Pysähtynyttä mieltä ja lyriikkaa

Tuntuu, ettei ole mitään sellaista kerrottavaa, mitä ei olisi muillakin. Paitsi ettei meillä ole vielä norovirusta, eikä varsinaisesti kunnon nuhaakaan. Ja että joulukiireitä ei ole enää kovin paljon. Mitä nyt suursiivous odottaa tekijäänsä. Vaan martathan - tai jotkut viisaat - nykyään neuvovatkin, ettei enää ole muodissa pestä seiniä joulua varten.

Se on helpottava tieto. Vaikka en minä niitä ennenkään ole pessyt. Mutta nyt sen voi niin kuin luvan kanssa jättää tekemättä.

Ehkä muutama lahja ja tervehdys pitäisi vielä muistaa. Olen tosin niissäkin hommissa itseäni armahtanut tänä vuonna ja tehnyt vain sen, mikä on tuntunut hyvältä, oikealta ja etenkin järjelliseltä. 

Mutta kun lunta tulee öin ja päivin, niin ihme homma on sen latistava vaikutus. Vaikka pitäisi siis olla iloinen, että on tätä valkeutta. Valitusvirsi siitäkin viriäisi, jos olisi mustaa.

Niin ja sekin on eri tavalla kuin muilla, että minulla on suurin työrupeama ohi. Vasta ensi vuonna aamuvuoroihin. Muutama tunnelmallinen yövuoro tässä enää ja sitten voi laskeutua vuodenajan hiljaisuuteen.

Ihmiset palaavat ulkomailta Suomeen, kutsuja treffailujen sykkeeseen on jokaiselle vapaaillalle. Ja minä oikeastaan olen kallistumassa siihen, että voisi lähteä käymään maalla. Unohtaa sosiaalisen kanssakäymisen ja rauhoittua jo ennenkin joulunpyhiä. Jos selittäisi sen sillä, että pitää hakea puita. Että pitää lapioida saunapolku valmiiksi välipäivien lomailua varten. Että pitää tutkia hiiritilanne ja pistää lämmöt päälle. 

Katsoa paskakaivon täysinäisyysaste ja sulattaa keittiön vesiputki.

Viedä mökkinaapureille tervehdykset ja täydentää kynttilävarastot.

Sellaisia minä lamaantuneena mietin läpi kolmannen adventin, enkä osannut tehdä päätöstä. Enkä oikein mitään muutakaan. Taitaa olla pientä väsymystä ilmassa. Tuijotin lahjapaperiroskaisen keittiönpöydän yli lumituhruiselle pihalle ja lintulaudalle. Siellä mustarastas melskasi pehmeässä kinoksessa etsien maahantippuneita siemeniä. Pitäisi kehittää hänelle oma ruokintataso, kun itse laudalle on näköjään vaikea päästä.

Pikkulinnut olivat sentään taas tyytyväisiä kun olin käynyt korjaamassa oravien sotkeman tilanteen. Ne olivat heitelleet lintulaudan katon mäkeen ja kaivelleet yläkautta koko säiliön pähkinöistä tyhjäksi. Neuvokkaita kurreja. Kyllä minä ihan niistä tykkään.

Välillä teippailin viimeisiä postipaketteja ja höpötin itsekseni. Muu kotiväki osasi ottaa rennommin ja keskittyä siihen hetkeen. Pyrysään unohtamiseen, sohvalla lötköttämiseen ja sunnuntaisivujen lukemiseen. 

Amerikan kouluampumisesta ei haluttu puhua, kun se olisi alkanut taas vain itkettää. Huokailtiin vain.

Vuoden viimeinen aamuvuoroviikko huipentui perjantaina ystävän luona levyillassa. Hän ei pidä Duran Duranista. Kuitenkin hyllystä löytyi kaksi bändin vinyyliä. Minä sain ne ja aion viedä Ryötönperälle. Niin tulee siellä ensi vuonna raikaamaan Reflex ja Rio. Siis sellaisina iltoina kun on jo saanut hiljaisuudesta tarpeekseen ja Puhelinlangat laulaa -lähetyskin on loppu. 

Minä tein itsestäni tärkeän ja pussittelin kannettomia singlejä turvaan kirjekuoriin. Se homma oli vähän niin kuin alunperin illan agendalla, mutta oli uhkana unohtua kun kuulumisten vaihto ja kinastelu biisivalinnoista meinasi saada yliotteen. 

Lainasin ystävältä Etelämantereen ihmeet -DVD:n. Voin sitä sitten katsella, jos alkaa oma talvi muka tuntua arktiselta. Tulee vähän perspektiiviä ja loppuu ruikutus. Ei ole helppoa pingviineillä napajäätikön oloissa. Kyllä siinä väljähtyy meikäläisen lumityöt ja alkaa hävettää. Löytyy energiaa lapionvarteen. Näin minä sen ajattelin.

Kun bussilukemistoon valittu kirja olikin jotenkin ärsyttävä, niin pimeillä työmatkoilla tuli mietittyä muuta. Olin yllättävän hyvällä tuulella ja keksin kaamosriimirunon. Piti kirjoittaa se kännykkään muistiin, kun kynä oli jäänyt toiseen laukkuun:

Yksi tavallinen ihminen,
kun näki taivaalla tähden.
Luuli olevansa siivellinen,
ja tuumasi, että nyt minä lähden.

Haen sädehtivän taskuun,
koristamaan kotitaloa.
Ihan omaan laskuun,
tuomaan sisäharmaaseen valoa.

No - lastissa olikin painoa.
Tasku repesi.
Eikä tämä ihminen ollut ainoa,
joka maahan mötkähti.

Niin hän tosissaan ryytyi.
Oppi vasta myöhemmin sen,
kun osaansa tyytyi:
Miten kaamosaika on ihmeellinen.

Ilmassa pyörii heitä.
(Turha olla kade.)
Leikkiviä enkeleitä, ne kuiskailevat: "Heitä, heitä!"
Laskeutuu siitä ylle tähtisade.

Joskus ihan tahallaan
heittävät tähden huppuun takin.
Kun ihminen rämpii mahallaan (sohjossa)
ja pistää hupun päähänsä kuin lakin.

Sitten kokee asiakseen ihmetellä,
kun on yhtäkkiä mieli hellä.

Loppu vaatii vielä hiomista. Tultiin yhtäkkiä Rautatientorille ja piti lopettaa. 

Yleensähän runoilen vain kun on yleisöä. Eli kissoille silloin kun ne odottavat ruokaa. Istuvat ja tuijottavat kun minä lauon ilmoille kissa-pissa, tango-mango, ruokaa-huokaa -tyyppisiä lyyrisiä viisauksia. Lopetan vasta kun ne alkavat näyttää todella huolestuneilta. Erityisen turhautuneilta ne vaikuttavat, jos keksin vielä liittää lyriikat johonkin säveleenkin. Esimerkiksi Nalle luppakorvaan tai johonkin Katri Helenan biisiin.