Voi pitkästys.

Kyllä luulisi, että sitä tähään ikään mennessä olisi jo viisastunut. Siis sillä tavalla, ettei kiukuttelisi ja pitkästyisi niin kuin pikkukakara. Minä nyt vaan olen yhtäkkiä tajunnut, että talvi ärsyttää. Todella lapsellista. Hyvin harvoin selailen vanhoja valokuvia - mistähän sekin johtuu - mutta nyt olen yllättänyt itseni kyttäämästä nimenomaan maalis- ja huhtikuisia kuvia viimeisten kolmen vuoden ajalta.

Ja todennut, että jumankauta on ollut muuten mökillä arktista usein vielä huhtikuussakin. Yök.

Minä haluan jo sen lumettoman ruskean ja sumuisen ajan! Olen päättänyt, etten ole sitten sisällä hetkeäkään kun se koittaa. Ja mikä ihmeellisintä, en nimenomaan kaipaa edes järvimaisemaa (Kyllä se mieli sitten muuttuu, kun linnut palaavat vapaaseen veteen.) vaan maankaivuuta ja patsastelua säässä, jossa tarkenee pelkällä villapaidalla.

Kaiken huippuna huomasin perjantaina, etten oikeastaan kaivannut mökillekään. Olenkohan tullut hulluksi. Kun olin skrabannut Helmikaaran lähtöäni (mies oli reissussa, ja minun piti taas harjoitella itsenäisyyttä) varten, alkoikin pyryttää. Siitä sain loistavan vellihousutekosyyn olla lähtemättä liikenteeseen sähläämään, ja niinpä soitin ystävälle mökkipaikkakunnalle. Hänkin suositteli, että jään kotiin turvaan. Eilen kävi hänen miehensä toteamassa, että meidän torpassamme on kaikki kunnossa. Eivät olleet putket räjähtäneet jäästä.

Kyllä on kiva, kun on täyspäisiä ystäviä.

Niinpä saatoin rauhassa jatkaa pitkästymistä kotona vaan. Vaikka sieluni on kyllä vaellellut ihan toisaalla, eri paikoissa ja keväisissä ajoissa.

Sekin on vähän hölmöä, etten noudata omia hyviksi havaittuja viisauksiani. Miksi en esimerkiksi uppoudu keveisiin romaaneihin. Sen tavan otin seitsemän vuotta sitten kaamoksessa, muistan sen erityisen hyvin, koska olin silloin murheellinen isän kuolemasta ja päätin viettää armollisen talven nojatuolissa. Siitä se sitten jäi tavaksi muutamaksi talveksi. Erittäin viisasta. Ehkä nyt voisin palata siihen harrastukseen, ja kerätä helmikuulukemiston, paeta siihen.

Vieläkin kesken oleva Renoir-kirja on kyllä hyvä, en minä sillä. Perjantaina kokeilin leppoisampaa lukutapaa, että jos selaillen vain kahlaisin sen loppuun, niin saisin aloittaa Garbo-elämäkerran.

Kun ihan vähän kyllästyttää kirjan pomppivat muistelot ja ihmispaljous. 

Sitten minä kumminkin huomasin, että on se luettava varmuuden vuoksi huolella päätökseensä, sillä tapahtumien joukossa on todella meheviä yksityiskohtia. Sekä ihan taiteilijasta itsestään, että pariisilaisista ihmisistä ja elämäntavasta 1900-luvun taitteessa. 

Sitäpaitsi Jean Renoir ihanasti kuvailee sitä, miten Montmartrelta vielä siihen aikaan avautui maaseutunäkymä ja miten hän pikkupoikana römelsi villeissä ruusupusikoissa. Pitäisiköhän minun tinkiä asettamastani lukutavoitteesta (kirja kerrallaan) sen verran, että otan rinnalle jonkin kunnollisen todellisuuspakohömpän ja sitten järkevämpinä hetkinä esimerkiksi bussissa lukisin Renoir-elämäkerran loppuun.

Niin, ja miksen uskoisi pikkulintuja, joilla alkaa olla selvästikin jo kevättä rinnoissa. Mustarastas ei sentään vielä laula, mutta tiaiset pitävät mukavaa konserttia. Tämä viikonloppu onkin mielestäni ollut paljon parempi pihabongaukseen kuin viime pyhä, jolloin annoin vain kissojen inspiroitua aiheesta ja kateellisena luin muiden blogeista hienoja bongauslukuja ja havaintoja.

Minusta ei ollut Bird Lifelle mitään hyötyä, vaikka pihamaallamme pörrää aika paljon siivekkäitä.

Talven puhteeksi voisin myös opetella pari uutta lintulajia. Sekoitan järjestelmällisesti tiaiset toisiinsa, enkä erota viherpeippoa keltasirkusta. Noloja aukkoja sivistyksessä. Hävettää. No, ehkä pääasia on kuitenkin se, että tykkää linnuista. Ihana pikkuisen mystinen eläinlaji.

Ja olen ylpeä oman pihan tinteistä, kun eivät ollenkaan kaki kakkosruokintapaikkaansa. Minä aina laitan muutaman jyväsen siihenkin, että on apetta kaikille, jos sattuu lintulaudalla olemaan ruuhkaa.

