Kohti Kulttuuriaittaa, osa 3.

Matkustusmukavuus ei ollut viikonloppuna ihan huippuluokkaa. Mutta lopun suurikokoisen taide- ja tavaramäärän kuljetus kohti Kulttuuriaittaa vaati ison vuokra-auton. Saatiin ruosteinen, vetoisa, rämisevä, likainen - kylläkin ihan sympaattinen - kosla, josta vuokraaja itsekin sanoi, ettei auto ole ihan heidän firmansa niin sanottu lippulaiva. Se on työkalu. Oikein toimiva. Eikä epämukavuudelle tullut lopulta annettua paljoakaan painoarvoa, kun olin niin kamalan tyytyväinen siitä, että tunnelin päässä näkyy valoa.

Kun radiokin toimi vuokra-autossa vain minuutin ja ohjauskoppiin tulviva moottorin meteli oli liian kova mukavaan jutusteluun, niin sitä tuli enimmäkseen istuttua tuppisuuna ja ajateltua kaikenlaista. Paitsi että oli niin tylsät mietteetkin, että niistä ei kannata raportoida. Enimmäkseen ajattelin, miten niskaan ja takapuoleen sattui se istuminen, ja että oli kylmännihkeät varpaat.

Sen sijaan mökillä olin ennätyksellisen hyväntuulinen, oikein seesteinen ja itseäni täynnä. Kyllä oli kiva. Jostain syystä huolet pysyivät kumman loitolla, olenkohan kasvanut ihmisenä.

Ihan tosi vähän vain kiroilin niissä hetkissä, kun tavaraa siirreltiin ja kanniskeltiin.

Odotan innolla seuraavaa vaihetta, kun pääsen laittelemaan aittaa. Ensin taiteelle järkevä järjestys ja sitten se Vuoden Taideintiaani -kokelaiden nukkumapesä nurkkaan. Lupasin puhelimessa Pahalle Äitipuolelleni, että hän tulee saamaan bonuspisteitä, koska on edesmenneen taidemaalarin entisen puolison leski. Jos siis äitipuoli ei ehdi yöpyä niin pitkään Kulttuuriaitassa, että automaattisesti saisi hyvän aseman tässä uudessa kilpailussa.

Tämä kaikki tuntuu välillä niin yllättävän hauskalta, että huomasin sen olevan myös vähän haikeaa. Kun ei ole äiti paikalla todistamassa, miten ponteva toisinaan joskus olenkin. Hänhän piti minua flegmaattisena. Eikä isä veistelemässä maailman parasta mustaa huumoriaan. Siis pieruhuumorin lisäksi. Kyllä vähän sorruin heille ääneen puhumiseen, kun aitassa pohdin että tekisi mieli spray-maalata poronsarvet valkoisiksi ja laittaa ne ulkoseinään tulevaa Matineapatiota juhlistamaan.

Niihin voisi pistää roikkumaan vaikka lyhtyjä. Aina nekin ovat ensimmäisenä mielessä, lyhdyt.

En ehkä spray-maalaa sittenkään. Hienot ovat ilmankin.

Otin aikaa kertakaikkiaan myös itselleni, omille intresseilleni eli uudelle kameraharrastukselle. Tyyriinä heitin kameralaukun olalleni ja lähdin lauantaiaamuna harjoittelemaan sitä, miten Suuret Luontokuvaajat rutinoituvat aparaattinsa kanssa kulkemiseen ja kameratötteröiden vaihtamiseen keskellä maastoa. 

Varmaan olisi tullut hyviäkin kuvia, jos olisi ollut aikaa ja malttia opetella itse kuvaamistakin.

Muistikortti täyttyi lähinnä harmaansävyisistä söhryistä, vaikka oikeasti koin kaikenlaista pientä. Ihmettelin esimerkiksi, mikä eläin padolla tekee sulaan veteen päättyviä polkuja. Majava se ei ole, kun sen polun osaan tunnistaa ja niiden hommat ovat kauempana voimalaitoksesta. Kyllä haaveilin havainnostakin, mutta ne ovat muuttaneet remontin takia muualle. Kunpa palaisivat pian.

