Aamurutiineihin maalla kuuluu pienimuotoinen inventaario pihamaalla. Onneksi siihen on aikaa. Nyt kun on askarreltu rantasaunaremontin parissa, niin puutarhatyöt ovat jääneet vähemmälle. Se ei tarkoita sitä, etteivät ne olisi alati mielessä. Voi olla hyväkin, että hautuvat takaraivossa, niin ei tule tehtyä mitään älytöntä. Tontti odottaa pontevaa karsimista edelleen. Kiirehän sillä ei ole, kun ei ole ollut tähänkään asti.
Kun herättyään miettii eilisen tekemisiä ja käy rannassa sammuttamassa yötä valaisseet värivalot ja kokeilemassa onko saunan öljytty lattia jo kuiva, niin tulee jäätyä pihamaalle patsastelemaan.
Maa on märkä joko sateesta tai kasteesta. Veikkaan jälkimmäistä, sillä yöstä tuli kylmä. Vettä tuli viimeksi eilen iltapäivällä. Paljon kerrallaan. Säätiedotus oli luvannut vain kevyitä sadekuuroja, mutta kyllä täällä ainakin perunatkin lakosivat niin että miehen piti ihan huolestua ja käydä puhumassa myös varsiaan venyttäneille pavuille. Jännä, että raavaasta miehestä on kuoriutunut sellainen kasveille höpöttävä viljelijä, joka ei uskalla kurkata maan sisään että olisiko perunaa jo nostokunnossa.
Pitää minun vissiin salaa kuopsaista rosamundan juurelta.
Kummallisesti aamujen yksinolossa tulee syvällisiäkin ajatuksia mieleen. Ei onneksi ahdistavia, vaikka on minulla niihinkin joskus taipumusta. Nyt olen vaan huokaillut sitä onnea, miten täällä asiat etenee. Rantasauna on vihdoinkin saamassa oikeudenmukaista kohtelua ja kunnostusta, olisi niin mukava kun voisi isovanhemmille tai vanhemmille siitä kertoa tai laittaa edes tekstiviestin taivaaseen. Olisivat luultavasti aika ylpeitä meistä. Tyytyväisiä, kun minäkin rakastan tätä paikkaa.
Olen vähän lapsellisestikin miettinyt, miten olen osa vähän erikoislaatuista perhettä, vielä jäljellä sentään. Minä kosken samoihin kasveihin ja tavaroihin, ovenkahvoihin ja seiniin kuin läheiseni aikoinaan. Nekin ihmiset, joita en koskaan ehtinyt tavata.
Onneksi on sentään eno, jolle pistin kaksi kuvaviestiä saunalta. Saatiin iloisia kehuja takaisin.
Se ainoa kirja, jonka tänä kesänä olen ehtinyt lukea (vaikka olin kyllä taas hamstrannut aika paljon lomalukemista) olikin sitten täsmäkirja. Sattumalta. Voi olla, että siksikin tällaiset sukurakkaat ajatukset ovat nousseet mieleen. Hyvällä tavalla, ei ole itkettänyt. On vähän naurattanutkin, kun ei meillä ollut varsinaisesti mitään idyllistä vaikka siihen pyrittiin.
Tämäntyyppisten kohtien äärellä samastuin päähenkilöön:
"Avaan tuuletusikkunan ja katson maisemaa, joka avautuu rantaan. Lahti on jo osin jäätynyt, mutta joutsenet kelluvat vielä kauempana lahdella ja pihalla on edelleen kukkapenkki ja sen keskellä korkea pilari, johon isoäiti oli istuttanut ruusuja ja niiden juurelle krasseja. Oranssikukkaiset varret valuivat alas pitkin pilaria kuin vesiputous ja niiden alapuolella oli kolmen värisiä pioneja, valkoisia, vaaleanpunaisia ja hehkuvan tulenpunaisia. Krassit piti joka vuosi kylvää uudelleen siemenistä ja Månvikin terassi oli täynnä pieniä ruukkuja. Laskin kerran, että jotkut puutarhan vanhimmat perennat, omena- ja luumupuut sekä korkeat, pilarimaiset tuijat saattavat olla yli 70-vuotiaita, jos isoäiti oli istuttanut ne siihen aikaan, kun Månvik oli rakennettu. Siihen verrattuna kolme vuotta tuntuu lyhyeltä pyrähdykseltä, mutta neljätoistakesäiselle se on ikuisuus. Siinä ajassa turtui siihen, että jotkut ovat pysyvästi poissa, kun itse muuttui ja kaikki muukin, koko maailma ympärillä muuttui."
