joutuisi olemaan ihan kroonisesti surullinen.

Voihan se olla, että joutsenten laukaisema haikeus sai lisäpontta siitä että oli syyskuun ensimmäinen sunnuntai. Sateinenkin vielä. Takana kokonainen onnistunut kesäkausi, joka nyt oltiin hauskalla kaveriviikonlopulla yhdessä päätetty. Melkein niin kuin oltaisiin oltu jollain leirillä. Oli ollut sitä yhteistä tekemistä ja joukossa tiivistyvää huonoa huumoria - mikä on nimenomaan sitä hauskinta osuutta tällaisissa kohtaamisissa.

Ja sitähän on varmasti luvassa tästä eteenpäinkin, niin miksi sitä nyt pitäisi olla muka jotenkin ankeana tässä. Itse asiassa, tarkemmin kuin ajattelee, niin en enää olekaan.