Kaikella on aittansa

Näkymä tyynyltä.

Oli elämän tosiasioiden hyväksymisen kanssa vähän tekemistä, kun nukuin lauantaiaamuna pommiin. Mökillä. Ainahan minä sillä elvistelen, miten maalla muutun maalaiseksi ja herään kukonlaulun aikaan. Nyt oli järkytys, kun valoisa päivä oli jo pitkällä kun aloin kammeta itseäni ylös pedistä. Tyynyltä näkyi, miten aurinko paistoi puiden latvoihin. Olin aivan hilkulla menettää senkin hetken. Pulssi siinä nousi, hetkellisesti.

En sentään pilannut viikonloppua marttyyrikohtauksella. Pakko on ihmisen nukkua yövuorojen univelat pois. Ja mikäs sen mainiompaa kuin herätä sitten luonnon keskeltä niin, että samantien voi tepastella ihailemaan kaunista päivää.

On se auringon kaari ehkä vähän jo pidentynyt. Tai jotenkin korkeampi ainakin. Niin minä päättelin, vaikka on vielä pitkä aika siihen että paiste osuu metsän yli omaankin pihaan. Onneksi on sentään se pieni järvenselän avaruus. Teki mieli ottaa naskalit kaulaan ja lähteä jäälle aurinkoon, vaan padolta juoksuttavat vettä niin, että ei ole Ryötönperän vesistö keskeltä jäässä.

Siellä on ympäri vuoden vapaata vettä odottamassa minun muuttolintujani. Kyllä vaan, aion omia ne.

Jännä, jos saan ennen kevättä tuhlattua uuteen kameraan niin voin ottaa heistä vaikka kuviakin. 

Ei olisi sitten joka raportissa pelkkää rantamaisemaa, niin kuin nyt. (Mielestäni vastaranta on joka mökkireissulla vähän eri näköinen, niin kyllä siitä joutaa kuvia räpsimään ja esittelemään. Vivahteet ovat tärkeitä.)

En muista sellaista talvea, että valkoisuus kuuran muodossa olisi jatkunut yhtä pitkään tai että sitä olisi ollut näin usein. Ei lainkaan tunnu pimeältä kun on tämä tällainen huurreluksus. Kun niska kenossa taas tuijotin latvuksiin niin ajattelin, että ensi mökkireissulla aurinko osuu muutamille alemmillekin oksille. Ja eipä aikaakaan, kun se nousee niin ylös että mahtuu paistamaan tuvan eteläseinustallekin.

Sitten minä kannan siihen puutarhatuolin ja paistattelen. Oikein antaumuksella. Sillä tavalla silmät kiinni, että luomien takana pomppii punaisia palloja. Sitten kun avaa silmät niin vähän aikaa menee, ennen kuin erottaa taas oikeita värejä.

Sitä ennen ehtii ja pitää tietenkin puuhata kaikenlaista. Tavallaan hyväkin, että kevääseen on vielä aikaa, niin tulee ehkä aikaansaatuakin jotain ennen paistattelukautta.

Oli pieni sattuma perjantaina. Autossa käytiin keskustelu siitä, että kunpa löytyisi joku aikakausilehti, joka täyttäisi odotukset. Kai se lähti siitä, kun todettiin ettei Kodin kuvalehti ainakaan ole sellainen (anteeksi). Kesällä kesken puutarhatöiden soitti lehtimyyjä, enkä jaksanut väitellä. Niin nyt ollaan joka toinen viikko tilanteessa, jossa kyseinen laitos ilmaantuu postilaatikkoon. Usein se otetaan mökille mukaan, jospa vaikka tulisi luettua. Niin kuin nytkin. 

Elämä yllätti Keuruun S-marketissa. Eikä siksi, että oltiin siellä ensimmäistä kertaa kun koukattiin Keski-Suomen kautta viemässä kimppakyytiläinen kohteeseensa. Vaan siksi, että lehtihyllyssä kaiken keskellä loisteputkivalossa hohti The Simple Things. Pläräilin sitä kun odottelin, että mies tulee esiin harharetkiltään makkaraosastolta.

Mitähän varten ensireaktio oli ärsyynnys, kun huomasin että olen kohderyhmää? Ihan alkoi kiukuttaa, vissiin jotenkin hävetti. Miten helppo olenkaan! Kun paperissa on mukava koostumus, kuvat ihania, sopivasti tekstiä ja aihepiirit arjesta todellisuuspakoiluun, niin heti ollaan valmista kamaa ja kukkaronnyörit levällään.

Ostiin kalliin irtonumeron ja tänä aamuna tilasin vuosikerran netistä. Hullua.

Pitää siis selitellä: Kyllä ulkolaista lehteä voi tilata vaikka sillä tekosyyllä, että samalla oppii lisää englantia. Vähän niin kuin teininä kun minulle tuli joku tyttöjenlehti ulkomailta. MarieClaire tai joku vastaava. The Simple Thingsin jutut vaikuttivat oikeasti siltä, että kieli oli hyvää brittiläistä, niin ei voi olla haittaa ihmiselle jos tuhlaa vuosikertaan. Kannatuksenkin vuoksi. Lisäksi sisältö oli kuvien lisäksi antoisaa. Luin saunakamarissa miehelle ääneen pastatietoutta. Aina välillä piti tarkistaa oikeinlausuntaa. 

