Asiantuntijavieraita

Aina vähän sopivasti jännittää kun tulee joku asiansa osaava ammatti-ihminen tekemään töitään meidän pihaan tai rakennuksiin. Tulee sellainen nöyrä olo. Ja utelias. Kun aidosti kiinnostaa se osaaminen, itsekin haluaisin oppia kaikenlaista käytännöllistä. Olin tilannut nuohoojan mökille viime torstaiksi tarkistamaan rantasaunan piippuasiat, kun oltiin remontin yhteydessä niitä horminkin paikkoja maallikkoina muuteltu. Huoletti hieman, että mitähän sanoo tämä vähäpuheinen nokinen mies meidän remontista.

Piipun sisuksista hän ei sanonut mitään. Tulkitsin sen hyväksynnäksi, vaikka toki vielä tarkistin asian ihan kysymällä. Kelpasi. Saunarakennuksen interiööristä hän totesi jotain sensuuntaista kuin että "Yllättävän pienellä vaivalla sitä tulee... (muminaa)" ja että "Jotkut maalaavat kaikki lauteetkin ihan mustiksi." Kyllä haluttiin ymmärtää nämä lyhyet lauseet niin, että hyvältä näytti kaikki nokikolarinkin silmään. Ihana tyyppi. Aina hän sitten lähtöään tehdessä vapautuu ja alkaa jutellakin.

Nyt puhuttiin eksoottisista saarista ja jääkiekkoilijoiden sekä formulakuskien tuntipalkoista suhteessa ammatin riskeihin. Todettiin, että aina on riski jos jotain tekee. Kukkahattutädillä ja nuohoojallakin.

Ammattimiehen kanssa ei pitäisi kesken työnteon alkaa yrittää puhella. Kumma ettei sitä muista kun on tilanne päällä, vaan pitää kulkea perässä ja kysellä ja höpötellä. Valokuvatakin. Oli sitten kyseessä nuohooja, tai sähkömies, putkimies tahi metsuri.

Perinteiset ovat nuohoojan työvälineet.

Perjantaina ystävä matkusti virka-aikansa jälkeen mökille tuntikaupalla rautatietä pitkin. Maalla ollaan jo totuttu olemaan yllättyneitä, jos juna sattuu joskus olemaan aikataulussa. On vaan joskus niin vaikea ymmärtää, että miten voi olla VR:llä melkein aina joku probleema. 

Ehkä sitä on tottunut liiaksi täsmällisyyteen, mutta jollain voi oikeastikin olla kiire. Itselläni harvemmin, jos olen maaseudulla. Vaan huolettaa junalla mökille matkustavat ystävät, joista matkanteko saattaa teknisten vikojen vuoksi tuntua liian raskaalta ja sitten ei kohta enää kukaan tule Ryötönperälle junalla perjantaina perässä.

Se on tietenkin hyvä, että nykyaikana on kännykät, niin ei tule lähdettyä turhaan liian aikaisin ajelemaan asemalle vastaan mökille tulijaa vaan matkalainen voi viestittää aikataulumuutoksista väliaikatietoja. Nytkin ystävän juna jo kertaalleen kiri matkalla aikataulueron kiinni, mutta sitten pitikin odottaa puoli tuntia vastaantulevaa junaa. Useamman tovin oli ystävä saanut istua tiiviissä tunnelmassa lattialla vessan vieressä, kun ei muuta tilaa ollut. Yksi vaunuista oli jouduttu jättämään letkasta pois kun ulko-ovi ei mennyt kiinni.

Jos olisi normaalit ovenkahvat eikä sähköherkkiä nappuloita, niin voisi olla helpompaa.

Rimpulatekninen junahko.

Minä olen pienestä asti niin tykännyt mennä asemalle vastaan, kun siinä on se tunnelma. Lapsena kesälomalaisena oikein pukeuduin sitä varten nätisti, mutta nykyään haluan korostaa mökkiläisyyttäni rönttöasulla. Parkkipaikalle on kertynyt jos jonkilaista kaaraa noutamaan tulijoita - etenkin jos on perjantai niin kuin nyt oli, opiskelijat, solttupojat ja mökkivieraat saapuvat - ja heitä odottelevat ihmiset liikuskelevat vähän levottomasti, eikä kellään ole varsinaisesti toisilleen mitään puhuttavaa. Paitsi jos juna on täsmälleen aikataulussa tai tosi paljon myöhässä, niin sitä voi ihmetellä ääneenkin. 

