Viirejä ja kissoja

Refleksinomaisesti meinasin sytyttää työpaikan rappukäytävään valon, kun lähdin aamuvuorosta kotiin. Hah! Sekunnin ehkä mietin, että jotakin oli vinossa. Vaan sanoisin, että niin oli miten pitääkin. Valoisaa. Yhtäkkiä eletään aikaa, jonka iltapäivät eivät olekaan heti mustia.

Meinasin kääntyä takaisin vain mennäkseni mellastamaan työkavereille tästä ilmiöstä. Että katsokaa, katsokaa, minun työpäiväni päättyi jo ennen pimeää. 

Jotenkin se tuli ihan yllätyksenä, olo oli hetken vallan maaliskuinen. Eli hempeä. Taivaanranta hohti vaaleanpunaisena, jos siihen sattui saamaan kontaktin. Kaupungin kaduilla ja pihoilla tunnelma on vielä enimmäkseen mustavalkoinen, mutta annas olla jos satut jonkin pitkän mereen päättyvän kadun päähän. Johan alkaa väritys ja kaukana siintää paksusti höyryävät piiput.

Pakkanen oli kaikkien huulilla. Melkein kadutti, että tuli kiikutettua joululta jääneet glögiainekset mökille. Olisi ollut lämmittävälle juomalle tarvetta. Kotona oli aika vilpoisaa ja järjestin hätäpäissäni lisälämmitystä sytyttelemällä tuikkukynttilärykelmiä joka puolelle alakertaa. Kyllä niistä ehkä jotain apua oli, jos ei apua niin tunnelmaa ainakin. 

Minullehan valon lisääntyminen merkitsee ihan riittävää glamouria. Ei tarvita nyt muuta, kun juhlakausi on vasta vähän aikaa sitten päättynyt. Ja muutenkaan. Joku tässä nyt mättää, kun kissoilla on nyt jo alkanut jonkinlainen levottomuus, jonka yleensä olen yhdistänyt kevääseen. Kiima-asioita eivät meidän vanhat doorikset enää ajattele, mutta selvästi on ilmassa, että jotain extraa tarttee saada.

Vaikka olisi kupeissa tuoretta vettä, niin pitää väkisin päästä juomaan tiskipöydälle. Kun sinne sitten on tällätty varta vasten vesikuppi, niin se ei riitäkään. Pitää saada juoda ihmisten vesituopista. Kun sitten laitetaan identtinen vesituoppi myös karvaperseille, niin se ei kelpaa vaan täytyy ehdoin tahdoin saada lipittää kaksilahkeisten kanssa samasta astiasta.

Onneksi ei ole tämän suurempia ongelmia tällä erää. On vain viihdyttävää seurata kissojen järjenjuoksua ja draamantajua.

Sain pikkusiskolta tilausaskartelutyön. Siis tehtäväksi. Juuri sopivaan ajankohtaan täyttämään joulunjälkeistä näpertelytyhjiötä. Ja kun tuotteen saaja on vieläpä siskon pikkuinen poika, minun kummielämäni Valo, niin homma priorisoitui kaiken tekemisen ykköslistan kärkeen. Mikä mahtava tekosyy lykätä imurointia ja tavaroiden suursiivousta, vaikka on sekin aika hyvällä mallilla.

Olen perannut kirjahyllyä nimittäin jo ainakin metrin.

Mittatilausaskartelun määreeksi tuli kaksi ja puoli metriä ja aiheeksi viirit. Niitähän nyt on trendikkäästi aika monissa lastenhuoneissa. Silläpä lupasin yrittää jotain pikkuisen persoonallisempaa kuin kuviopapereista taitellut kolmiot. Vaikka on sellainenkin viirinauha aika nätti ja meinasin askartelukaupassa pyörtää puheeni kaikkien upeiden skräppäyskuosien keskellä.

Ommellahan minä en osaa - ja siskokin sen tietää - niin paperiviirejä piti tuleman.

Mielenmaisemassani kukoisti laivojen juhlaliputus. Mistähän sekin ajatus tuli, onko vähän juhlavan raikas mieli. Ehkä. Toki Elämäni Valon uusi koti ja ensimmäinen oma huone sijaitsee lähellä merta, ehkä merellinen ajatus syntyi siitä sittenkin.

Siltä varalta, että joku innostuu hahmottelemaan samantyyppistä, voin kertoa muutamia yksityiskohtia. Vaikka ihan sattumalta onnistuin ensi yrittämällä. Materiaalina mulperipaperi ja 40-luvun lopulta olevan ritarikirjan uusiokäyttö. Juuttinaru. Puikkoliima ja vahingossa löytynyt kangasliima, jota käytin viirien ja narun yhdistämiseen. Toimi paremmin kuin olisin osannut kuvitellakaan.