Ei ehkä mitään klassikkoainesta ole tämä kesälukemistoni, mutta minusta on mukavaa lukea myös ihmisten niin sanottuja terapiaromaaneja. Pääsee vähän mässäilemään toisten perhekommervenkeilla, vaikka ne olisivatkin fiktiota. Oman perheeni tarinaan ei kyllä tarvitsisi erikseen keksiä draamaa. Olenkin suunnitellut kirjan kirjoittamista. Pitäisi ottaa vuorotteluvapaa ja tulla kissojen kanssa tänne mökille vuodeksi olemaan salaperäinen retriittikirjailija. Mies voisi huolehtia ruokapuolesta ja saunan lämmittämisestä.
Kirjan pääsanoma olisi se, että ihminen toimii aina sillä viisaudella mikä on. Harva tekee ilkeyttään virheitä. Meidän keski-ikäisten pitäisi jo ymmärtää olla syyttämättä omia vanhempiaan omista ongelmistaan. Ottaa ihan itse vastuu omista teoistaan ja mutkista matkassa, jos niitä on.
Noin, enää 300 sivua. Heh.
Syvälliset mietteet ovat poikkeuksetta muuttuneet toiminnaksi aamupäivän jälkeen, kun mieskin on herännyt. Siinä jää eiliset tiskit ja kahvikupit pesemättä, kun tulee melkein kiire rantaan. Huoletti, kun armas puoliso alkoi sahata reikää saunan ja takkahuoneen väliseen seinään. Unelmasta oli tulossa totta, mutta kyllä se alun repaleisuus ja sorkkaraudan kanssa heiluminen minun silmääni näytti pelkältä talon raatelulta.
On se vaan kätevää, kun osaa. Oltiin hankittu Tampereelta rakennuskierrättämökirpparilta (nimeä en muista) vanha saunamökkiin rimmaava ikkuna pokineen ja nyt se vaan yhtäkkiä oli paikoillaan. Mies sen parissa touhusi eilen koko ajan huolettomana ja hyväntuulisena. Tuli upea ja kun meni remonttihommissa myöhään, niin löylyistä pystyi nyt ensimmäisen kerran seuraamaan miten sumu hiipi järvelle auringonlaskun jälkeen. Historiallista. Loppui se meikäläisenkin alalauteilla velttoilu. Nousee saunakunto kun tekee mieli katsoa maisemaa.
Yritin suhtautua tiilien kärräämiseen kuntoilumielessä, vaikka tuntuikin marttyyriselta. Mies sai puuhata ikkunansa parissa ja minä vain jouduin tekemään raskasta työtä. Kottikärryt ja jalkajänteet siinä nitkuivat kun työnsin lastia saunapolulla ylämäkeen. Nyt on oivallinen tiilikasa odottamassa oikean nuotiopaikan rakentamista.
Takkahuoneesta nimittäin purettiin vanha savuttava ja muutenkin vähän hontelo avotakka ja siihen on tulossa kaminatyyppinen tulisija tilalle. Ei edes ollut haikeaa, mitä ihmettelin. On tässä jo pari vuotta saanut vanhan takan ääressä omistajan elkein kiroilla, niin tuntuu juuri sopivalta ajankohdalta muutokselle.
Kauhea sotku ja pöly siitä purkamisesta tuli. Olen alkanut kaivata remontti-imuria, mutta sitä ei nyt tähän hätään ole. Käsipelillä on siivottava.
