Anorakkiaamut, tervetuloa!

Kun tänä aamuna hain ruohonleikkuria naapurista, olisi tehnyt mieli poiketa mökkitieltä metsään samoilemaan. Vaikken minä mikään eränkävijä varsinaisesti olekaan. Vaan niin oli juuri sellainen oikeanlaisen kuulas aamu. Arvasin jo aamuyöllä, että nyt onnisti, anorakkiaamu tulossa. Tuli herättyä aivan jumalattoman aikaisin ja odottelin että kello tulisi sopivan paljon, että voin alkaa mölytä leikkurin kanssa pihamaalla ilman että se olisi ollut epäkunnioittavaa puolison aamu-unisuutta ajatellen.

Kun kumminkin oli almanakassa kaupunkiin palaaminen, niin varsinainen metsäretkeily piti jättää vähän myöhempään syksyyn. Tavallaan se on hyväkin, niin on vähemmän ötököitä sitten. Ihmettelin oikein, että vielä on hyttysiä. Ei ole kesäkausi ainakaan siinä mielessä ohi. Toivottavasti ei muutenkaan.

Paitsi että naapurille sanoin leikkaavani nurmikon nyt kesän kolmannen ja viimeisen kerran. 

Kohta on muutenkin akuutit remonttitekemisetkin tältä kesältä tehty, niin sitähän ehtii senkin puolesta metsiin ja pihatöihin seuraavilla reissuilla paremmin. Viime syksyn sienestyksestä on niin hupaisat muistot, että varmasti haluan uusinnan tänä vuonna. Mutta tämän nimenomaisen maaseutuvisiitin agendalla oli saunakamarin saattaminen ihan takkakuntoon asti ja oltiin vissiin kuviteltu, että siinä on jotenkin isokin urakka.

Aikaa jäi kaikkeen muuhunkin niin, että melkein pitkästyttiin kun ei oltu varauduttu. Enimmäkseen sitten vaan istuskeltiin ja ihmeteltiin.

Äitivainaan kätköistä löysin postisäkin, josta askarreltiin saunakamariin tyyny.

Tai siis olinhan minä tavallaan ottanut joutilaat hetket sillä tavalla huomioon, että olin kanniskellut kaikenmaailman reliefitaidetta ja muuta mökille. Että jos sitten sisustetaan niillä uudistettua muuria ja muuta puhtoista seinätilaa. Kyllä me pora ja proput pidettiin koko ajan kätten ulottuvilla, mutta jotenkin haluttiin jättää tämä taideasia vielä hautumaan.

Vielä kerran ennen.

Ja jälkeen.

Vaikka kyllä se uusi muuri aika neitseelliseltä näyttää ja jotain kaipailee. Toista se oli ennen, kun sai tutkia tiiliä ja halkeamia rauhassa. Kävi jopa mielessä, että tuliko nyt liioiteltua tämän uudistamisen kanssa, vaan ei kai sitä olisi ihminen ollenkaan jos ei pikkuisen pohtisi tekosiaan. 

Kyllä tuli takkaa testatessa ja tuijotellessa todettua sekin puolihäpeällinen seikka, että tässähän melkein jo odottaa kylmiä synkkiä iltoja, että kamarin hyöty tulee todella todetuksi. 

Minä visioin itseni sinne jopa sellaisiksi loppuvuoden aamuiksi, kun ei enää ole ehkä kuulautta ihmeteltävänä. Miten voin lämmittää kamaria päiväsaunojia varten ja samalla seurailla kun vaikka järvi jäätyy. Lueskella ehkä jotain, kun pihatöiden aika saattaa silloin olla ohi. Taas pitää ihan itseään muistuttaa, että jospa nyt eletään ihan vaan tässä päivässä ja sitten vasta pilkkihaalarikeleissä, kun on niiden aika. Eihän tässä oikeassa elämässä ole vielä ehtinyt ajatella edes sukkia.

Kyllä sitä ehtii sitten sitä jäätynyttä järveä taas taivastella ja sulamista odotella, jos tulee oikein arktista.

Nyt voi keskittyä vielä eläväisempiin luonnonilmiöihin ja oikeiden villieläinten puutteessa olen joutunut keskittymään pikkueläviin. Minkä takia ei tule meidän tontille jänöä suurempaa otusta? Esimerkiksi hirvi tai joku muu peuraeläin sopisi oikein hyvin aamuiselle kuihtuvalle niitulle patsastelemaan hengitys höyryten. Minä voisin sitten ihailla ja parhaimmillaan syntyisi jonkinsortin yhteys, katsekontakti vaikka. Suuri ymmärrys.

