Kohti Kulttuuriaittaa, osa 1.

Hirvitti, miten pieneltä aitta näytti kun seurasin kuinka ensimmäistä taidekuormaa ohjattiin lähelle ovea. Onnekas sattuma, että olin yövuorojen jälkeisessä eteerisessä vireystilassa. Silloin ei ihminen ihan pienestä hetkahda, hirvitykset pysyvät arkisissa mittasuhteissa. Se on oikeastaan vähän kummallista, koska väsyneenä kuitenkin muu tunteellisuus tuntuu korostuvan.  

Päätös yhden yön roudausreissusta syntyi nopeasti, ja monien almanakkasattumien ansiosta se oli mahdollista toteuttaa yhtäkkiä, kun autokin oli vapaana. Siksikin olin vähän jännittynyt, koska minähän en ole mikään spontaani ihminen. Pitäisi aina suunnitella, liiankin kauan. Hyvä vaan, että saan tällaisia toiminnallisia opetuksia.

Olin ihmetellyt ääneen töissä sitäkin, että minun on täytynyt tehdä jotain oikein ihmissuhteissani kun en ollenkaan osallistunut auton pakkaamiseen. Minun tehtävänihän se olisi ollut, vaan sen hoitivat puoliso ja ystävä. Sillävälin kun meikäläinen yritti ottaa unta yövuorojen välissä. Että lähdettäisiin heti niistä päästyäni maantielle.

Koko ajan teki mieli soittaa päiväunilta pakkausohjeita. Miesväki uurastaessaan oli kuulemma naureskellut, että nyt nousevat heidän pisteensä minun silmissäni. Niinkuin nousivatkin. Mikäli sellaisten laskeminen on ylipäätään tarpeellista.

Seisoin terassilla ja odotin, koska pääsen kantamaan. Pakkaajat suhtautuivat kuorman purkamiseenkin asiaan kuuluvalla vakavuudella ja ylimääräiset askeleet minimoitiin ja muutenkin tehtiin tarkka suunnitelma tehtävänjaosta. 

Minä ehdin odotellessani ajatella kaikenlaista, jatkaa muistelointejani. Niitä, jotka vasiten tässä aitan roolin muutoksen äärellä ovat tulleet pintaan. Vaikkei tämän nyt loppujen lopuksi pitäisi olla mikään erityisen iso käännekohta. 

Vaikka on kuvamateriaaliakin (kuten ohesta näkyy) siitä, etten ollut mikään ihan vauva kun aitta mökkitontille pykättiin lisätilaksi, niin silti en muista varsinaista rakennusvaihetta ollenkaan. Vaan sen muistan, miten innoissani kuitenkin olin. Omin senkin tönön tietenkin - isovanhempien hemmottelemana lapsena kai luulin että kaikki ympärilläni on minun - ja suurieleisesti muutin tavarani leikkimökistä aittaan.

Kannoin nallet ja värityskirjat yksitellen sinne pitkin polunpätkää, joka siihen aikaan kulki niityn läpi.

Olen muuten suunnitellut polun uudelleen elvyttämistä. Miten sitä näin vanhentuessaan alkaakin pelätä kaikkia käärmeitä ja muita, lapsena paljasjaloin tuli vaan kuljettua pitkin heinikoita ja horsmikoita. Eniten ärsytti vain satunnaiset muurahaispesät ja pitkin jalkoja kiipeilevät ötökät.

Sittemmin teini-ikäisenä kannoin lelut takaisin leikkimökkiin ja aittaan syntyi aivan toinen meininki. Siellä kuunneltiin Dingoa ja Pave Maijasta, lakattiin kynsiä, kirjoitettiin päiväkirjoja, kirjeitä kaupunkiin ja haaveiltiin tyttökavereiden kanssa pojista.

Sieltä myöskin karattiin salaa kylille ja palattiin hissunkissun yöllä takaisin niin, ettei Taata vain kuule mitään mökkiin asti. Teinijuonitteluun aitta oli oikein kätevä.

Kyllä myöskin kävin sinne minua varten varastoidun tyttökirjakavalkadin läpi. Äidin ja tädin nuoruuden lukemisto on edelleenkin tarkassa tallessa, Viisikoista löytyy jopa pari ensipainostakin. Nyt kun kirjoille pitää etsiä uusi paikka, niin sain päähäni viedä niitä myös rantasaunan kamariin. Mikähän älynväläys sekin oli. Luulenko, että aikuiset älykkäät ystäväni alkavat lukea Anna-sarjaa siellä sadepäiviensä ratoksi. Tuskinpa. Pitää muistaa viedä sinne edes muutama dekkari ja hyvä romaanikin.