Kesken viikonlopun tekemisten on tullut ukkosia. En oikein tiedä, mihin pitäisi mennä kun jyrisee. Pelottaa, vaikka samalla jotenkin tykkään. Viinilasillinen luonnonmöykän keskellä tuo vähän rohkeutta ja ansaitun tauonkin tavallaan. Pitää oppia asennoitumaan luonnonvoimiin sillä tavalla kohtalo mielessä, että iskee jos iskee. Sille ei sitten mitään voi. Olisi niin hyvä kun uskaltaisi vain ihailla, koska kumminkin tykkään näistä ilmaston aiheuttamista tapahtumista.
Kun iltasella on aika laskea remonttivälineet käsistä ja pistää sauna lämpiämään, niin yhdessä tutkitaan päivän saldoa. Minä huomasin epäröiväni takkahuoneen seinämaalin sävyn äärellä. Kyllä siitä voi vielä hyvä tulla kun saan koko tilan valmiiksi. Ei liian puhtoinen, vaan sopivasti raikastettu.
Istutaan alas ja katsellaan saunan terassin romuläjiä. Jälkien siivoaminen on kaikkein tylsintä hommaa. Niinpä tulee pohdittua mukavampia, eli huonekaluja ja saunakamarin sisustusta. Mitkä vanhoista tuoleista jäävät, vaihdetaanko päärakennuksesta jotain tilalle vaiko miten tehdään. Kunnostustakin vaatii osa mööpeleistä.
Mies kun meillä on kankaisiin(kin) liittyvissä asioissa osaavampi, niin hän otti ja tarttui koemielessä päällystyshommiin ja minä hain lisää niittipyssyn niittejä mökistä. Ollaan jo varmaan ainakin vuosi mietitty, että haalimistani vanhoista armeijan vilteistä saisi hyvät nojatuolinpäälliset. Kun muuten ovat vähän painavia hartiahuivikäyössä, mutta niin nättejä.
Aika hyvä tuli:
 |
| Taustalla uutta seinäväriä, arveluttaa. |
Koska onnekseni olen nyt vielä muutaman päivän arkivapailla, niin olin suunnitellut että kun kerran jään mökille, niin pistän taloa vähän syksykuntoon samalla. Pesen ikkunoita ja imuroin hämähäkinseittejä hirsien väleistä. Siivoan kaappeja. Vaan onko niillä nyt niin väliä kumminkaan. Tai kiire. Enemmän on mielessä ollut taas talviaamujen tunnelmavalaistuksen varmistaminen ja muut somistushommat.
Löysin yllättäen keittiön avohyllyjen takaa töpselin. Olen vähän sellainen, että missä töpseli - siinä pikkuvalo. Ettei tarvitse käyttää kattovaloja. Yläkerran vierashuoneesta hain toisen lukulampun ja virittelin sitä kokeeksi keittiön hyllyyn. Jos siihen löydän jostain sopivamman lampun, niin kyllä kelpaa sitten kaamosaamuissa hissutella kahvinkeittoon muiden vielä nukkuessa.
Tykkään rikkoa keittiömäistä tunnelmaa "vääränlaisilla" esineillä. Tulee olotilamaisempaa.
Iltajunalla tulee ehkä lapsuudenystävä kylään. Jo pikkutyttönä hän vieraili täällä. Oli vielä se vanha torppa, joka paloi rippikoulukeväänäni. Viimeksi ystävä oli täällä vuosi sitten, joten joutuu nyt käymään koko tontin ja rakennusten kierroksen taas uudelleen ja kuuntelemaan loputtomat esittelyni ja osallistumaan pulmakohtien ratkomiseen. Tulee kivaa.
Jos sen sijaan jäänkin tänne itsekseni, niin ehkä aloitan sen kirjan. Vaan enpä usko, hoidan ehkä vähän pihaa ja tartun myös siivoustöihin. Lupasin muutamalle ystävälle, että palaan kaupunkiin niin että ehditään tällä viikolla tavata, mutta voi olla etten maltakaan. Toivottavasti saan ymmärrystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti