Tilpehööriä talven varalle

Meillä neuvotellaan nyt tilpehöörihyllystä. Tai siis mies luulee, että että kyse on aidosta keskustelusta. Minä olen päättänyt että kyseinen hyllykkö ehdottomasti tarvitaan. Ja on se jo olemassakin, miehen mielestä ruma, minusta kaunis. On nimittäin vanhan hyllyn kanssa tunneside. Paraatipaikalle keittiöön sen meinaan. Siihen voi sitten asetella kaikenlaisia pikkuasioita ja -esineitä arkea sulostuttamaan. Niitä olen perinyt paljon. Se on nyt lopullisesti todellistunut, kun vihdoin tuli tartuttua perikunnan muistoesineiden setvimiseen ja muuhun raaempaankin kanniskelutyöhön.

Kymmenisen kuukauttahan tässä onkin kulunut toimeliaisuuden puuskaa tämän asian suhteen odotellessa. Kai sitä aikaa sitten tarvitaan. Onneksi ei ole ollut kiire.

Kuolinpesä on niin kummallinen sana, että sitä ei kyllä kehtaa käyttää normaalissa kielenkäytössä. Ihan kuin ihminen olisi joku elefantti tai muu eläin, joka tietoisesti tahi vaistonvaraisestikin osaisi vetäytyä mykkyrälle jonnekin pimeään nurkkaan siivottuaan ensin jälkensä niin, että kaikki olisi selvää sitten kun jäljellä on enää vain kuoret.

Ihan on yli-ihminen sellainen, joka ei jätä jälkeensä mitään lajiteltavaa.

Kun sitten näin jälkeläisenä tulee se tarve säästää toisen huolella keräiltyjä asioita, niin väkisinkin syntyy pienehkö tavaraähky. Sekä henkisesti että ihan noin niin kuin tilankäyttöä ajatellen. Puhumattakaan esineiden käyttöarvosta, jota aika harvalla tavaralla lopulta edes on. Meillä kun on aina arvostettu myös mysteerisiä kuriositeetteja, ja niitä simpukoita, kiviä ja muita. Ei niillä mitään varsinaisesti tee. On se vaan niin yksinkertaista ja samalla tietenkin pohdintoja aiheuttavaa. Minkä takia sitä ihminen haluaa säilytellä kaikenlaista, eikö riitä mieleen jääneet muistot. Ei. Pitää vaan saada sukupolvesta toiseen ankkuroitua kaikenlaiseen, nimenomaan tilpehööriin.

Minä en ole koskaan edes pyrkinyt niin henkiseksi ihmiseksi, että olisin moisen keräilyvietin yläpuolella. Onko se nyt ylpeyden aihe vaiko ei, en tiedä.

Olen tosin viime päivinä uhonnut, etten nouki retkiltäni taskuun enää ikinä yhtään kiveä tai puunpalaa.

Aikaakin menee siihen rönsyilyyn, jonka jokainen ihmeellinen perintöesine aiheuttaa jos yhdessä niitä tutkii. Voi syntyä hyviäkin keskusteluja. Hauskaakin se on. Olen kerännyt aika monta laatikollista säilöön, läpikäytäväksi sitten pitkinä talvi-iltoina. Mitähän minäkin taas luulen, että kaamoksessa aika muka pysähtyy ja sitä riittää jokaiseen haaveilemaani asiaan.

Enimmäkseenhän yleensä suunnittelen "siivoavani" elämäni talvea varten, että voin sitten vain köllötellä palkkatyön ulkopuolella, koska muuten alkaa väsyttää. Sellainen on toiminut näennäisesti jo monena pimeänä vuodenaikana. Niin nyt on sitten tiedossa myös näitä laatikoita asioineen. Katsotaan miten käy. Ehkä pidän Valehtelijoiden klubi -aiheisia illanviettoja ystäville niiden äärellä.