Varmaan auvoisa hetki puolisolle, kun minä tulkitsin tankeroenglanniksi myös juttua pikkulintujen ruokinnasta. Kuinka ne sitten kesällä tulevat palkitsemaan puutarhuria talviajan palveluksista. Auttavat tihueläinten torjunnassa syömällä niitä, kun ovat jo talvella tottuneet aterioimaan samalla tontilla.

Aion opiskella myös aamiaismarmeladin teon. Nyt on kuulemma paras sitrusaika siihen tarkoitukseen. Sitten pitää vaan vielä alkaa syödäkin aamuisin.

Lisäksi siellä kerrottiin naisesta joka keräilee vanhojen kirjoituskoneiden peltisiä mustenauhapurkkeja. Hän selitti harrastuksensa kirjasintyyppien historiallisella merkityksellä.

Löytyy monelle meikäläisenkin keräilykohteelle perustelut, jos alkaa kotiväkeä kyllästyttää se esinemäärä, jonka haluan siivousvimmastani huolimatta säilyttää. Sitäpaitsi kirjoituskonemustepurkkinaisen juttu aiheutti sen, etten tunne enää itseäni ollenkaan hölmöksi esimerkiksi sekalaisen kippokokoelmani vuoksi. Voin luetella etymologiset merkitykset joka tokkelolle vaikka heti.

Ehkä lehden positiivisuus tarttui, tai sitten olen ollut muuten vaan hyvällä tuulella. Toivon jälkimmäistä, vaikka sama kai se on mistä iloisuus johtuu. Joka tapauksessa aitan tuleva rooli tauluvarastona on harmittanut, surettanut, kiukuttanut ja turhauttanut. Niin nyt yhtäkkiä näinkin siinä jopa mahdollisuuksia. Vähän niin kuin askeleena uuteen senkin.

Taiteilijan ainoana perillisenä minulla on käsissäni kokonaisen elämän mittainen maalauskokoelma. Jonnekin se pitää varastoida.

Olen kapinoinut, mutta sen aika on nyt ohi ja pitää tehdä se myönnytys, joka olisi pitänyt tehdä jo vuosi sitten. Ei ole varaa pitää aittaa enää vainen suloisena avarana kesähuoneena vieraille, vaan siitä ainakin puolet varataan nyt varastointitarkoituksiin. Talven ja kevään mittaan tönö metsänreunassa kokee metamorfoosin, josta ihmeekseni ja yllätyksekseni olenkin nyt pikkuisen innostunut.

Keksin, että aitta ylennetään Kulttuuriaitaksi. Ryötönperän Kulttuuriaitta, jonne hyvällä onnella mahtuu kuitenkin vielä kaksi ihmistä yöpymäänkin.

Mies oli kyllä aika hiljaa kun selvitin hänelle visioitani. Puolet vitsinä. Että voitaisiin laajentaa aitan terassia ihan kunnon patioksi ja kesäiltoina pitää siinä vaikka mitä matineoita ystävien kanssa. Runoiltoja, suunnitteluhetkiä tai pieniä musiikillisia tuokioita. Tai jos kuvallisen luovuuden puuska iskee, niin maalaustelineet olisivat kätevästi nostettavissa esille. Voisin laittaa sisälle pari baskeriakin naulakkoon odottamaan inspiraatiota.

Kulttuuriaitta, miksen sitä aiemmin keksinyt. On se vissiin totta, että kaikella on aikansa.

Tavallaan hyväkin, että ideoita tulee tasaisesti pitkin elämää ja kalenterivuosia, niin ei tule sumaa. Sitäpaitsi kaikenlaisen hömpötyksen puolivakavalla suunnittelulla on aikamoinen ilostuttava voima. Tai siis lisäilostuttava. Suunnitelmiahan pulpahtelee enimmäkseen vain vapautuneeseen mieleen, joten murheellisena sitä on lähinnä lukossa.

Kuivia, pysähtyneitä kausia tarvitaan, että hilpeät ajatukset voivat salaa muhia jossain mielen perukoilla.

Joskus kyllä olen sitäkin mieltä, että ovat suotta piilossa juuri silloin kun niitä tarvittaisiin. 

Lintu tai hiiri on pikkuisen kakannut harjan päälle.

Toivottavasti suunnitelmat ja ideat malttavat jättää öisin rauhaan. Edessä on aamuvuoroja, eikä unettomuus olisi yhtään tervetullutta. Viime yönä mökillä nousin hakemaan kätköistäni lakritsia. Mössötin sitä sängyssä, luin dekkaria ja aloin pelätä tietenkin.

Mikä siinäkin on, että ei meinaa nyt löytyä sopivan leppoisaa yökirjaa.