Otin omasta mielestäni jännän kuvan valtavasta kivijärkäleläjästä. Nyt kun tarkastelen kuvaa ulkopuolisen näkökulmasta, niin eihän siitä tajua mitään. No, ainakin voi iloita taivaankannen valosta, jota ei ole pitkään aikaan oikein näkynytkään. Vahingossa osuin kevyen pilvipeitteen hetkeen:

Joenvarsipolulla vähän turhauduin, kun kaikki näytti niin mustavalkoiselta eikä erityisen valokuvaukselliselta. Lintujakaan ei paljon ollut, paitsi vikkeliä tinttejä pitkin pusikkoja. Otin tunkkaisia kuvia vedestä. Se vain kulki uomassaan tyynenä, ei ollut mitään mielenkiintoisia tyrskyjä. Kyllä sitten onnistuu kuvat paremmin, kun jokeen taas peilautuu kesän värit. Mutta oli ihana nähdä virtaavaa vettä. Sitähän minä ensisijaisesti menin katsomaan.

Lähellä mökkitien haaraa kävi kumminkin flaksi. Tikka. Niistähän kaikki nyt hehkuttavat. Minun bongaamani yksilö yritti piiloutua tolpan taakse nakuttelemaan, mutta ehdin ikuistaa hänen punaiset housunsa ja tuli ihan kiire takaisin mökille esittelemään historiani ensimmäistä tikkakuvaa. On se hieno, voi että. Vaikka tarkensinkin enimmäkseen tolppaan. 

Ihan piti facebookin luontoryhmältä kysellä, että mihin perustuu tikkalinnun housujen väri. Kattavaa tai uskottavaa vastausta en vielä ole saanut.

Minua ei oikeastaan ollenkaan haitannut sekään, että sain ikuistettua linnusta vain puolikkaan. Tämähän on niin kuin tilannekuva, on tapahtumaa. Eivät pönötä linnut kokonaisina jäykästi tämän kuvaajan otoksissa. 

Autolastin tyhjentämisen ja klapitöiden välissä harjoittelin vähän lisää kuvaamista. Mies on sitä mieltä, että jossain vaiheessa minun täytyy jaksaa keskittyä numeeristen arvojen opiskeluun, muuten en kuulemma opi ikinä. Mielestäni opin koko ajan lisää ilman numeroitakin. Kanaverkko oli aika haastava kohde pysähtyneisyydestään huolimatta.

Perintötavaran joukosta löytyi mahtava rulla verkkoa, ja minä jo näen miten hienoja puutarhataideteoksia siitä askartelen. Tapasin viime viikolla yhden kaltaiseni keräilijäihmisen ja hän oli kuulemma väkertänyt kanaverkosta tuikkukuppeja. Sormet olivat raapiutuneet verille. Tuumin, että minulla taitaa olla vähän ruusuinen kuva tämän materiaalin parissa puuhastelusta. Aion silti kokeilla. Pitää varmaan aloittaa jostain pienestä. Miniatyyrisammalpyramideja, vaikka. Kyllähän jotkut sellaisia käyttävät esimerkiksi kattauksissa.

Olisi meikäläisen kesävierailla nieleskelmistä ilta-aterioilla, kun perunakattilan vieressä tönöttäisi emännän verkkotuotoksia. Niitä pitäisi tietenkin kehuskella sitten.

Paitsi jos hommaan kanoja, niin sitten on aitausmateriaalia valmiina.

Puutöissä mieli aina jotenkin lepää. Miehen mielestä pitää olla tehokas ja aina yhdessä tehdä liukuhihnaurakalla saunapuita. Minä tykkään puuhastella liiterissä yksinkin. Olen erikoistunut pikkupuiden tekemiseen. Niitä tarvitaan saunakamarin kamiinaan. Tulee vähän sellainen koukutus ja tarve tuottaa yhä vaan kätevämmän kokoisia palasia. 