Lopuksi voisi aina pitää arvonnan halukkaille ja jakaa esineitä eteenpäin. Tulossa voi olla siispä mielenkiintoinen ajanjakso! Ei tarvita horoskooppeja sen ennustamiseen.

Monena iltana tässä viime päivinä - kun on kannettu autosta laatikoita sisälle - ollaan pysähdytty tavaroiden kanssa hetkeksi pihaportaille. Ihan muuten vaan hengähtämään ja kertaamaan, vähän koluamaan päällimmäisenä olevia tilpehöörejä. On ollut niin nättejä iltoja, että saunan lämpiämistä on ollut kätevä odotella tällä tavalla. Aika kiva alkusyksyn tunnelma.

Olen miettinyt myös pikkuisen luontoasioita, vaikkei ulkona ole ehtinyt riittävästi ollakaan. Mikä näkyy kyllä naamastakin lievänä harmaansävyisenä löpsähdyksenä. Joka tapauksessa takapihan pikkusammakot - onkohan se joku pieni rotu, eivät kai ne voi ikuisesti olla lapsia - ovat selvästikin muuttaneet pihanurkkaan unohtuneen muovilaatikon alle. 

Kyseessä on juuri se laatikko, joka on ensinnäkin oikeasti yhden Pirjon kun taannoin sain häneltä kuunliljoja juuripaakkuineen. Palauttaa pitäisi, koska lupasin. Hyödyllinen kuljetuslaatikko. Siksi olinkin vielä ajatellut lainata sitä hetken perikunnan vinyylilevyjen kuljetukseen Ryötönperälle. Eihän siitä nyt mitään tule, kun sammakoilla on siellä oma paikka. Meinaavatkohan talvehtiakin laatikon alla. En tohdi edes kurkata sinne, etteivät muuta pois. Koomista on se totisuus, jolla sinne vaivihkaa muka pikkuhypyin siirrytään piiloon, vaikka minä keräilen vieressä vain maahan tippuneita omenoita. 

Omenahässäkkä onkin tässä ihan juuri käsillä. Muistin lähisiwasta etsiä kanelitankojakin, että saa sitä kuuluisaa mummon korvapuustin makua omenasnapsiin. Jotenkin noloa, että hillot jää aina syömättä mutta jos tulee tehtyä aikuisten juomaa omenoista, niin sitä ei kyllä tule koskaan tuotettua yli omien tarpeiden. Vaikka aika paljon sitä aina menee lahjoiksikin. Onneksi.

Olen ehkä sillä tavalla aikaisessa, että liottelen jo etikettejä irti pikkupulloista. On sitten mihin parin kuukauden päästä voi riittävästi maustuneet liemet suodattaa ja täydentää sokerilla. Vähän on sotkuista tiskipöydällä tämän pulloasian vuoksi. Tykkään kyllä laitella kaikkea likoamaan, mutta itse liimakohtien hinkkaaminen on jotenkin vaivalloista ja harvoin lopulta edes kovin palkitsevaa kun kumminkin jää rumia jälkiä. Niin saattavat liota esillä kauankin.

Pitää ehkä alkaa jo suunnitella etikettejä, niin saa tahmaiset jäljet piiloon.

Kerran onnistuin tekemään ihan kelvollista liköörintapaista juomaa puolukoista. Sen muiston innoittamana en tänä vuonna jättänytkään linnuille kaikkia Ryötönperän vähiä viinimarjoja (olen vasta viime kuukausina tutustunut pensaisiin kunnolla muutenkin), vaan pistin jokaisesta marjalajista pienen testierän yksinkertaisesti viinaan. Viimeksi kun palattiin mökiltä kotiin, niin heti samana iltana oli keittiön pöydän päässä minun aikaansaannoksekseni aika sievä rivi lasipurkkeja.

Ajatella, jos nyt olisi jo se tilpehöörihylly paikoillaan, niin voisivat olla siinäkin sesonkisomisteena.

