Hiiriä ja Hyrränainen

Kai sitä on jollakin tavalla tullut vanhaksi, kun marraskuisena ja pilvisenä viikonloppuna saa ilmoille kysymyksiä siitä että valkeneekohan päivä tänään laisinkaan. Siis useita kertoja. Eikä tarvitse päivittelyineen olla yksin, ihan siihen kaikki osallistuu. Se siispä kertoo siitä, että rakkaillakin on vuodenajankiertoon liittyviä ajatuksia, puhumattakaan säämietteistä. Minä sentään olen varmaan jo syntynyt säämummona, mutta nyt ilmoista jankkaavat kaikki läheiset. Ollaan tätiydytty ja setiydytty, kertakakaikkiaan.

Ei se mitään. Tottahan se oli nyt, tuhti harmaus jonka vuoksi koko viikonloppu oli hämärä. Eli tunnelmallinen. Yksi ystävä yllätti ja matkusti maalle lauantaina aamujunalla perässä. Kaupunki mahdollisuuksineen ei houkutellut. Kyllä minä sanon, että jos siihen mökkitontin pysähtyneisyyteen vasiten ihminen hakeutuu - meidän luoksemme - niin saattaa tässä lyhyiden päivien äärellä ottaa pienen riskin tylsistymisen suhteen. Mutta jos tykkää paikallaan tunnelmoinnista niin mikäs siinä sitten.

Onneksi tajusin perjantaina ottaa valokuvia, että pystyin ystävälle esittelemään metsähiirien uutta aluevaltausta. Pitkään ovatkin pysyneet mökin sisältä poissa. Luulin, että meillä oli toimiva diili että näin tapahtuu jatkossakin. Mutta ei. Nyt sitten kertaheitolla olivat keksineet alkaa chilihiiriksi. Kaksi kippuraan kuivunutta chiliä olin unohtanut esille. On varmaan ollut hiirillä todella nälkä kun ne oli syöty. Oikein raahattu tiskaamisen jäljiltä kumoon jätetyn kattilan alle ja vietetty siellä kuumia palkopeijaisia.

Vaan siemenet oli jätetty syömättä - tulisin osuus - ja heitelty ne omien kakkakikkareiden sekaan. Mikä logiikka VOI olla siinä, että luontokappale syö ja kakkaa yhtä aikaa, kysyn vaan. Vauvoilta sen nyt voi jotenkin ymmärtää, mutta että fiksut täysikasvuiset metsähiiret tulevat toisten kotiin syömään ja tekevät huolettomasti tarpeitaan joka paikkaan ja jättävät osan ruoasta vielä syömättäkin. Opiskelin juuri, että yleensä tykkäävät nimenomaan esimerkiksi omenastakin vain siemenistä - niin nyt kyllä on varmaan ollut joku esimaistaja chilien kanssa. 

Hän sitten on vinkannut kavereille, että jospa tällä kerralla syötäisiin vain tuo punainen osa.

Muutenkin olen miettinyt sitä hiirten kakkaamisasiaa. Eiväthän ne mitenkään voi edes ehtiä syödä niin paljon, että koko ajan on iso hätä. Käsittämätön ilmiö, jonka vuoksi minun oli vihdoinkin pakko siivota mökin alakerta kunnolla. 

Samalla vaihdoin lattiaan puhtaan maton ja käsiini ajautuneet punaiset verhot. Tuovat lämpöä sitten, jos ulkona tulee arktista. Vähän siis niin kuin talvitunnelmaksi, kun kerran sisällä tässä enimmäkseen pimeinä aikoina tulee mökilläkin oltua. Kaipaan pihalle. Pitkästyn vähän ajatuksestakin, että päivät kestävät ehkä viisi tuntia. Vaan onhan se enemmän kuin monella pohjoisessa konsanaan, niin ei saa valittaa. Pitää kääntää pimeys eduksi. 

Ei esimerkiksi ole toimintapaineita.

Takka kaipailee uutta kalkkia pintaansa, selvästikin.

Aletaan vaan porukalla laskeutua ja sopeutua kaamokseen. Yhdessä huokailu on tavallaan kivaakin. Surettaa kaikkien yksinäisten puolesta. Kuukausia pimeää hiljaisuutta edessä, eikä koko aikaa voi nukkuakaan.

Puheenaiheet eivät huokailun lomassa ole aina kovin lennokkaita. Viikonloppuna esimerkiksi puhuttiin usein ja pitkään suksista, jotka olin huvikseni talven tulon kunniaksi nostanut tupaan. Kiusasin ystävää, että ne ovat hänen suksensa koska ovat lyhyen ihmisen kokoa. Lisäksi hän on kautta Ryötönperäni vaatimattoman historian ainoa, joka on kerran osoittanut kiinnostusta hiihtämiseen.

Ikääntyneet monot murtuivat silloin muoviosistansa ja suksiminen jäi kesken. Tutkittiin, että näihin liiteristä löytämiini vanhoihin yksilöihin ei vissiin tarvita monoja ollenkaan. Ihan kelpaa tavallinen talvikenkä.

Mietittiin, että kuinkakohan vanhat sukset ovat ja että aika kivasti sopivat nojalleen tupaan. Vähän niin kuin sisustuselementiksi. Mutta saa niitä myös käyttää. Säälihän se olisi, jos ne vain yksinäinsenä suksiparina olisivat piilossa liiterin pimeässä nurkassa romujen takana.

Kyllä on kiva, että pääsivät esille.

Istuttiin oikeastaan melkein koko lauantai rantsaunalla kun se on kesän remontin jäljiltä niin kiva. Kamina lämmittää sen verran hyvin, että jossain vaiheessa pitää alkaa jo takkiakin riisua pois. Sauna lämpenee siinä ohessa ja maailma paranee. Radio rahisee hiljaa taustalla ja vuorotellen saadaan puheripuleita. Kun perjantai-iltana mies oli tentannut minulta tietokilpailukysymyksiä (tiesin aika hyvin, oikeastaan loistin - ihme kyllä) niin lauantaina vertailtiin muun muassa unia, taas.

Ystävätär oli nähnyt oikean supersankarilentounen. Viitat ja kaikki. Tai no, oli hän kuulemma joutunut räpiköimään pysyäkseen ilmassa. Siitä syntyi pitkä aivoriihen tyyppinen ajatuskulku ja päädyttiin siihen, että supersankarin nimi on Hyrränainen. Kun kerran propellimaisesti tapahtuu sen hahmon alastulo.

Kaikenlaisia persoonia sitä ystäväpiiriin ajautuukin. Vaan on se kyllä ihanaa. Sitäkin päiviteltiin. Suurta huvia on ollut joskus se, kun kuvitellaan koko erikoislaatuinen ystäväkatras oikein vanhoina. Vaikkei tässä tietenkään varsinaisesti ikääntymistä haikailla. Kun vuosia tulee lisää, jokaisen ominaispiirteet joko terävöityvät tahi pehmenevät. Jos pysytään terveinä, niin se ei voi olla muuta kuin hupaisaa.

Vähän ärsyttää se oma piirteeni, että aika ajoin olen kroonisesti huolestunut. Pienistäkin asioista, puhumattakaan elämän suurista linjoista. Se nyt ei ainakaan tee hyvää terveydelle. Mummilta minä ehkä olen sen ominaisuuden perinyt, hän osasi murehtimisen taidon. Mutta kylläkin myös iloitsemisen.

On huonompi homma, jos naurun jälkeen - tai pahimmillaan jo aikana - poksahtaa mieleen väsyttäviä teemoja. Purkamattomat laatikot ja setvimistä odottavat perikunnan paperit ja tavarat. Suursiivous. Liiterin rempsottava seinä ja tuvan tilkitsemätön ovi. Puhelu, jonka unohdin soittaa. Pankkilainat ja kuolevaisuus.

Huhhuh. Onneksi lähellä on ihmisiä, joille voin pitää myös huolimonologejani niin ne menevät nopeammin ohi ja sitten tulee taas tilaa kikattaa. Sanoisin, että levon lisäksi ainoa järkevä vastapaino, ei vaan vastapari, tämän aikuisen elämän vastuiden rinnalle on nauru. Mitä tästäkään tulisi, jos ei voisi vitsailla itselleen ja muille ja asioille. Ei mitään. Synkkää olisi. Tätäkin näköjään pitää koko ajan hokea, mutta totta se vaan on.

Ja nyt kun on tätä pimeyttä luonnossa ihan omastakin takaa, niin erityisesti pitää panostaa rentoutumiseen. Antaa lupa olla suorittamatta. Sen vuoksi ehkä ihmiskunta on keksinytkin, että tästä loppiaiseen asti eletään niin sanottua juhlakautta. Oikein hyvin ideoitu.

Perintökuriositeettien joukossa on myös tuhkakuppikokoelma.

Eikä ole tuulesta temmattu sekään viisaus, että valoisaan aikaan ulkoilu pitää ihmisen järjissään tähän vuodenaikaan. Ei saa jumahtaa sisälle jos sattuu olemaan vapaapäivä. Vaikka miten olisi pyykkivuori tai huoneet imuroinnin tarpeessa - niin ei siltikään. Ulos joka iikka. Jos laittaa iltapäivällä kattovalot päälle, niin kyllä niiden valossa näkee sitten siivota.

Jos taas ei laita, niin ei näe sotkujakaan. Kätevää.

Minä huomasin mökillä, että vähän taas haaveilin puutarhatöistä. Japanialaisen kivipuutarhan laajennushommasta, joka jäi kesällä kesken. Mietin, että olisikohan siitä apua hiipivään synkkyyteen, että alkaisin oikein puolivakavasti suunnitella puutarhaa. Opiskelisin kasveja ja niiden sijoittelua. Tekisin karttaa kivistä ja poluista, että miten niitä sitten siirrellään ja asetellaan. Mihin kohtaan tulee valaisua ja mihin hiekkaa, johon voin sitten haravalla piirrellä hallittuja raitoja. Voi että, sitähän minä alankin tässä iltapuhteikseni tekemään.

Jos kaivaisin vaikka ihan vesivärit esille ja tekisin värikarttoja, tai leikkelisin lehdistä kuvia ja sommittelisin puutarhakollaaseja. Sillähän ei sitten kevään tullen olisi loppujen lopuksi väliä, että toteutuuko sommitelmat luonnossakin. Mutta olisi ainakin unelma-askarointia pitkiksi illoiksi.

Ai niin. Sain Saraheinältä tällaisen palkintotyyppisen huomionosoituksen, kiitos! Sen jakamisessa on ymmärtääkseni taustalla kiittelemisen lisäksi ideana, että blogit saisivat lisää lukijoita, jos niitä ei vielä ole kertynyt esimerkiksi kahtasataa. On kiva kun tulee uusia lukijoita, myönnän että kyllä minäkin tilastojani kyylään. Vaan tärkeämpää on kuitenkin tämä itse harrastaminen. Kuvien ottaminen, niiden liittäminen ja vasitenkin omien ajatusten kirjoittaminen. Oikein välillä tulee ihmeteltyä, että ketä ne kiinnostaa enkä loukkaannu, jos ei kiinnosta. Mutta lukijat ja kommentit ovat ihanainen suola tällaisen kirjoittelun ohelle, joten pistän palkinnon kiertämään:

Tällä kerralla yhdelle uusimmista löydöistäni, eli Rautalinnulle. Tykkään tyylistä ja arvostan. Myös sitä rohkeutta, jolla tuodaan välillä vakaviakin asioita esille, eikä pelkästään askarrella haaveilluusioiden parissa, niin kuin meillä monella nettikirjoittelijalla on tapana. Toivon, että Rautalintu pitää linjansa jatkossakin!