Yksittäiset arkipäivävapaat ovat mökkeilymielessä turhauttavia, jos ajattelee koko ajan maaseutua. Kun yhdessä päivässä ei ehdi järkevästi maalle ja takaisin. Mutta tervehdyttäviä ja oikein virkistäviä, kun ne voi käyttää kotipihan siivoamiseen. Etenkin kun naapurit ovat palanneet töihin ja ketään ei näy päivällä missään. Voi rauhassa siivota esimerkiksi tonttien välistä bikinirajaa takapihalla. Ikään kuin naapureista nyt mitään haittaa olisi siinä puuhassa, mutta kun en ole varma mitä tykkäävät heidänkin puolelleen kallistuneista kuihtuvista heinistä.
Onhan siitä jatkuvasti puhetta, miten vähän nolostelen villiä puutarhaani. Turhaan, kiitos vain kannustuksesta kaikille luonnonmukaisten pihojen ystäville.
Vaikka itse nautin juuri näistä välivuodenaikojen puuhasteluista. Yhtään ei tuntunut raskaalta työltä leikellä heinikkoa ja siistiä pensaiden juuria pikkusaksilla ruohotupsuista. Näkee hyvin kädenjäljen ja lopputuloksesta tuli melkein puistomainen, jos oikein hyvällä tahdolla katsoi. Vaan ei meillä ole mihinkään puistotunnelmaan koskaan pyritty, varsinaisesti.
Alppiruusu on taas levittäytynyt lisää ja erityisesti piharoskakompostien ylle. Tunsin itseni kovin innovatiiviseksi, kun kehitin tilapäisen talikkosysteemin oksia nostamaan, että pääsin helpommin laittelemaan heiniä kompostiin.
Edelleen tekisi mieli mieheltä salaa karsia roimalla kädellä koko mummoruusua, mutta hän on sitä mieltä että antaa levitä vaan. Silläpä kanavoin leikkelyintoni muualle. Onneksi siivottavaa riittää. On elokuun, syyskuun ja vielä varmasti lokakuunkin arki-illat ja vapaat pihaterapiatyön puolesta turvattu. Mikä tuntuu itse asiassa ihanalta, ei yhtään siltä että tässä nyt olisi kiire saada pihamaa paraatikuntoon.
Kun on oikeastaan koko kesän ollut poissa omasta kaupunkipuutarhasta, niin siihen ottaa tavallaan uudelleen kontaktia ja löytää vaikka mitä. Sireenin juurelta kun kitkin ihan pokkana etanoiden syömiä ja muuten vaan räytyneitä kielonlehtiä, niin löytyi jännä pikkusieni. Varmaan sekin jonkun järkevän asiantuntijan mielestä kertoo väärästä PH- tai kosteusbalanssista meikäläisen pihamaalla, mutta minä halusin tulkita sen inspiroivaksi monimuotoisuudeksi.
Pienet - todella nuoret vissiin - sammakot ihmettelivät rauhansa häiriintymistä takapihalla ja yksi pakeni ruusun alle. Aika romanttinen paikka paeta ihmisen reuhaamista, toivottavasti sammakko itsekin ymmärtää ajatella niin. Vaikkei ehkä ymmärrä. Joka tapauksessa, mies muisti että sammakot ovat rauhoitettuja ja minä ajattelin ylpeydellä, että tässä kun on puutarha jostain näkökulmasta rempallaan, niin tulee samalla vaalittua uhanalaisia luontokappaleita.
En ehtinyt napata kuva-aineistoa sammakoista ja eilen illalla löytyneestä citykanin jalasta en viitsinyt. Puhumattakaan suolista, joiksi epämääräisen limaharmaan kasan tulkitsin. Onkohan pihalla taas käynyt joku pikkuhaukka metsästämässä niin kuin muutama vuosi sitten kesällä. Silloin hän oli tappanut pari oravaa ja vartoi raatojen äärellä sinnikkäästi eikä lähtenyt vaikka otettiin lähikuvia.
Nyt oli ehkä aamun tullen tullut kiire ja hän oli mahdollisesti kantanut kaninraatonsa muualle, kun oli jäljellä vain tämä suolikasa ja käpälä. Olisin halunnut ottaa käpälän muistoksi, koska ymmärtääkseni jäniksen sellainen tuottaa onnea. Kyllä citykanin jalka kaupunkioloissa varmaan saman asian ajaisi. Mies kielsi. Väitti että saadaan kaikki maailman taudit siitä ja niinpä en lähtenyt sen enempää barrikadeille vaan vein jalan lehtikompostiin.
Sinne olen ennekin vienyt mm. pikkulintujen ruumiita ja käynyt sitten ihmettelemässä matojen hommaa. Vaikka on se vähän yököttävääkin, mutta samalla kiinnostavaa.
Oikein ihmettelin, kun mies ryhtyi ruostuneen riippukeinutelineen purkuhommiin. Olen koko kesän ruinannut, että pistetään se autoon mahtuvaan kasaan ja viedään mökille. Nyt - tuosta noin vaan - alkoi hommiin, mutta eihän siitä oikein mitään tullut vaikka mitä ihmeirrotusöljyä ja voimakeinoja käytettiin. Ihan olivat ruostuneet palaset toisiinsa talvien aikoina kiinni.