Ennen kuin sitä edes näkyy, alkaa tasoristeyksen puomikellot kilkattaa. Silloin viimeistään hymyilyttää kovasti, mitä tietenkin pitää vähän peitellä ettei luulla idiootiksi.

Pieni osa asemaromantiikasta on kyllä karissut niin sanottujen kiskobussien myötä. Kai niihin tottuu, vaikkei niissä ole edes kunnon veturia. Kyllä kunnon perinteinen raskaasti jyräävä taajamajuna vaan on kaunis. Vähän harmittaa, että perjantaina maalle saapunut ystävä joutui uudenaikaisen rimpulatekniikan uhriksi. Se nyt on varmaan tullut jo selväksi, eikä tämä ole mikään joukkoliikenteen herjauspalsta muutenkaan. 

Minä tykkään junista ja busseista ja toivon, että ne voisivat toimia rauhassa ja kaikkialla tasapuolisesti.

Normaali juna.

Ystävällä - jota myös sisustusguruksi meillä kutsutaan - oli viikonlopuksi lepäämisen ohelle sellainen tehtävä, että loppusilaa kanssamme rantasaunakamarin. Eipä sitten lauantaina paljon muuta tehtykään saunomisen ja maailmanparantamisen lisäksi. Siirreltiin esineitä ja otettiin asetelmiin etäisyyttä ja siirreltiin lisää. 

Nyt kun rannassa tuntuu vihdoinkin aika valmiilta, niin voikin talvipuhteiksi ehkä järjestää Ryötönperän sisustusleirin ja pistää useammankin itse päärakennuksessa rempallaan olevan romuläjänurkan kuntoon ja saattaa kauniit huonekalut ja esineet arvoiseensa sijaintiin ja valaistukseen.

Sen pitää kyllä olla joku pitkä viikonloppu niin, että ulkoiluunkin jää vähän valoisaa aikaa. Voi olla, että sisätilaleiri ei edes saa kannatusta, minkä hyvin ymmärrän. Johan mökissä olisi joka kohta kondiksessa, jos jaksaisi viihtyä sisällä. Vaan onko sillä toisaalta sitten niin väliäkään, kun ei niitä epäkohtia kerran ole koko ajan tuijottamassa. Ja ovatko ne loppujen lopuksi edes niin vaarallisiakaan. Pienet läjät ja epäharmoniset kohdat.

Jos olen ihan rehellinen, niin kunnon suursiivous sekä mökillä että kotona voisi auttaa asiaa jo lähtökohtaisesti. Ainahan siitä voi sisustamisenakin puhua. Muttei sellaiseen ehkä sittenkään voi ystäviä rekrytoida, itse on ihmisen nurkkansa puhdistettava.

Keskusteltiin pitkään ystävän ja miehen kanssa siitä, onko uusi takan muuri oikeasti alaston vaiko ei. Harva jaksaa käyttää aikaansa sellaiseen, mikä on ihan ymmärrettävää. Onko seinä rujonkaunis pelkistetty vaiko yksinkertaisesti tyhjä. Kamalasti tahdoin keksiä siihen installaatiota, koska pelkän pohtimisen lisäksi piti muka jotain saada aikaan. Pieni tekeminen ja kätten jälkien ihailu on niin piristävää kaikinpuolin.

Paitsi jos menee ihan ylilyönniksi jonkun virityksen kanssa. Silloin siitä yrittää kovasti vaan ensin tykätä ja jossain vaiheessa pölyn laskeuduttua on sitten kumminkin hyväksyttävä, että aina ei voi onnistua.

Jännä nähdä, miten käy haravan, joka nyt loppujen lopuksi päätyi viinilasitelineeksi siihen autioon seinään. Ei mitenkään oma idea ollenkaan. Varastettu on. Vaan tarvitseeko sitä aina nyt niin omaperäinen ollakaan, jos pöllitty keksintö osoittautuu hyväksi. Vähän vaativat piikit vielä taivuttelua, että lasit pysyvät siinä luontevasti paikoillaan eivätkä joka tärinästä valahda säpäleiksi lattialle.

Eivät tuota sirpaleet onnea saunarakennuksessa, kun on niitä paljaita jalkapohjia. Harkitsen vielä myönnytystä muovisille viinilaseille, jos löytyy nätit. Periaatteessa niitä jostain syystä vastustan.

