Huoleton on hevoseton mies

Terve vaan, nyt ollaan jo arjessa ja kotona. Vaan tokihan on syytä raportoida vuoden ensimmäisestä mökkireissusta. Voisin tehdä erillisen reportaasin menomatkastani, mutta eihän tämä ole varsinaisesti autoblogi. Kyllä olin tyytyväinen, että olin koko talven itseäni psyykannut ajomatkaan ja lähdinkin aika rennolla asenteella, ystävän perheeltä perityt puutarhatuolit kyydissä ja muutakin rompetta mukana kulkeutui. 

Oriveden Agrimarketista ostin kaksi säkkiä huussikuivikettakin, ja tuli tosi osaava olo. 

Kiittelin myös itseäni, että olin valinnut matka-asuuni kaikista sympaattisimman villahuivini sekä kirjoneuleen. Oli niin kuin boheemihko olo kaikkien hienojen maantieautoilijoiden keskellä. Erityisen hipiksi tunsin itseni, kun tuulilasinpyyhin levitti kuraa ikkunan peitoksi jo ennen Tuusulaa. Ajoasentoni ei ollut kovin ergonominen, kun tiirasin tietä paskaviirujen välistä. Pysähdyin Seolle, sinne joka on hyvän palvelun pikkuasema juuri ennen Nukarin Puutarhojen kylttiä. Omistajaherra auttoi täyttämään pissapojan, koska itseluottamukseni oli kadonnut jonnekin rekka-autojen raparoiskeisiin.

Silloin ei auta lempihuivikaan, kun mieleen tulee kaikenmaailman lankomiesten ja muiden varoitukset, että jos kuuman moottorin kulmille jotain nestettä laittaa, niin saattaa tolskahtaa silmille. No ei tolskahtanut, ja matkani jatkui. Kiitos, Seo.

Mitenkähän tässä nyt lyhyesti kertoisi sen kaiken, mitä matkalla ajattelin. On ollut toisenlaisiakin matkoja, niitä tavallisempia. Ajattelin kaasutinta, että sitä pitäisi ehkä jotenkin virittää. Ei vetänyt auto ei, ei risteysten jälkeen eikä ylämäissä. Kun pääsin mökkiseudulle, oli jo päivänselvänä mielessä se riski että en pääse perille ollenkaan. Mutta kyllä me vaan Helmikaaran kanssa rullattiin pihaan ja facebookissa tekemäni gallupin seurauksena kävi ilmi, että menopelistäni oli hajonnut kytkin. Siitä se muovinen kärykin sitten...

En minä jaksanut siitä välittää, olin tyytyväinen että olin päässyt perille ja lämmitin saunan ja menin nukkumaan yövuorojen velkoja pois ja varmaan vähän ajostressiäkin. 

Perjantaina oli ulkoilupäivä, kun kerran sain pikkupakkasenkin.

Lapaset ovat kuvassa tuomassa mittakaavaa.

Kun olin kanniskellut saunapuut ja -vedet iltaa ja puolison saapumista varten valmiiksi, niin sain alkaa pikkuisen huvitella. Onneksi uskalsin vähän tepastella rantajäällä, muuten olisi jäänyt havaitsematta ihmeellinen ilmiö. En muista koskaan ennen nähneeni kuviinkin tallentamaani jäämuodostelmaa. Ilmeisesti järven vesi on ollut korkealla kun vesi on jäätynyt, ja sitten jossain vaiheessa onkin pinta laskenut oikein kunnolla.

Olisinpa ollut mökillä kuulemassa, on varmaan ollut mielenkiintoinen äänimaailma kun jää on humpsahtanut.

Eniten jäin kuitenkin ihmettelemään sitä, että miten vesi joka on järvessä ruskeaa onkin jäätyessään sinistä. Edes mies ei tiennyt siihen vastausta. Että jos joku teistä lukijoista sen tietää, niin minuakin saa valaista, kiitos.

En tiennyt, miten päin olisin ilmiöstä ottanut taidekuvia, oli se hieno. Ja lauantaina kun alkoi taas räntäplussakeli, niin olin tyytyväinen edellisen päivän ulkoiluuni. Niin sanotun mössösään palattua, omakin reippailuintoni jotenkin lässähti taas.

Minunhan piti huonon sään sattuessa alkaa skannata niitä vanhoja valokuvia. Mönginkin vinttiin niitä etsimään, mutta sitten turhauduin siihenkin. Olin syksyisessä siivouspuuskassani tunkenut kansiot jonnekin perimmäiseen nurkkaan ja inspiraatio stoppasi täsmälleen siihen havaintoon. Nyt on jotenkin pientä kärsimättömyyttä ilmassa, en osaa yhtään keksiä että mistä se johtuu.

Niinpä projektini jäi tasan siihen, että pyyhin kirjoituspöydältä pölyt ja nostin ruman skannerin toistaiseksi pysyvästi esille. Hän on tuolla pöydän vasemmassa nurkassa.

