Kausilippu juhliin

Aivoilla on aika paljon kivaa käsiteltävää kun on saanut olla mukana erikoislaatuisissa juhlissa viikonloppuna. Sunnuntain kun viettää aamutakissa sohvalla kelaillen sitä kaikkea, mitä on muutamassa kymmenessä tunnissa tullut koettua, niin puheenaiheena on oikeastaan pelkästään juhlien tapahtumien kertaus. 

En esimerkiksi koskaan ennen ollut päässyt raitiotievaunuvarikolle. Olin ihan tohkeissani. Jännä pölynhajuinen ilma on varikolla ja mystinen meininki. Rento oli tunnelma siellä, eikä kukaan tullut esimerkiksi kieltämään valokuvausta. Kun muu juhlien järjestämisestä vastaava seurue keskusteli jännittävien hallimiesten kanssa, niin minä harhailin ja tunnelmoin kameran kanssa pitkin hallia. Olin myös asiallinen ja varoin liikkuvia ratikoita. Vaikkei siihenkään kukaan erityisesti kehottanut. Kiva kun luottivat meidän vierailijoiden aikuisuuteen ja omaan järkeilykykyyn.

Ei ole hallimiesten ominaisuutena turha holhoaminen.

Mutta ystävällisyys on. Alunperin oltiin varattu pikkujouluajelua varten vaunu, jossa on pöydät juhlapurtavien ja -juomien esillepanoa varten. Se olikin mennyt ajokieltoon. Kaksi isoa kassillista sapuskaa odotti syöjiään ja meille tarjottiin korvaavana tuotteena vaunua, jossa oli pieni taso ainoastaan lipuntarkastajan loossissa. Siitä se hallimiesten huolestunut osallisuus sitten todella alkoi ja yrittivät mahduttaa kyytiin pöytää toimistostansa. Eihän se niistä vanhan vaunun ovista mahtunut. Päädyttiin foliolla koristeltuihin remonttijakkaroihin.

Olin vahingossa niin hyväntuulinen, että näin senkin vain hupaisana vaikka myöhästyttiin aikataulustakin pikkuisen.

Oli siinä oikeastikin niitä vitsikkäitä elementtejä, kun yksi työkaveri juhlatamineissaan kykkii hallin lattiaviemärin äärellä kaatamassa oliviipurkeista pois nestettä ja toinen pyllistelee hallimiehen kanssa ahtaalla vaunun käytävällä ja virittää cd-soitinta ja testailee mikrofonia. Erityisen tärkeää oli, että taustalla soi Menolippu kun otetaan suurin osa seurueesta kyytiin Sörnäisissä.

Ja soihan se. Minä tunsin olevani teatteriroolissa ja melkein tärisytti kun seisoin konvehtilautasen kanssa keskiovilla vastaanottamassa vieraita. Toivoin, että kaikki huomaavat miten olin panostanut illan teemaan mekollani. Kummitädiltä peritty 70-luvun ruikunoranssi vakosamettimekko, jossa on poppanatyyppistä koristelua reunoissa. Ei yhtään pössömpi.

Kyllä niitä poseerauskuvia tulikin sitten otettua muiden naisten kanssa pitkin iltaa, niin oli veikeät kostyymit ja riehakas fiilis. Oli melkeinpä itseriittoinen olo kaikessa siinä täydellisyydessä.

Vaikka voinhan antaa sen vinkin - jos joku ratikkajuhlia suunnittelee - että viinirypäleet ja oliivit, niin ehkä jotain vähemmän kierivää evästä kannattaa liikkuvaan juhlapaikkaan kumminkin valita.

Olisi pitänyt varata enemmän aikaa sinne varikolle. Vaikka aika hyvin ehdin nytkin tutkia erilaisia ratikoita. Mahtavia yksityiskohtia ja uuden ynnä vanhan kohtaamista. Lyhtyjä keuloissa ja mainoksia kyljissä. Yksi työkaveri erehtyi luulemaan Kulta Katriina -mainosratikkaa Kulttuuriratikaksi. Siitä olikin kiva vinoilla aika pitkään, lempeästi tietenkin vain.