Jossain vaiheessa asetelmalauantaita sotkeuduttiin jouluvaloihinkin. Tai sisustusvaloiksi niitäkin kai nykyään kutsutaan. Armoton selvittäminen. Ja hölmöjähän siinä tuli oltua kun viritettiin ne ensin paikoilleen ja sitten todettiin, etteivät kaikki lamput palakaan. Oli jotenkin ankean näköistä, niin pois ne on riisuttava ensi kerralla. Minkä takia niidenkin pitää olla niin kummallisia, mikseivät valonauhat joko pala tai sammu. Miksi pitää olla joku ärsyttävä pieni valoton pätkä turhauttamassa silmää. 

Tuli vähän sellainenkin olo, että ihan kertakaikkisen turhuuden äärellä askaroitiin. Eikä se tunne ehkä ihan tuulesta temmattua ollutkaan, eihän kaikilla ole edes ruokaa. Hävettää. Silti olin tyytyväinen kunnolliseen luotettavaan myrskylyhtyyn, joka pelasti valonauhatilanteen ja pettymyksen. Pienet ovat hyvin ruokitun ihmisen ilot ja niin moni suruista turha.

Jos niitä valoja jää haikailemaan - niin kuin varmaan tässä vielä loppuvuodesta kumminkin tapahtuu - niin sitten pitää ehkä keskittyä paremmin. Mutta hauskaa se nytkin oli, ajatella ja kokeilla vähän syysvalaistusta.

Oltiin varauduttu kertakaikkiseen saderintamaan ja kurapukusäähän koko viikonlopuksi. Niinpä äimistys oli harvinaisen voimallinen perjantaiyönä, kun tajuttiin taivaan kirkastuneen kokonaiseksi tähtikartaksi. 

Vaikka oltiin siihen mennessä jo ehditty suunnitella nukkumaankin menemistä, niin sellainen ajatuskulku piti heti keskeyttää ja raahattiin tuoleja pimeässä pitkin pihaa. Eihän se ensimmäinen kerta Ryötönperällä ole, mutta ensimmäinen kerta kumminkin tänä syksynä kun rivissä niskat kenossa istutaan pimeässä keskellä pihaa.

Lyhtyjä pitää käydä sammuttelemassa yksitellen ja lopulta sisältä talostakin kaikki valot pois, ettei tule sitä tähtisilmää häiritsevää efektiä mistään. Aikamoinen rumba ja ehkä pieni hössötyksin siitä aikaiseksi saatiin, mutta lopulta istuttiin paikoillamme hiljaa.

Sitten vasta alkaa korvakin erottaa luonnonääniä ja mielikuvitus lentää. Tietenkin. Hurjinta se on, jos on yksin, mutta tämän sisustusguruystävän kanssa ollaan jo lapsesta asti lietsottu toisiamme kuulemaan ja näkemään jos minkälaista yliluonnollistakin. Nyt kyllä ajateltiin enimmäkseen eläimiä. Onneksi. Naapuri oli edellispäivänä kertonut parin kilometrin päässä havaitusta karhusta ja omasta taannoisesta susihavainnostaan.

Ja kun kerran metsässä alkoi rapista keskellä yötä, niin eihän se tietenkään mikään ihan tavallinen kanalintu voinut mielestämme olla.

Eilen kotimatkalla vähän jälkikäteen huvitti se, miten arkisesti suhtauduttiin kun lauantaiyönäkin tähtitaivas toistui. Seistiin vaan portailla ja oltiin, että jaahas tuolla syttyi taas yksi. Ja tuolla. Ei erota tänäänkään silmä linnunrataa.

Ehkä se välinpitämättömämpi suhtautuminen johtui siitäkin, että säätilan muutos oli tiedossa koska ystävä oli päivällä käynyt netissä vakoilemassa ennustetta. Hän tuli siitä hienosti ilmoittamaan, ja kun oltiin henkevällä tuulella niin sovittiin vitsikkäästi, että hänen tulevaisuuden kirjansa nimeksi tulee

Ja mustia pilviä ei enää ollut.

Hyvä nimi. Olisi niin kiva jäädä runollisiin tunnelmiin ja vain pohdiskella niitä luonnon äärellä. Vaan on niitä isoja ja pieniä kaupunkiasioita, mitä pitää hoitaa - taas kirjaston lainojen uusimisesta lähtien - että pakko jotenkin ryhdistäytyä hetkeksi. Antaa Ryötönperän levätä projekteista, eikä se varmaan pahaa tee itsellekään, keskittyä arkivastuuasioihinkin taas kunnolla.