Korvaavaa toimintaa

Olisin niin halunnut kirjoittaa raportin mökiltä. Mitähän sinne kuuluu, onko järvi jo kunnolla jäässä ja mahtaako pihamaan lumessa olla villieläinten jälkiä. Unelmoin rantasaunan hiljaisuudesta. Vaan aina ei käy niin kuin haaveillaan, mutta voi siltikin käydä ihan mukavasti. Maalle lähteminen peruuntui, mutta saatiin sentään ystäväpariskunta kylään. 

Yritettiin korvata yhteinen maaseutuviikonloppu illanvietolla. Puusavotta sillä, että miehet hakivat ostoklapeja Plantagenista.

Ryötönmaan hymni sai kuin saikin ensiesityksensä sitten meillä kotona. Oli se juhlavaa niinkin. Minä kuuntelin kuohuviinilasi kourassa ja yritin olla vaivaantumatta. Aina pikkuisen ujostuttaa, jos saa lahjaksi esityksen, vaikka performanssia pitäisi kuinka tutut ihmiset hyvänsä. Nyt on mökkitiluksen itsenäisyyspäivä virallisesti 7.12. Sopivasti voi sitten aina unohtaa lipun salkoon kotimaan juhlinnan jäljiltä. Kun ei sitä yleensä muisteta laskea muutenkaan ajallaan.

Kyläilijöistä sain hyvän syyn siivota ja siivoamisesta erinomaisen tilaisuuden somistella. Siirsin lumikuorrutuksen alle jääneet miniatyyrimetsäkukkaset asetelmiksi sisälle. Siinähän nyt sitten varisevat sen aikaa, ennen kuin hankin tilalle hyasintin. Tai pari.

Virallisen itsenäisyyspäivän minä vietin työmaalla, ja sinne mennessäni ihailin kotikaupungin jouluglamouria. Pyhäpäivä on sellaiseen varsin sopiva, kun ei ole sitä ruuhkaa. Viimeiseen asti yritän välttää kauppojen ihmismassahysteriaa, siitä nyt ei ainakaan tule mielenrauhaa. Sovitut - siis lasten lahjat - ostokset koitan hoitaa spontaanisti ohikulkeissani. 

Olen ajatellut, että sillä tavalla asia hoituu vähän niin kuin omalla painollaan. Täytyy hyödyntää työmatkojen tuoma synergiaetu. Miten hieno sana ja niin totta.

Esimerkiksi siinä viikon takaisessa myrskyssä sujahdin hetken mielijohteesta kirjakauppaan. Tavallaan olisi ollut muka kiire kotiin, mutta koska liikennevälineet eivät kuitenkaan olisi kulkeneet ajoissa, niin kannatti käyttää tovi pieneen ostokseen. Melkein liikutuin omasta vankasta mielihalustani täydentää siskontyttöjen kirjahyllyä ensimmäisellä ruotsinkielisellä Finlandia junior -voittajalla. 

Vähänkö tunsin itseni sivistyneeksi kun sain olla ihan että huihai sille myyjättären pahoittelulle, että kirja ilmestyy suomeksi vasta lähempänä joulua.

Olen nimittäin lapsena fuusioitunut kaksikieliseen sisaruskatraaseen ja edustan tätä nykyä ainoana sen perheen täysin umpisuomenkielistä haaraa. Osaan minä silti ruotsiksi lukea sekä kuvia katsella, ja tykkäsin tästä tarinasta, jossa Koi koi ilmaantuu sekoittamaan lapsiperheen elämää. Kakkahuumorin ystävänä suosikkikohtani oli se, kun Koi koi kasvettuaan lorottaa niin isoa pissaa kaduille, etteivät perheen vanhemmat enää kehtaa sitä ulkoiluttaa.

Tykkään laitella paketteja vähitellen. Ja ajoissa. Sillä tavalla niitä ehtii itsekin hetken ihailla, ennen eteenpäin toimittamista. Kotiväki kyllä kommentoi, että ei vielä ole mikään kiire. Mielestäni ei tarvitsisi tullakaan. Sitten yhtäkkiä on kuitenkin taas se vaihe, että ihmiset alkavat liikkua nyssyköiden vaihtamisen hengessä heti huomenna, niin mieluummin minä silloin nautiskelen glögistä kuin hermoilen kädet hiessä teippien ja narujen kanssa yötä myöten.

Vaikka on siinäkin oma viehätyksensä, en minä sillä. Pikku hässäkkä ikään kuin kuuluu asiaan.

Ja kissat tykkäävät. Jännä, että niin kuin ovat yrittäneet meikäläisenkin vakuuttaa siitä, että enimmäkseen kaipaavat rauhaa ja pötköttelyä, niin narujen ilmestyessä kotikuvaan alkaa melko perinpohjainen temmellys. Edellisiltä jouluilta erinäisiin paperikasseihin kerätyt paketointitarvikkeet ovat eläimistä todella mielenkiintoisia, ja kasseihin tungetaan möyrimään. 

Kohta 15-vuotias Heljä yritti yhtenä päivänä varastaa teippirullan suoraan telineestä ja hänen aavistuksen simppeli pari vuotta nuorempi sisarensa Tumppi (kuvassa) on haltioitunut jouluvalojen johdon lisäksi nimenomaan tästä naruasiasta.

Minulla ei ole taipumusta hermostua kissojen tämänkaltaisesta aktiivisuudesta ollenkaan, vaan tykkään seurata kun ovat muka niin lajityypillisessä täpinässään. Vaan jos yöllä keksivät alkaa melskaamaan, se on sitten toinen juttu - kun minä suutun, ei meillä nuku enää kukaan. Asiat ja äänet saavat niin valtavat mittasuhteet öisin.

Juomalahjojen paketointiin kuuluu myös maistelu. Tänä vuonna olen valmistanut elämäni ensimmäiset testierät viinimarjaliköörejä. Jos ne olisivat epäonnistuneet, oltaisiin juotu ne itse. Vaan aika hyvältä maistui, makealta. Sitä sokeria ei nyt enää poiskaan saa. Jännä, että puna-, musta- ja valkoherukoista tehdyt juomat maistuivat oikeastaan kaikki vähän samalta.

Mutta väreistä tuli hyvät, näyttävät kauniilta ja sehän on tärkeintä.

Kaupoista on vaikea löytää säilömistarkoitukseen tehtyjä pikkupulloja. Niinpä pakotin vieraatkin juomaan Tukholman reissulta mukaan tarttuneita miniatyyriakvaviitteja. Sain siten kätevästi muutaman tyhjän pullosen omiin likööritarkoituksiini.

Vielä pitäisi muutama snapsi niin sanotusti kietaista huiviin, että saa pullottaa lisää. Moninaiset ovat joulunaluspuuhat, pahus kun on aamuvuoroviikko edessä niin pitääkö tämän asian kanssa nyt sitten odottaa vielä viikko. Tietysti voisin kaadella akvaviitit vaikka johonkin lasipurkkiin vaan, niin voisin jatkaa likööriaskartelua ihan vaikka tänäänkin.

Joulukoristelu jakaa ihmisiä. Jotkut panttaavat esillepanoa ihan joulunaluspäiviin asti - ettei tunnelma ehdi väljähtyä aattoon mennessä. Toiset aloittavat jo lokakuussa. Monia yhdistää se, että tontut ja valot kiikkuvat esillä vielä ystävänpäivänäkin. Tavallaan se mielestäni kuuluu asiaankin, koska pimeässä vuodenajassa ei koskaan ole liikaa ilostuttavaa pilkettä.

Minä somistelen vähitellen, joka viikko löytyy esille jotakin. Enää sitten itse jouluna en paljonkaan laittele, paitsi jos tulee oikein tosi inspiraatio. 

Tunsin itseni valtavan nerokkaaksi kun poisheittämisen sijasta keksin viipaloida ruttuisen sitruunan koristeiksi. Tuli vähän sellaista itämaan tietäjät -tyyliä, kun yhdistin ne samaan asetelmaan anoppivainaan glitterelefantin kanssa. Hän oli tarkka norsuistaan, keräili. Muuten ei ollut mitään väliä, mutta kärsän piti olla iloisesti ylöspäin onnea tuottamassa.

Tätä jaloa muistojen yksityiskohtaa voi nyt tunnemoida meidän olkkarissa. Sitruunaviipaleilleni anoppi olisi kylläkin tuhahtanut ja pitänyt lapsensa puolisoa vähintäänkin kummallisena.

Sitten esille pääsi itseoikeutetusti tonttu. On hän joskus päivystänyt takan reunalla ihan ympäri vuodenkin. Tänä vuonna ajattelin naapureiden vilkasta pikkupoikaa. Jospa hän huomaisi tontun ikkunassamme ja uskoisi todella, että on ajanhengen mukaisesti tarkkailun alla. 

Minun mielestäni hän on kyllä varsin kiltti ja veikeä poika, ehkä vain hieman vilkkaampi kuin vanhempansa. Olen kuullut, että joskus heillä on vähän väsymystä siihen porhallukseen ja pälpätykseen, minkä pikkupoika poikkeuksetta saa pihapiirissä aikaan.

Minulla riittää ymmärrystä puheliasta nuorisoa kohtaan kyllä. Mitä sitä nyt panttaamaankaan, jos kerran on ajatuksia ilmoille lauottavaksi.

Minä sain tonttuni lahjaksi kerran kun vietettiin saaristolaisjoulua fuusioperheen kanssa. Ainakin kolmekymmentä vuotta sitten. Se herättää poikkeuksetta mielleyhtymän erikoiseen taloon, jossa asui vähän äreä vanha merikarhu mofa. Helppohan minun oli lapsena siinäkin talossa eksoottisia tavaroita tutkiskella kun olin mofan suosiossa. Hän ryki ja taputteli minua selkään, että Saara on hyvä friidu. Hih. 

Seuraavaksi on vuorossa se kuuluisa korttishow. Miten sitä aina syksyn mittaan kuvitteleekin, että joulutervehdyksiä kirjoitellaan siistissä ja rauhaisassa kodissa, jouluradio luo tunnelmaa taustalla. Glögi höyryää ja yhdessä istuskellaan keittiön pöydän ääressä, etsitään osoitteita, ajatellaan niitä ihmisiä, joille postia laitetaan. Puhutaan heistä ja mietitään, että koskakohan taas tavataan.

Nyt täällä on paperit ja narut levällään, silppua ja tiskiäkin. On se seesteinen elämys vähän etäällä.

Vaan vastahan tässä on sunnuntai vaiheessa. Jospa yrittäisin järjestää sen idyllin vielä. Korjaisin paketointivermeet sivuun, pyyhkisin pöydän. Sytyttäisin kynttilöitä. Järjestäisin kortit ja kuoret pinoiksi. Etsisin kunnon kynän rauhassa. Lämmittäisin meille kupposet kuumaa. Istuttaisin miehenkin kirjoituspajan ääreen.

Joo, niin me tehdään. 

Vaikka vieläkin minä kaipaan mökille. Selasin aamulla viime talven kuvia sieltä. Ei se minnekään katoa. Niin minä koitan lohduttautua.