Vanhoissa vempeleissä ei ollut tapana jakaa turhaa informaatiota. Nykyään on kaikenmaailman valotauluja ja kieppuvia mainoksia, kortinlukulaitteita joita harva edes käyttää. Vaan onko ohjeita siihen, miten vaunussa ollaan. Ei. Oletetaan, että matkustajat itse ymmärtävät etiketin ruuhka-aikoinakin. Ei ole helppoa olla turistina Helsingin raitiotieliikenteessä nykyään, kun kaikki pitää itse tietää.

Viime viikolla tunsin itseni hölmöksi kutosessa, kun yritin rauhoitella hätääntyvää iäkästä rouvaa. Täyteen ahdettuun ratikkaan kuului kadulta ambulanssin sireeni ja rouva meni paniikkiin ollessaan vakuuttunut, että poliisi tulee. Hän husoi kävelykepillään ja pyrki sekavana pihalle vaunusta seuraavalla pysäkillä, poliisi tulee poliisi tulee. Ei häneen saanut edes kontaktia, vaikka onnistuin koskemaan hiljaa olalle. Toivon niin, että hän ei ollut kaukana kotoaan Varsapuistossa pois jäätyään.

Matkustan sen verran harvoin ratikassa, että voi olla omakin käytösetiketti jotenkin hakusassa. Ei ehkä pitäisi puuttua kypsien citydooristen huoliin. Ihan vaan pitää hytkyä kyydissä lasittunein katsein, ja yleensä hytkynkin. Tykkäänkin matkustaa eniten bussilla, kun kukaan ei tule istumaan vastapäätä. Minussa on myös vahvasti epäsosiaalinen elementti.

Kun juhlaratikka kierteli pimeän kaupungin reunimmaisia kiskoja pitkin, tuli mieleen että kannattikohan se lopulta. Ei siinä paljon tullut ulos katseltua. Yhden kerran huomasin, että ollaan Ruoholahdessa ja että Martti Aihan veistosta ei näemmä ole kunnolla valaistu. Tehtaankadulla ohitettiin Punaisen Ristin päämaja ja Suurkirkolla ehdin ottaa kuvankin.

Enemmän keskityttiin seurusteluun. Huomasin, miten kätevää oli olla konvehtivastaava kun sain juomalasin pönkättyä karkkien keskelle. Ei tarvinnut koko ajan pitää mukia kädessä, vaikkei sekään yleensä ole vaikeuksia tuottanut. 

Yllättävän harva vierasti mikrofoniin puhumista ja olikin aika viihdyttävää kuunnella kanssajuhijoiden jorinoita ja osallistumista tietokilpailuun. Minä jos pääsin mikin varteen, niin enimmäkseen pelleilin leikkimällä lentoaseman kuulutuksia. Esillä oleminen on niin paljon helpompaa lyödä leikiksi, eikä vasitenkaan pikkujoulutunnelmassa itselläni ole yleensä mitään järkevää sanottavaa. Tuskin kai tarvitseekaan.

Kun Hakaniemessä päättyi juhlien ratikkaosuus, niin oltiin jo tosi hövelillä tuulella. Kuljettaja suostui auliisti siihen, että jätettiin loput juhlaeväistä vaunuun ja hallimiehille vietäväksi. Mitähän siellä varikolla ollaan yösydännä tuumattu, kun taukotilan jääkaappiin ovat keränneet meidän paloittelemiamme juustokuutioita. Toivottavasti ne nyt kumminkin kelpasivat.

Porukka jatkoi matkaansa seurusteluravintolaan. Ja kun ei enää oltu liikkuvassa juhlatilassa, niin mekkojen esittely ynnä muu iloinen hömpötys pääsi kertakaikkiaan ihan valloilleen. Minäkin tein ihan useammankin mekkocatwalkin ja erityisesti halusin tuoda esille sitä kateutta herättänyttä seikkaa, että meikäläisen koltussa oli vieläpä taskut.