Joka aamu ja ilta niitä tuijottelen ja hölskyttelen, saatan olla hartaankin näköinen, koska marjoista - niin ja raparpereista (jotka elävät mökillä ihan omaa kukoistuskauttaan vielä nytkin, kun yksi Katja keväällä käänsi koko penkin) - irtoaa viinaan niin nättejä värejä. Nyt puolentoista viikon jälkeen liemet alkavat olla jo kunnolla värjääntyneitä. On voinut irrota makuakin samalla.

Tälläkin varhaisaamuvuoroviikolla on aika miellyttävää väriterapiaa ollut aamuhämärissä hörppiä kahvia ja tuijotella lasipurkkejani. Siinä voi hetken kuvitella olevansa seesteinen. Jossain ohjeessa neuvottiin kyllä laittamaan ne jääkaappiin ässehtimään, mutten minä oikein ymmärrä sen pointtia. Ei kai tässä nyt voi olla mitään pilaantumisen vaaraa. Eikä värien liukenemisen kehitystä edes näkisi kunnolla, mikä olisi suuri puute siinä ilossa minkä minä tämänlaatuisesta säilömisestä saan.

Tilpehöörihyllyn lisäksi meillä on puhuttu myös sienien ja kurkkujen säilömisestä. Suolaiset asiat tulee arjessa syötyä makeita varmemmin. Meillä on puhuttu jopa kuivurista, kun mies tykkää kaikenlaisista laitteista. Onkohan se turhake. Olisikohan kavereillakin sille käyttöä, jos tulee hankituksi. Voisi sitten lainailla, ettei pölyynny turhaan käyttämättömänä niin kuin esimerkiksi jäätelökone. Hmm.

Yhtenä vuonna tehtiin sellaisia säilykekurkkuja, joiden liemeen tuli aina palanen hapanleipää. Ne säilykkeet alkoivatkin sitten ihan tosissaan käymään itsekseen ja sihahdus vain kuului kun avasi purkinkannen. Eipä silti, pelottavuudestaan huolimatta itse kurkut maistuivat oikeastaan aika hyviltä, minä kun olen happaman ystävä.

Joku vietti aina tähän vuodenaikaan näköjään itselläkin vähän laukeaa tämän luonnon satoisuuden äärellä. Näin vuosi vuodelta vanhetessa oikein korostuu, enkä ole vuodenajan vuoksi ollenkaan ahdistunut vaan oikeinpa tykkään. Olenhan siitä jo joka puolella vouhottanutkin. Kumma ilmiö. Bussikirjaksi valikoitunutta opusta kun luin, niin oikein samastuin romaanin vanhaan rouvashenkilöön:

"Ei ole mitään sen vertaista. Ehkä se johtuu ihmisen vaistosta, halu koota satoa ennen talven tuloa. Poimia marjoja ja sieniä. Säilöä. Valmistautua. Minusta se on aina ollut äärimmäisen tyydyttävää" Perattuaan sienet, hän otti pyyhkeen sylistään, nousi seisomaan ja ravisteli sitä. "Ja syksy on minun lempivuodenaikani. Jotkut näkevät sen vuoden loppuna. Kaiken kuolemana. Mutta minusta se on aina tuntunut uuden alulta. Puhtaalta ja raikkaalta, selkeältä. Silloin on aika laittaa koti kuntoon ja valmistautua talveen." Hän istuutui, nojasi selän seinää vasten ja pyöritteli viinilasia tahraisissa sormissaan. "Ja niin se onkin. Minun kotini on kunnossa", hän sanoi.

Minä siispä tykkäsin tästä kirjasta.

No, meidän koti on tällä hetkellä kyllä aika rempallaan. Ei kunnossa vielä. Ehkä samastuin tahraisiin sormiin ja viinilasiin, ja sain rouvan ajatuksista vain lisää inspiraatiota. Sekin on hyvä.