Mutta vanhoissa tyttökirjojen selkämyksissä on jotain kesästä muistuttavaa raikkautta ja ne tuovat tilaan eräänlaista viatonta keveyttä. Esillä niiden pitää olla.

Kun mökkitontin vanha päärakennus aikoinaan paloi (!!), aitta toimi ihan oikeana kesämajoituspaikkana pitkään. Sinne viritettiin jopa antennit ja systeemit, että Taata sai katsoa urheilua. Tuli opittua sekin, että oikeastaan mökillä ei tarvittaisi itse mökkiä ollenkaan, kun rantasauna ja aitta ovat olemassa. Niinpä en ihan kamalasti pelkää salamaniskua (kunhan en itse ole paikalla) tai muuta katastrofia, kun tiedän että itse paikka säilyy ja aina on jokin tönöistä antamassa suojaa.

Isovanhemmat olivat ajatelleet, että rakennan aitasta itselleni ihan kesäkodin kun tulen nuoreksi aikuiseksi. Mutta sitten elettiin kapunkikesätöiden aikaa ja rilluttelukin oli tärkeää. Aitta säilyi yksittäisten vierailujeni yöpymispaikkana vain.

Kunnes kolme vuotta sitten tyhjensin sen hiirensyömistä kalusteista ja kerran lunastettua mökkipaikan kokonaan itselleni tein aitasta hartaudella vierasmökin.

Vain näköjään muuttaakseni sen tarkoituksen nyt toisenlaiseksi. On alkanut Kulttuuriaitan aikakausi. Oikein The Beginning of a New Era, heh.

Taululastin purkaminen tuotti pientä päänvaivaa, kun kaikista isoimmat ihmisenkokoiset työt tulivat vasta lopuksi. Niinpä olin sommitellut laatikoita ja muuta sälää epämääräisesti keskelle lattiaa, jotta saan suurimmat teokset seiniä vasten nojalleen. Vielä on paljon tehtävää niiden järjestämisessä. Ja lisää kuormiakin on vielä tulossa.

Epätoivo kävi mielessä, kun tajusin etten mahdollisesti saakaan kahta makuulaveria mahtumaan kivuttomasti varaston rinnalle. Mutta onneksi ajatus ei jumittanut siihen, vaan lähti kulkemaan. Olen perinyt muutamia vanhoja levitettäviä puusohvia, ja yhden sellaisen sijoittaminen Kulttuuriaittaan voi ratkaista petipaikkapulman. Kyllä sellaiseen voi mahtua kaksikin ihmistä nukkumaan, jos ovat romanttisessa suhteessa toisiinsa. 

Kulttuuriaitalla tulee olemaan monta tehtävää. Kunhan saan vielä sen Matineapation terassin jatkoksi. Siellä alkaa toimia myös Ryötönperän Taidelainaamo. Kun jollekin tulee halu hankkia kotiinsa modernia taidetta, hänhän voi tulla samalla meille ekskursiolle. Voi yöpyä aitassa ja katsella teoksia rauhassa. Voi kuunnella, mikä niistä yöllä kuiskailee tuttavallisimmin.

Pisimpään Kulttuuriaitassa majoittuva valintaansa miettivä vieras voisi saada intiaaninimen Pötköttelee taulujen kanssa. Sen tittelin voisi aina myöntää kerran kesässä. Vuoden Taideintiaani. Jos perustaisi sellaisen kiertopalkinnon vaikka. Suunnittelisi hienon diplomin oikein.

Muuttoapuna olleesta ystävästä tuli Ryötönperän Taidelainaamon ensimmäinen asiakas. Hartaudella nosteltiin muutamia esivalittuja tauluja oikein päivänvaloon ja suoritettiin päätöstä. Tarvittaessahan Kulttuuriaitan palveluihin kuuluu henkilökunnan konsultaatioapu tauluvalinnassa sekä äärimmillään jopa vierailu taideteoksen uudessa kodissa ja neuvonta esillepanossa.

Vaikka minä olen kyllä sitä mieltä, että ihminen itse tietää parhaiten, miten asioiden omassa kodissa kuuluu olla esillä. Turha arkuus sikseen. 