Mutta se kaipuu. Sen kanssa on nyt näköjään elettävä. Olen rehennellyt töissä - esimerkiksi työkaverille, joka lekottelee tällä hetkellä Barbadoksella - etten ole mökin itselleni lunastamisen jälkeen kaivannut ulkomaille ollenkaan. Se on tavallaan totta nytkin. Vaikka kyllä kai sitä voisi matkustamistakin jonain talvena taas kokeilla kevätikävän lievittämiseksi.

Toisaalta, mitä iloa siitä on käydä viikon verran toteamassa, miten on kaunis valo ja ihana risuroskanuotioiden tuoksu esimerkiksi helmikuisessa Toscanassa. Ja sitten palata tänne narskuttelemaan kenkiään lumessa. 

Minä nyt kertakaikkiaan haluaisin, että sellainen puutarhan risusiivouksen tunnelma olisi pysyvä ja täällä. Heti. Nyt.

Valokuvista löytyi tietenkin myös muistelot kolmen vuoden takaa, ja alla olevan henkisten kuvien äärellä olen viipyillyt ja nieleskellyt. Kyllä se vaan taisi aikoinaan tehdä hyvää käydä parina talvena täsmälleen viikolla 5 lepuuttamassa sieluaan pikkukylässä Firenzen laitamilla.

Kunpa voisi vaan sormia näpäyttämällä hypätä paikasta toiseen. Jos sellainen olisi mahdollista, olisin nytkin varmaan mökillä. Vähän huolestuttaa tällainen laiskistuminen matkanteon suhteen. Tai sitten se voi olla ihan tervettäkin, viettää välillä aikaa ilman mökkihysteerisyyttä ja olla aloillaan.

Jos vaikka menisinkin vain kirjakauppaan katsomaan, onko siellä niitä ihania italialaisia puutarhalehtiä. Kuvissa on ehkä taas sipulikukkia kuluneissa ruukuissa ja samanlaisia kattoparruja, joiden alla minäkin silloin reissuissa aamuisin turautin mutterikahvit kaasuhellalla. Oi voi. Pitääköhän tässä nyt hankkia edes se kaasuhella.

Ikävää olen lievittänyt mm. punaviinillä, mikä ei kyllä ole ihan hyvä tapa noin niin kuin pitkässä juoksussa. Eilen tarvoin auraamattomassa lumessa jopa Maunulan Alkoon, kun tiesin että sinne oli taas torstaina tullut Sardinian viiniä. Hyvää on se.

Ystävä siltä saarelta on jakanut facebookiin ihania paikallisvalokuvia. Minä olin siellä viimeksi silloin, kun ei vielä ollut digikameraa. Olisi aika matkustaa heidänkin luokseen taas. Jos alan nyt jo suunnitella, niin jos vaikka sitten vuoden päästä talvella menisinkin sinne. Voisin olla paljain varpain ja naureskella taas paikallisille, jotka pitävät muodin vuoksi untuvatakkeja.

Kyllä tämä tästä. Tietenkin. Miksen myöskään muista omaa viisauttani, että "talvi on kaikille sama". Jos vaikka ystäväpiirissäni onkin hiihdosta innostuneita lumenrakastajia, niin ainakin täällä puutarhablogien maailmassa minulla on ihana vertaistukiryhmä keväänkaipuisia.

Miksen sitäpaitsi muista nyt sitäkään viisauttani, että monen miellyttävän asian odottaminen on melkeinpä antoisampaa kuin sitten se itse asia. Minullahan on keväisin paha tapa alkaa murehtia, että kohta se on jo ohi ja heinäkuun kova valo porottaa kaiken puhki. Että voisin minä ehkä jotenkin nyt iloitakin tästä kasvukauden odottelusta.

Vaikka alkaa suunnitella, mitä pistäisin itämään. Ei ole vielä muita siemeniäkään kuin ne marketin tomaatinsiemenet. Puutarhapäiväkirjaankaan en ole kirjoittanut viikkoon. Olen vain peilistä töllöttänyt omaa väsynyttä kuvajaistani, kyllä ihminen voikin olla tylsä.

Paitsi että äsken tuli tekstiviesti, ja saan ystävän ex tempore -kylään kohta. Voin hänelle ruikuttaa ihan livenä. Jätän kuumemittarin oikein etualalle, kun huomasin tänään potevani räkätaudinpoikastakin. Niin, että kaikki ylimääräinen sympatia tänne vaan. Ollaan sitten kerralla oikein tosi lapsellisia, perhana.

Eilenkin meillä kävi Mukavuusalue-kirjoittajapiiriystäväni juttelemassa miehen kanssa elokuvista. 

Että ei tämä talviaika kaupungissa nyt niin kamalaa ole. Ei voi olla.

Miksen mene esimerkiksi Kasvitieteelliseen puutarhaan retkelle? Kysyn vaan.

Miksen nauti talviunista, kuten kissat.

Yllätin tänään ikäneitosiskokset samalta sohvalta. Kyllä niitä ehkä vähän hävetti. Eivät edelleenkään myönnä minulle, että ovat läheisiä toisilleen. Minä tietenkin menin häiritsemään heidän nokosiaan ja pussailemaan pehmeisiin tassuihin.