Miespuolisilla klapintekijöillä on yleensä toisenlainen suhde asiaan. Mitä isompi pölli pistetään palasiksi, niin sen upeampaa. Kuuluu rehevää uhoamista kun klapikoneeseen kammetaan joku valtava rungonpala. Olen jopa kuullut, että sille puhutaan. "Nyt katotaan kuka on kuka!" Ja sitä rataa. Miehille tulee voittajaolo ja joka ikinen kerta kun pölli on saatu palasiksi, niin sitä sitten ihmetellään että todella miten paljon yhdestä kappaleesta loppujen lopuksi klapeja tuleekaan. Se ikään kuin yllättää aina yhtä iloisesti.

Lahjaklapikonehan siinä oikeasti työt tekee. Myös hänen kätevyyttään kuuluu päivitellä toistuvasti.

Nyt kun Kulttuuriaittaan tulevien tavaroiden muuttostressi alkoi helpottaa, niin huomasin ajattelevani taas sitäkin vaihtoehtoa että Ryötönperällä voisi kyllä ihan vaan ollakin jollain reissulla. Oikein vaan möllöttäisi. Tai hommailisi vain sitä mitä mieli tekee. Paljon on tavaroiden purkamista ja sijoittelua, isompiakin projekteja, mutta sellaisella työllähän ei ole dead linea. Se kyllä odottaa.

Nyt olisi tehnyt mieli jäädä mökille vielä yhdeksi päiväksi. Olisin voinut käyttää vähän lisää aikaa vaikka niiden kameran numeroiden opiskeluun. Nyt on ollut sellainen olo, että kun se laite tuli hankittua, niin pakko on aina jossain välissä ehtiä vähän kuvaamaankin, tulee sellainen hätä keskellä kiireitä. Hyvähän se on sitten hetkeksi pysähtyä räpsimään, en minä sillä.

Mutta jossain vaiheessa pitää vähän syventää tätä uutta harrastusta. Sitä minä nyt näytän hokevan loputtomiin, kyllä sen aika vielä tulee, pitäisi rauhoittua. Talvilomakin on runsaan kuukauden päästä, sitten ehdin kyllä.

Säästin loman tahallaan pääsiäisviikolle, ettei sitä vahingossakaan tule käytettyä tähän Kulttuuriaitan tavaroiden muuttoprojektiin. Kun sellaisen työn upottaa keskelle arkea, niin stressistä huolimatta se tulee väkisinkin tehtyä ja jälkikäteen tulee ihmeteltyä, ettei se nyt niin iso urakka ollutkaan. Ei se ihan kokonaan vielä ole ohi, mutta maaliskuun koittaessa on. 

Saa nähdä tuleeko takatalvinen maaliskuu ja loma, vai saisiko sitä oikein jo nautiskella kevään merkeistä. Mahtaisiko muuttolintuja olla jo vähän liikenteessä. Voimalaitokselta tulee nyt hieno iso juhlava sula virtaus meidän järvenpohjukkaamme ja siihen ne ensimmäiset joutsenet ja muut sitten parkkeeraavat lepäilemään matkallaan pohjoiseen.

Siinä on myös teema, josta toistuvasti vouhotan. Pahoittelen. Vaan kun virtaus oli edellisen talven mykkänä voimalaitoksen remontin takia, niin nyt on yksinkertaisesti niin mahtavaa kun se taas kulkee. Minulle se toimii puhtaana lupauksena linturikkaasta keväästä. Tykkään siitä metelistä, jonka siivekkäät touhuissansa aiheuttavat. Saatan istua rannassa tuntikausia sitä kuuntelemassa.

On ihana tietää, että se on vielä edessä. Voisin ehkä vähän etsiä oikein tietoakin muuttolintujen tyypillisestä palaamisaikataulusta, niin olen sitten oikeaan aikaan päivystämässä. Jos opiskelisin aihetta, niin havaintoihin tulisi uudenlaista syvyyttä. Kun on kerran ne kiikaritkin. 

Talvi on mennyt yllättävän nopeasti. Muistan ihan tarkkaan sen, miten haikeana olin syyskuussa joutsenten läpytellessä mökkirannasta jonnekin kaukaisuuteen. Se tuntui suorastaan lohduttomalta ja lopulliselta. Ja nyt ollaan taas tässä, että voi alkaa odottelemaan tuttua kailotusta.

Vaikka olisi mikä, niin mieli siitä tiedosta väkisinkin piristyy.