Mielessä on alkanut kyteä myös ajatus siitä, että voisinkin pitää pienen näyttelyn - tai useita - mökkipaikkakunnalla tai lähitienoilla. Miksen jopa sen virallisen muistonäyttelynkin. Jos nyt olen ihan suora, niin sanottakoon että pääkaupunkikeskeisyys välillä vähän ärsyttää ja se, että minun oletetaan ripustelevan tuosta noin vaan tauluja gallerioihin äidin surullisten ystävien ja sukulaisten iloksi ja muisteluiden tilaisuuksiksi.

Että minä näen kaiken vaivan, suoritan rituaalit Helsingissä vain siksi että kaikkien olisi helppoa ja kätevää saapua avajaisiin. Nyt puhaltaa kuulkaas siinäkin mielessä uudet tuulet ja minä teen mitä tykkään. Alan eteläpohjalaiseksi taidekuraattoriksi ja sillä selvä. Enkä varmastikaan järjestä mitään ilmaista bussikyytiä kivikaupungeissa odottaville tutuille, anteeksi nyt vaan.

Pikku uho on aina paikallaan.

Kulttuuriaitan henki leviää - ja levisi jo vähän - väistämättä myös päärakennukseen. Olen miettinyt, että jos tekisi jyhkeimmästä maalaustelineestä televisiolle paikan. Se olisi kätevästi liikuteltavissa. Mökillä töllö on työnnetty pimeimpään nurkkaan ja joskus kun sitä kuitenkin haluaa arkisesti katsoa sohvalta käsin, niin siirtely on aika vaivalloista. Maalausteline pienellä fiksauksella voi tuoda siihen ratkaisun.

Kun oli tällainen tavallisista mökkimatkoista poikkeava muuttoreissu, oli tunnelmakin erilainen. Kun kolmeen pekkaan tönötettiin korkealla pakettiauton ohjaamossa, oli vähän ahdastakin noin niin kuin ergonomisessa mielessä. Ei mahtunut puuhastelemaan kannettavan tietokoneen kanssa saati muutenkaan varsinaisesti rentoutumaan kokonaisvaltaisesti.

Niinpä tuli ajanvietteeksi oikein juteltua kaikenlaista. Miesväki muisteli armeija-aikojaan. Hmm. Koin myös mielenkiintoisia hetkiä, kun minua alettiin puhua ympäri traktoriasiassa. Että oikeastaan ei enää tulla Ryötönperällä toimeen ilman kauhavempelettä. Pitää päästä siirtelemään kiviä ja kaivelemaan maata, kuulemma.

Että minun ei kuitenkaan tarvitse olla kukkaniitystä huolissani, ihan vaan varovasti traktorilla pikkuisen siellä kuopsuteltaisiin. Metsänreunaan aurinkoinen pottumaanpaikka.

Ajanvietesanaleikit olivat aika lapsellisia, kilpailtiin siitä kuka keksii eniten sanoja pitkien sanojen sisältä. Syntyi väittelyä siitä, mitä tinlau ja tema tarkoittavat. "Tinlau kahdella nakilla." herätti lapsekkaan naurukohtauksen ja oltiin vissiin aika tyytyväisiä kun ei ollut muita kuulemassa.

Kahvihetkikin oli pakko pitää ja osuttiin Ruoveden lähellä ihanaan nostalgiseen paikkaan, perinteiseen pikkuhuoltoasemaan. Minä söin torstain kunniaksi pannukakkua ja meinasin ostaa myymälän puolelta luontoystävällistä ketjuöljyä klapikoneeseen. Haen sitä sitten kun seuraavan kerran ajellaan maalle. Aletaan nimittäin kannattaa tätä paikkaa.

P.S.

Aitassa olleet huonekalut kävivät nyt turhiksi. Annan pois pirttiryhmän, makuulavereistakin voisin luopua sekä lasten jatkettavasta mäntysängystä (ihan vasemmassa reunassa) patjoineen. Jos jotakuta kiinnostaa ne, niin saa hakea kunhan ajankohdasta sovitaan. Sijaintihan on ihan Etelä-Pohjanmaalla, puolen tunnin matkan päässä sekä Pirkanmaan että Keski-Suomen rajasta. 

Perustin tätä sekä Ryötönperän taidelainaamoa varten ihan oman osoitteenkin: ryotonpera@gmail.com ettei mene puurot ja vellit sähköpostiliikenteessä sekaisin. Siihen kun laittaa viestiä, niin emäntä vastaa.

Nyt ylijäämätavara on Kulttuuriaitan nurkassa läjässä ja ne menevät ennen pitkää paikalliselle työttömien yhdistykselle lahjoituksena, jos kukaan ei niitä ilmoita tarvitsevansa.