Kaikki tallentui luojan kiitos vain pysähtyneiksi kuviksi, ei kai kukaan keksinyt ottaa videokuvaa. Kun veikkaan, että ryhti ja lantion asento catwalkissa olisi vaatinut pientä hiomista noin niin kuin vaate-esittelemisen professionaalissa mielessä. Toisaalta, minähän olenkin vain kukkahattutäti, niin ei voi edellyttää huippumallin ominaisuuksia.

Eikä siinä vielä kaikki. Viikonloppuun sisältyi myös sukuloimista. Kyllä tykkään tavata läheisiäni pitkästä aikaa, mutta jos vierailu voi tarjota jonkin eksoottisen elementin, niin melkein se voi viedä huomioni. Tapasin lähietäisyydeltä australialaisen avaruusaavikkoeläimen. Hän jopa tuli pois lasimajastaan lattialle ja minä päätin, että en ole vellihousu. Että eläinhän se tämäkin vaan on ja minä olen eläinrakas.

Suhteeni on ristiriitainen arvaamattomasti käyttäytyviin liskoeläimiin, jos ovat isoja. Ehkä vähän myös pieniin. Mikäli voisin olla ihan varma, ettei eläin tee äkkinäistä liikettä - jolloin syntyy se molemminpuolinen säikähdys - niin pysyisin seesteisenä.

Hän saattoi ehkä olla uteliaskin, kun löysin itsestäni rohkeuden ja tungin sormen hänen kuonoonsa haisteltavaksi. Aavikkoeläin haistelee ehkä kielellään. Jännä tunne. Koskin myös "piikkejä". Lainausmerkit siksi, että ihan ovat hämäystä vaarallisen näköiset törröttävät ulokkeet. Pehmoisia kumisen tuntuisia ovat vaan. En ole varma, tykkäsikö australialainen aavikkoeläin rapsutuksesta. Yritin kuopsuttaa vähän siitä, missä oletin korvanjuuren sijaitsevan.

Kyllä kissat ovat silläkin tavalla helpompia, että selkeästi ilmaisevat milloin on hyvä taikka huono. Toinenkin koki jostain syystä asiakseen pissata pikkujoulusaappaisiini, kun tulin juhlista kotiin. Että näin meillä.

Aavikkoeläin sen sijaan vain meni nukkumaan ja hauskasti mahallaan liiskana pötkötteli sitten kun ei enää huvittanut seurustella.

Juhliminen irroittaa niin kivasti arjesta. On sillä varjopuolensakin. Eilen kun sohvapäivän kunniaksi tilattiin vain pitsaa netistä, niin maksamisen hetkellä tajusin että olin unohtanut nettipankkitunnuksen sen pitkän numeron jota ei saa minnekään kirjoittaa ylös. Tai muistin numerot, mutta en järjestystä. Apua. Voi olla, että se on jo nyt palannut levänneeseen mieleen oikeassa muodossaan, kenties. 

Kyllä silti olen valmis puhumaan ystävien kanssa yössä humuilun puolesta. Kiitos vaan kaikille.

Nyt kun on yksi etappi juhlakaudesta ohi, voi ajatella kotinurkkiakin taas. Sisätilat kaipaisivat pientä sesonkisomistusta ja pihamaa odottaa talvea. Jos tämä lauhuus jatkuu, niin ehdin ehkä siivota sen loppuun ennen lunta. Laitoin muutaman omenan oksanhaaroihin vihjeeksi, että linnut söisivät nyt niitäkin pois ettei kaikki mene haaskuuseen. 

Lintulauta odottaa vielä pientä korjausoperaatiota. Kyllä kai se pitää nyt laittaa kuntoon ja ruokintavalmiuteen, vaikkei olisikaan pakkasta.

(Kyllä toisaalta odotan jo sitä vuodenvaihteen jälkeistä aikaa, kun ei ole koko ajan jotain ohjelmaa. Veikkaan, että se on tämän juhlakauden yksi funktiokin, että jaksaa taas kummasti arvostaa tavallista arkea ja tylsyyttä, kun on kuukauden verran joka viikonloppu rampannut pippaloissa.)