Minä siirryin leikkelemään kadunpuoleista ylikasvanutta orapihlaja-aitaa, että olen lähempänä riippukeinutellingin purkuyritystä, kannustamassa. Välillä piti keskeyttää pensastyöt ja mennä auttamaan. Oikein kehuin miehen päättäväisyyttä, että sellainen yhteinen puuhastelun tuntu olisi kestänyt mahdollisimman kauan. Kun oli niin kiva viettää arki-iltaa yhdessä pihalla.
Liian usein ne kuluvat töllön ääressä sohvalla, ja siihen olen haaveillut muutosta. Vaikka itsekin tykkään katsella esimerkiksi NCIS-tyyppien henkilökemioita.
Puskan juurella kun siivosin, niin iltapäivän aurinko sai tunnelman tuntumaan melkein keväiseltä, kun valo taas kivasti siivilöityi putsaamisen ansiosta. Naapureitakin alkoi palata töistä kotiin, eikä yhtään enää hävettänyt vaan sanoin yhdellekin rouvalle ihan suoraan, että kamalan kätevää tämä kun siivoaa pihan vasta villeimmän kasvukauden jälkeen.
Hän ainakin kertoi olevansa kovasti samaa mieltä, että mitäs sitä nyt alvariinsa kyykkimään.
Minä pysähdyin kadulle arvioimaan aika isoja vaahteroitamme ja ehkä pikkuisen liian korkeaksikin venähtänyttä pensasaitaa. Siellä välissä kasvaa jo uusia vaahteroita, joita kovasti yritin karsia. Pitäisi olla jotkut tikkaat, oikein korkeat. Että pääsisi mataloittamaan kasvustoa. Vai onkohan orapihlajilla jokin vakiintunut lopullinen säkäkorkeus.
Mies piti taukoa riippukeinutelineen kanssa ähräämisestä ja oli kuuliaisen näköinen, kun selvitin ajatuksiani pienistä puuston taltutustoimenpiteistä. Josko ensi keväänä kutsuttaisiin se miehen kummityttö hoitamaan rämettynyttä vanhaa omenapuuta. Kun on kerran oikea puutarhuri. Voisiko tuolta ainakin pikkuisen leikellä ihan omin ottein.
Vaikea uskoa, että onnistuisin tappamaan mitään pihalla elämänmittaisen ajan kasvanutta puskaa tahi puuta, vaikka väärään aikaan leikkelisin tai vahingossa liian runsaasti. Sitäpaitsi on sellainen tunne, että olen aina liian kiltti kasveille. Ei kai meillä muuten olisi aika paljon niin sanottuja rikkaruohoja.
Oli mielessä, että teen oikein kauniin viestikyltin naapureita varten. Omena-asioihin liittyen. Vaan vapaapäivän jälkeen on ollut sellainen kiireen tuntu, ettei muka ehdi paneutua askarteluihin. Ei taas riitä muka tunnit vuorokaudessa ja iltaisin pitää väsymystä kiukutella kuin pikkukakara. Joten kirjoitin vaan aaltopahville viestin, että ottavat nyt herranjestas meidänkin puolen omenoita ja lainaavat sitä varrellista härpäkettäkin. Jätin sen oikein näkysälle.
Tuskin puutarhan siivoukseni sai varsinaista kimmokettaan siitä, että kävin sunnuntaina yhden isotätini luona tapaamassa muitakin sukulaisia. Ja hänellä on nätti puutarha, joten ehkä se innoitukseeni vähän vaikutti. Sinne on jopa tuotu salaa keisarinkruunuja Karjalasta heidän lapsuudenkotinsa pihalta. Niitä minä siellä aina pohdin. Ajatella, minäkin koskeskentelin sukujuuriltani asti tänne trokattuja kukkasia. Olivat jo tältä kesältä kukkineet, mutta ei se mitään.
Muutenkin oli harkittua asetelmaa ja ruusukin kukki, ja suihkulähde saukkopatsaineen oli loistossaan. Minä niin tykkään saukoista, en panisi tuttavuutta pahakseni. Siili piti meteliä piilossaan kun kuljin ohi, oikein oli kodikasta kun tiesi sen asuvan puskan juurella. Ei ollut tarkoitus häiritä.
Sain omakseni ja muistoksi kummitätini opintokirjan. Muisteltiin.
Ihmettelin, että miten siitä tuli niin outo olo. Yölläkin tuli ajateltua taas. Hittolainen, olin kaikkien kesän rantasaunaremonttien ja muiden hässäköiden aikana kokonaan unohtanut että elokuuhun oikeastaan kuuluu se perinteinen yliopistolle ilmottautuminen... Moneen vuoteen en ole siellä varsinaisesti mitään kyllä tehnyt.
Yhtenä iltana kiukuissani rähisin, että en enää ikinä ilmottaudu tiedekuntaankaan enkä mihinkään. Keskityn vaan vapaa-aikaan palkkatyön ulkopuolella ja jätän gradujen viimeistelyt muiden huoleksi. Olkoon kaikki.
Mutta oikeammin, minä vielä mietin. Katsotaan. Ei kannata kysellä.
Riippukeinuteline saatiin lopulta osiksi rautasahalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti