Huoltokäynti

Vihdoinkin päästiin käymään Ryötönperällä! Oli vähän niin kuin kahden yön huoltokäynti. Että on sitten kiva mennä välipäivinä lomailemaan. Sellainen on suunnitelma ja minä revin pelihousut jos siihen tulee muutoksia. Huoltokäynnin asioina oli muun muassa saunapolun lapioiminen ja talon lämmittäminen.

Taisi tulla sielukin huollettua samalla. 

Olinkin jo ihan nääntyä pimeyteen. Nyt sain rantasaunaterapian lisäksi päivänvalohoitoa. Siellä sitä meikäläinen vaan vuoden lyhimpänä päivänä luonnon kirkkaassa loisteessa patsasteli. Ihmeellistä. Onneksi oli sitä puunkantohommaa ja muutakin pihapuhdetta, niin ei ehtinyt tulla kylmä. On se sellainen taipumus sitten vain seisoksia keskellä tilusta tahi istua portaalla, jos ei ole tähdellistä tekemistä listalla. Oli kesä taikka talvi. Mutta näillä leveysasteilla tähän vuodenaikaan sellainen käy helposti kohtalokkaaksi.

Vaikka on niitäkin hetkiä nähty kun tönötän pakkasessa rannassa ja vaan katselen. Ja ehkäpä vielä enemmän kuuntelen. On hiljaista. Olen pakottanut läheisiäkin siihen harrastukseen ja enimmäkseen ovat sitä mieltä, että sen istuksimisen ulkona voisi keskittää kesäajan harrastukseksi ja talvella pidetään itset lämpiminä lumileikeissä. On sitten syntynyt niitä pyhiä spiraaleja, shokkeloita ja igluja.

Vähän jännittää, mitä keksitään seuraavaksi. Haaveilen kärrynpyörää tekevästä lumiukosta.

Lumen aikaan aina jotenkin lapsettaa enemmän kuin viljelyskeleillä. Silläpä melkein nousi pala kurkkuun kun otin kuvia leikkimökistä. Sekin oli taas suloinen. Onkohan nyt leikkimökin viimeinen joulu. Dramaattista. Vähän niin kuin mummon viimeinen joulu. Olen kuullut, että monissa perheissä on tapana uhkailla mummon viimeisellä joululla ja sillä tavalla syyllistetään koko komppania koolle, väkinäisyydenkin riskillä. Tiedän tapauksia, joissa mummon viimeisiä jouluja on vietetty ehkä jopa vuosikymmeniä. 

No, se ei kuulu minulle, mutta leikkimökki kuuluu. Kesäaikana kun sen homehtuminen ja vinous ja kaikenmoinen epäterveellisyys on ilmeisempää, minä uhoan sen kertakaikkista lakkauttamista. Ei sinne voi lapsia päästää enää eikä siellä kukaan viihtyisikään. Kertakäyttöleikkimökki, hyvin hän minua palveli aikoinaan. Nyt saa keväällä leka heilua ja tilalle tulee joko riippukeinulounge, kasvihuone tai viljelyspalsta.

Leikkimökin viimeinen joulu. Hmm. Jotenkin sitäkin voisi välipäivinä juhlistaa sitten. Tai uutena vuotena. Kunnon spektaakkeli pikkutönölle. Kyllä se sen ansaitsisi oikein. Voisi vaikka tökkiä tähtisädetikkuja kattolumeen tai jotain.

Sitä on vielä aikaa suunnitella. 

Minä ihailin taivastakin. Ihan kuin en sitäkään olisi pitkään aikaan nähnyt, vaikka koko ajanhan se tuolla ylhäällä on. Kun ei ole katuvaloja häiritsemässä, niin pääsee syntymään kunnolla tämä luontosuhde ja yhteys yläkertaan. Olinkohan edes hengittänyt syvästi moneen viikkoon, kun tuntui jotenkin niin isoilta ja avartavilta omat hengenvedotkin vaikka muuten itseni aika pieneksi maisemassa tunsinkin.

Taas pukkasi mieleen haave maallemuutosta. Helppohan se on keskellä idylliä sellaista haikailla kun on jo unohtunut syksyn pimeys. Ennen lunta on niin todella mustaa. Pelottavaa ja jotenkin yksinäistäkin, vaikka ympärillä olisi ketä. Minulle sopii oikein hyvin, että syys on taas takanapäin. Ei ahdista enää niin paljon.

Lumi oli aivan mahtavaa lapioitavaksi. Auramies oli tehnyt niin hienoa työtä, että polkujen ja poteroiden kaivaminen koski vain niitä kohtia, jonne ei traktorilla pääse. Esimerkiksi huussin tienoo. Vaikka polkujen tekeminen onkin kivaa, niin koskematon lumi on vielä kauniimpaa. Niinpä järjellä suunnittelin logistisesti viisaimman polun vessalle, paskakaivosireenin takaa. Niin ei pilannut maisemaa, johon voidaan porukalla sitten ennemmin vaikka tehdä joku talvi-installaatio.

Huussipolkukin piti saada valmiiksi heti ensimmäisenä iltana. Otsalampun kanssa se onnistui vaikka oli hämärä ja mies jo lämmitti saunaa rannassa ja odotti glögitermoksen kanssa. Minä en antanut periksi, sillä olin päättänyt kunnioittaa hyyskää. Ei sovi unohtaa kesän aikaansaannosta talvellakaan. Sitäpaitsi se mukavasti muistuttaa lämpimämmistä ajoista.

Pilkkihaalarissa nopea huussissa asioiminen oli vähän haastavaa kun pitää riisua niin paljon. Silläpä siirryin kaksiosaiseen asuun. Onneksi en omista sellaista muodikasta kokovartalopotkupukua. Sen kun vahingossa pukisi ulkovaatteiden alle ja tulisi sitten vessahätä, niin voisi kovalla pakkasella olla huussissa aika ankeaa. 

Olin oikein yllättynyt siitä, miten vaivattomalta ja oikealta ulkovessassa käynti tuntui nyt talvellakin. Etukäteen oli nimittäin huolettanut se, että jos se tuntuukin liian extremeltä. Ei tuntunut. Kehitin sellaisen tekniikan, että odotin että tulee tosi kova hätä. Niin silloin ei tarvitse kauan istuksia takapuoli paljaana pakkasessa. Ummetusta jos tulee vaikka mökkivieraille, niin kyllä suosittelen sisävessaa kun sellainen kuitenkin on. Tai jos kärsii ujosta pissasta, saa mennä vesiklosettiin tiristämään. Tai jos on herkkä kylmettymisen aiheuttamille tulehduksille.

Pääasia, että minä itse olen ympärivuotinen huussin polleva käyttäjä. Piti ihan ikuistaa se tunnelma:

Rantajäällä oli vain yhdet jäniksenjäljet. Missään muuallakaan ei näkynyt villieläinmerkkejä sen enempää. Vähän kyllä ihmettelen, että mikä on meidän pihapiirissä vikana kun sinne ei muka voi tulla muut kuin linnut, oravat ja hiiret. Viime viikolla näin kaupungissa oikein untakin, että aittaniityllä oli iso poro-, peura- tai kaurislauma. Jostain syystä siinä unessa niitä vähän hätistelin takaisin metsään. Taputin käsiäni ja sanoin jotain sensuuntaista että Hop hop hop, menkääs vähän nyt siitä. Kyllä ne pikkuisen siirtyivät.

Samassa unessa tontilta vastaan käveli myös menninkäislauma. Olivat sellaisia lyhytkasvuisten ihmisten kokoisia tontuntyyppisiä henkilöitä. Ne eivät puhuneet minulle mitään, enkä minäkään niille. Olivat jo menossa pois. Jotakin ne olivat pihapiirissä käyneet touhustamassa ja elehtivät juuri sen näköisinä keskenään, että hommat on tehty ja nyt mennään toiseen paikkaan.

Ainoa, joka varsinaisesti hakeutui seuraan ja jonka siinä unessa päästinkin sisälle mökkiin, oli tanskandoggin kokoinen koira. Ei kylläkään tuttu, vaan joku karkulainen. Se oli ensin vähän villinä ilosta kun löysi minut - ihmisen - pihalta, piti ihan toppuutella sitä hyppimistä. Sisällä se sitten rauhoittui ja teki tuttavuutta mustan koiran kanssa, joka meillä näköjään oli sitten ihan vakituisena seurana.

Mitähän sanoisivat unipsykologit tuosta. Mustasta koirasta on ainakin ihan turha vetää johtopäätöksiä meikäläisen sielunelämästä. Se varmaan muistutti vaan lainakoirastani, joka tuli koirien taivaasta uneen moikkaamaan minua ja tanskandoggia. Kyllä vähän on sitä lainakoiraa ikävä.

Vaan oli ihana lumitöiden jälkeen rauhoittua saunalle. En erityisemmin kaivannut edes radion rahinaa, mutta pitihän se virittää ääneen, kun tuli Linnunlaulujen toivekonsertti. Opettavaista. Ajatella, että taivaanvuohen ääni tulee sen pyrstösulista! Tietääköhän se itse sitä ja tekeeköhän se sen tietoisesti. Vaikea uskoa, kun se ääni on kerran syöksylentelyn sivutuote.

Mietin, että ihmiselläkin voisi olla sellainen tapa tehdä vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen, että mitä mahtavampi pörinä peräpäästä sen parempi kumppaniehdokas. Meidän perheessä kävisi jatkuva flaksi. 

Huomaa, että olen jo vähän rentoutunut kun huumorista on kaikonnut kaikki älyllisyys. Hyvä merkki. Huoltokäynti täytti tehtävänsä.

Jouluun laskeutumisessa parasta on rauhaisa tunnelma. Valo ja hiljaisuus. Ja se kuuluisa lämpö. Jos jotenkin saisi ne kanavoitua jatkumaan mielessä ihan sinne arkeenkin saakka. Että tulisi tartuttua isoihinkin urakoihin ihan vaan seesteisellä ja kiireettömällä mielellä. Kun ei se hermoilu ja hötkyily mitään edesauta kuitenkaan. Missään asiassa.

Voisin ottaa ihan tietoiseksi projektiksi sen, että olisin mahdollisimman vähän levoton ja huolestunut.

Vaan nyt on aika nautiskella ja pitkästyä. Jaella pikkuisen iloa eteenpäinkin. En ymmärrä, miten joulupukkikin joka vuosi sekoilee niin että meidänkin nurkkiin ilmaantuu paketteja eteenpäin toimitettavaksi. Aina.