Mutta ei. Linturintamalla kyllä tapahtuu ja sehän on tietenkin ihan mukavaa. Kaksi joutsenta uiskenteli aamulla ja joku nakutteli metsässä. Kahinaa pusikoista. Sorsia nyt ei uskalla ajatellakaan, kun tänään alkoi se sorsastus. Ja viime viikolla vissiin karhustus. Minä voisin ottaa suojakotiin niitä liiteriin vaikka, niin ei tarvitsisi murehtia. 

Pitäisi ehkä opiskella riistanhoitoa ja muuta, niin suhtautuisin järjellisemmin metsästykseen. Kun kumminkin itsekin saatan riistalihaa esimerkiksi ihan mielelläni syödäkin, mutta tehotuotettua vain silloin jos en kehtaa nirsoilla. Vaikka joskus kylässä tai töissä tai todella nälkäisenä.

Onneksi nyt on kumminkin myös sieniaika, niin pärjäilee kätevästi ilman että ajattelee lihaa. Ei tarvittu metsäretkeä siihen, että mies löysi kantarelleja. Siinäpä sieni, jonka minäkin tunnistan. Nättikin vielä, ei yhtään epäilyttävä jonka ulkonäöstä olisi vaikea keksiä imartelevaa sanottavaa. On niitä sellaisiakin sieniä, että vaikea uskoa ulospäin hyvää. No näistä tuli oivallista pastakastiketta. Mies oli oppinut jostain lehtiarttikkelista, että "kantarelli ei kaipaa kermaa", joten ihan piti ohjetta etsiessä vaivaa nähdä, että löydettiin netistä. Mutta toimi se.

Ruokaa odotellessa esittelin miehelle uusia keittiön pikkukylttejä. Joka paikkaan pitää näköjään nykyään kirjoittaa, vaikka olen mielestäni ollut kriittinen itsestäänselvien asioiden toitottamisen suhteen. Kesän jäljiltä jäi vaan se tunne, että mitä jos vieraat eivät löydäkään vaikka kahvia ja keksiä silloin kun tarvitsevat päiväannoksensa ja minä en tajua tulla tupaan tarjoilemaan. Niinpä olen hankkinut sellaisen vanhanaikaisen dymo-kohokirjoittimen, jonka avulla merkkailin nyt vähän kaikkea että vieraat löytävät itse tarpeellisuudet. Koitin pysyä kohtuudessa, etten holhoa liikaa.

Voi olla, että kun pari kuukautta tässä nyt näpyttelen kirjoittimellani, niin voinkin lahjoittaa sen eteenpäin. 

Kun olin ihan varautunut siihen, että pelkkää kuihtuvaa niittykukkaa on Ryötönperä pullollaan, niin tulihan se väkisinkin yllätyksenä, että olin väärässä. Sitähän sattuu aika harvoin.

Keväällä ihan koe- ja hupimielessä viljelin olkikukkaa. Koko kesän on näyttänyt jotenkin onnettomalta niiden taimien touhu siinä auringonnoususeinustalla, mutta nyt yhtäkkiä onkin tulossa muutama kukkanen suorastaan. Mielenkiintoista. Pitääköhän ne sitten oikein kuivattaa kun on kerran itse viljelty? Minä vaan en erityisemmin tykkää kuivakukista, mutta mikseivät ne esimerkiksi huussia voisi talven ajan somistaakin.

Lähetin tänään huvikseni valokuvan meidän ulkovessasta Suomen kaunein huussi -kilpailuun. Oli viimeinen ilmoittautumispäivä ja pitihän sitä vielä jonnekin päästä elvistelemään, ihan kuin kesän kestänyt vouhotus ei riittäisi. Enkä muuten ollut ainoa kuvan lähettänyt. Kyllä voin sanoa, että maassamme panostetaan vessa-asioihin myös esteettisesti ja jokaisen huussinomistajan mielestä se oma on vissiin se kaunein. Tulee monta sataa pettymystä, kun vain pari valitaan ensi keväänä postimerkkeihin asti.

Paljon oli upeita ulkovessoja siinä kuvakavalkadissa!

Koitan jo nyt asennoitua, että vaikkei Ryötönperän huussi julkisuutta tämän enempää saisikaan, niin ehkä me pärjätään. Ajatella jos mökille vaikka tulisi turistilaumoja ihastelemaan! Yhtäkkiä pitäisi olla jotain sanottavaakin ja pahimmassa tapauksessa monella kielellä. Kauhea homma heitellä tarpeeksi sitä kuiviketta ja muuta, että ei varmasti haisisi. Kyllä se voi olla ihan hyvä, että ihan vaan omassa piirissä pidetään sekin vessa.