Samalla voin esitellä toisen lempibloggauspaikoistani. Sain sellaisen haasteen Punaisen Pihlajan blogista (Kiitos!), ja kukapa ei omia suosikkinurkkiaan haluaisi näytellä. Kerron toisen kerran sitten tästä nurkasta kotona, jossa aina - nytkin - istun ja kirjoitan vaikka olisi muitakin nurkkia. Mutta nyt kuvassa siis kirjoituspöytäni mökillä. Usein sen kulmalla on myös viinilasi ja vesituoppi. Hansikkaita, pipo sekä kamera. Nyt on siis normaalia siistimpi, kyllä sen verran piti stailata:

Haaveilen katon ja lattioiden maalamisesta vaaleiksi... joskus sitten.

Erityismaininta vielä valokuvaseinästäni. Nyt minä itse sorrun siihen, mikä joskus muiden päivityksissä ihmetyttää. Että samasta kohteesta on monta kuvaa. Valokuvaseinä on valokuvaseinä, vaikka sen miten päin näyttäisi. Sen askartelu oli minulle silloin ensimmäisenä mökkivuotena tärkeää, huolettomuus ripustuksessa on harkittua. Varmaan siksi, etten kuitenkaan onnistu saamaan kuvia suoraan.

Nyt olen kuitenkin välillä suunnitellut valokuvien vaihtamista valoisampaan tauluun tai johonkin. Kaikella on aikansa. Vaikka toisaalta, on kotoisaa kirjoitella muistokuvien äärellä, vasitenkin kun olen valinnut tahallani joukkoon myös iloisia otoksia.

Yllättävän harvoin kirjoittelen mökillä esimerkiksi sohvalla. Kesällä tietenkin kanniskelen tietokoneen yleensä pihalle, ja teen merkintöjäni jossain varjossa.

Ihan harmittaa, miten vähiin jäi oikein aktiivinen ulkoilu sitten lauantaina. Edes puita en viitsinyt kanniskella kuivumaan sisälle, ja edestänihän tuon sitten löydän ensi kerralla. Alkaisi jo auringonpaiste ja sensellainen. Ruikuti ruikun, kaikki on niin harmaata.

Vaikka kun minä opiskelin miehen uudella iPadilla videokuvausta, niin sain minä siinä jokusen riemullisen hetken, kun liikkuvan kuvan kautta koin luonnon mustavalkoisuuden jotenkin kiinnostavana. Mökkipihaa tarkastelin kuitenkin aika vähän, ihan pikkuisen sitä ulko-ovien siniseksi maalaamista mietin, kyllähän se voisi mukava väriläiskä olla.

Kura-autoni jäi mökille, noille sijoilleen.

Huussin liepeillähän jo muutama sininen väritäplä onkin, samalla jos ja kun maalaan mökin ovia, voisin vähän ehostaa puuceetäkin ulkopuolelta. Selvästikin rempallaan olevat paikat huomaa paremmin silloin kun luonto ympärillä on ihan kalju. Sitten kun tulee vehreyttä ja muuta elämää, niin rakennuksetkin näyttävät paremmilta. Vai onkohan sekin enemmän mielentilasta kiinni.

Ai niin, kyllä ehkä puoli tuntia koko viikonlopusta tuli käytettyä ihan pikkuiseen siivoukseen. Minä imuroin keittiön hyllyiltä pois muutaman hiirenkakkakikkareen ja mies järjesti kattilakaapin. Kaiken hänen mielestään turhan minä halusin säästää. Ne nostettiin sivuun ja minun piti tallettaa ne esimerkiksi liiteriin odottelemaan kesän asetelmia.

Eilen aamulla ennen taksinoutopalvelua junalle (niin, palasimme siis rautateitse totta tosiaan) minä tungin aarteeni takaisin kattilakaappiin, eikä mies huomannut mitään. Pitää muistaa sitten ensi kerralla siirtää ne muualle. Puolisoni käyttää meillä enemmän keittiötä kuin minä ja siihen tosiasiaan vedoten hän välillä puuttuu minun taipumukseeni pitää esillä kaikenlaista kivaa mutta epäkäytännöllistä.

No mutta. Tulipahan käytyä mökillä ja mikä onni, että autonikin tulee saamaan maalaishuollon, joka luultavasti on helsinkiläiskorjausta edullisempaa ja hyvä mielikin tulee, kun saa kannattaa mökkipaikallista korjaajaa. 

Taata aina sanoi - autonsa ollessa korjaamolla - että "Huoleton on hevoseton mies." Totta se on, yllättävän vähän minua tämä autoasia nyppii, kyllä niin paljon oli onnea matkassa.

Pakko vielä kertoa menomatkastani se, että kun olin saanut pissapojan taas toimintaan niin tiethän muuttuivat kuiviksi ja kurakeli päättyi. Ihan vaan siitä ilosta, että jokin sentään toimi, painelin ikkunasuihkua ja annoin pyyhkimen vispata. Kun en näköjään saanut riittävästi riemua siitä vasemman etulampun taukoamatta kroonisesti hinkuttavasta pikkupyyhkimestä. 

Kaikkien ajatusteni keskellä olen melkein unohtanut, että kevät on tulossa. Sen tajuaminen kuulkaa tulee taas ilahduttamaan minua paljon, kunhan pääsen irti tästä epämääräisestä katupölyisestä maanantaiolostani. Maalle jäi tuhruisesta säästä huolimatta ihana raikkaus.