Eipä sitten muuta. A4-arkki puoliksi oli hyvä lipun koko.

Ja sitten vaan lippuvisiot laulamaan. Minä tunsin itseni suureksi viirisuunnittelijaksi ja 2,5 metriä oli yllättävän nopeasti valmis jo silloin kun vasta tajusin kaikki kuviosommittelun eri mahdollisuudet.

Kuka ikinä saakaan seuraavan viirinarun, saa jo pitkälle hiotun tuotteen.

Viritin narun makuuhuoneeseen ottaakseni mittaa. Tosiasiassa olen tänään seisoskellut lippujen äärellä ja ihaillut kätteni jälkeä. Laitellut kuvaviestejä suuntaan jos toiseenkin. Vähän jännittää, miltä lopputulos näyttää siellä lastenhuoneessa ja jos siihen yhdistellään vielä joulusisustusvalotkin. Kivaa voi olla niiden alla köllöttely, nuorella miehellä. Niin toivon.

Viirihommelin ansiosta mieleen tuli muitakin askarteluja. Mikä on hyväkin, koska - vannomisistani huolimatta - menin heikolla hetkellä osallistumaan facebookin luovuushaasteeseen ja olen nyt luvannut viidelle ihmiselle jotain itsetehtyä. Ensin olin ajatellut askarrella vain erityisen kauniita postikortteja. Mutta nyt keksin, että sitähän tällä tekiinkalla saattaisi saada aikaan vaikka nättejä cocktailtikkuja tai kylttejä kukkaruukkuihin. Tai nimilappuja nimikoituihin juhliin.

Aikuiset eivät välttämättä halua lippunarua tiloihinsa.

Vaikka minä kyllä ajattelin tehdä miehelle juhlaviirityksen vanhasta Hesarista. Niin kuin muistoksi. Meillä nimittäin velloo päivittäinen kiukuttelu kotilehden muutoksesta. Minähän kyllä tykkään siitä pienestä versiosta, mutta puoliso ei sopeudu millään. Aikoo tilata Aamulehden. Minä ehdotin Husaria. Opittaisiin ruotsia samalla.

Kuten kertomisistani ja oheisesta kuvasta näkyy, kirjat ovat koko ajan läsnä. Siitä huolimatta, että alati valitan lukemisen puutteesta. Nyt on meneillään ihan vaan Sue Graftonin dekkari, jonka löysin mökiltä. Vaan Homer-kissan elämä. En voi ehkä lukea kirjaa loppuun, kun en halua lukea miten hän menehtyy. Sanoohan sen jo kirjan nimikin, että sillä on alku ja loppu. 

Sokean kissan tarinalla. 

Putoaako hän ikkunasta (niin kuin Mikki-kissanivainaa aikoinaan) vai halvaantuuko perinteiseen tapaan. Tukehtuuko muovipussiin. En halua tietää.

Poikkeuksetta olen vältellyt koko elinkaareni aikana eläinkirjoja ja -elokuvia, Bim Mustakorva -filmin jälkeen. Sitä räkäitkun määrää ei mittaa kukaan, kun meikäläinen räytyy. Oma arkinen suhtautumiseni on mielestäni kohdallaan, eläin syntyy ja eläin kuolee. Mutta kun siihen yhdistetään inhimillisiä ominaisuuksia ja ihmisen oma kokemus, viulukonsertot ja fuugat, niin ydinasekatastrofienkaan tuho ei peittoa sitä tuskan määrää, joka pienen eläimen kärsimykseen ja kuolemaan voi liittyä. Tyhmää, tyhmää. Yksinkertaista.

Amerikkalainen tapa opettaa elämää ei ole koskaan uponnut minuun, mutta nyt - herranjestas - Homer-kissan asenne, siinä oli jotain. Se, että arkisesti sain kirjasta ihan oppia sitä, miten kissat sopeutuvat muutoksiin, oli pientä. Se, miten sokea kissa sopeutuu on jotain aika kummallista. 

Kai sitä voi olla rohkea, jos ei näe mitä edessä voi olla. Kiivetä niin korkealle kuin pääsee ilman tietoa siitä, kuinka pitkä matka alhaalle lopulta onkaan.

Siitä minä ehkä haluan ottaa jotain opiksi. Voisin kiivetä minäkin, lähteä nousuun, nousta, lentää ja sitten joskus tulla alas. Ehkä.