Sytyttelen nurkkiin valoja

Ei haittaa hämärien päivien mustavalkoisuus. Niissä on jotain ihanan pysähtynyttä ja levollista. Vähän niin kuin ulkonakin nyt, kun ei tuule. Minä sytyttelen nurkkiin valoja, jos alkaa tuntua liian pimeältä. Minulla on sellainen sisustus- ja valaistusfilosofia, että nimenomaan huoneiden kulmat valaistaan ja pehmeillä lampuilla tietenkin. Joskus jos vaikka laitankin kaikki palamaan, ei siltikään ole liian kirkasta. Katto- ja työvaloja käytetään vain kun pitää oikeasti nähdä jotain.

Sanoin eilen miehelle, että on se mahtavaa ettei meidän kodissa särise yksikään loisteputki.

Jatkoin, että ajattele miten kylmä valo olisi sisälläkin sitten. Että nyt on juuri sopiva, korostuu pihamaan sumuisuus ja kodin lämpö. Molemmista tykkään oikein kovasti. Tietenkin. Kukapa ei tykkäisi.

Vaikka työkaveri kyllä viime viikolla sanoi, että minun pitäisi muuttaa Englantiin. Siellä saisin sumua aina. Vastasin, että enemmänkin on kyllä ne Toscanan aamusumut tai Normandia mielessä. Jälkimmäisessä en ole koskaan käynyt, niin sen voisi laittaa listallekin ihan. Italia-ajatuksista en tule luopumaan kuitenkaan ja senhän jo kaikki tietävät.

Viime viikolla löysin syksyllä tekemäni aarrekartan työopiskelumateriaalien välistä. Muistan kun sitä yhtenä iltana nuorison kanssa askartelin. Vähän niin kuin olisin löytänyt itse itselleni kirjoittamani kirjeen.

Kas, haaveiden aarrekartassani esiintyy kasvihuone!

Mannerin runokirja on kuvassa siksi, että Mirkka Rekola kuoli. Seisoin pitkään kirjahyllymme äärellä, enkä meinannut uskoa todeksi ettei meillä ole muka yhtään Mirkan teosta. Olen minä häntä kumminkin taannoin lukenut, ja jotenkin on muistiin jäänyt. Luontoihminen. Sellainen on mielikuvani. Tukeuduin sitten Eeva-Liisaan. Kyllä tarkkaili ilmanalaa hänkin, ihanasti.

Minä jouduin etsimään tietoverkosta. Mirkka kirjoitti näin kahdenksantoista vuotta sitten:

Keinuu järvi, keinuu metsä,
horsmankukat, sinipunervat
keinuvat pään päällä,
tyynnyttelevät päivät.
Huojuvalla savulla,
heinänkorkuisella käsialalla
niin kuin lapsi
kirjoittaa tämä maa minulle.

Ja Eeva-Liisa puolestaan kertoi teoksessaan niistä ruskeista kevään sävyistä, joista minäkin tykkään. Jännä miettiä, mikä on opittua ja mikä itse keksittyä tässä vuodenaikojen tarkkailussa, ja mielestäni vähän hupaisassakin tavassa suhtautua luontoon ja säätiloihin tunteella. Kyllä järjellä jos kaikkea ajattelisi, voisi päästä helpommalla. Mutta saattaisi se olla vähän tylsää.

Sääennustuksia olenkin nyt kytännyt oikein huolella, vaikkei niissä kyllä ennakoida tienpintojen tiloja. Minulla on nyt vakaa aikomus lähteä tämän alkuviikon yövuorojen jälkeen mökille. Vihdoinkin. Tokkopa on näin pitkää talvitaukoa vielä mökkeilyssäni ollutkaan, on se voinut tehdä hyvääkin. Ja minun pitäisi siis tosiaan rohkaistua oikein rattiin ja tien päälle. Mies tulee sitten junalla perässä. Saankohan minä taas oikein kohtauksen aikaiseksi siitä ajamisesta. 

Olen päättänyt, että nyt on aika aloittaa kevätkausi ja lopettaa itkuvirret ja hermoilu autoilun suhteen. Eihän tästä tule yhtään mitään, jos jatkan tällä vellihousulinjalla. Pitää ottaa sellainen ajeluasenne, että tässä sitä nyt vaan kiireettä körötellään. Minä olen siinä onnistunut ennenkin. Että päätän kulkea rauhassa, lupaan niin monta taukoa kuin sieluni tarvitsee. Voin halutessani pysähdellä puutarha- ja rautakauppoihin. 

Ja sitten kuitenkin olen perillä yhtä nopeasti kuin olisin stressaantuneenakin.

Rautakaupoissa pitäisi käydä tunnelmoimassa niitä ovimaaleja. Mielessä on myös kulmaraudat. Jos vaikka opettelisin poraamaan ja tekisin itse vähän kirjahyllyjä perikunnan laatikoissa odottaville opuksille. Lautamateriaalia on, ja sahaa + vatupassiahan minä osaan käyttää. Ei pitäisi olla vaikeaa siis.

En ole vieläkään aloittanut kylvöhommia, vaikka siihen tarkoitukseen sopiva multakin on jo hankittu. Ostin myös kangasajuruohon siemeniä. Mietin sitä maanpeitekukkakseksi siihen kohtaan, jonka joululomalla kaivelin puhtaaksi juurakoista Japanialaisessa Puutarhassa. Saa nähdä sitten miten käy, voi olla että joudun hankkimaan pari jonkun muun kasvattamaa taimea omieni tueksi.

Vaikka eihän sitä voi tietää, jos tuleekin menestys. 

Kangasajuruohon väri ja koostumus on ihana. Ainakin kuvista päätellen. Minä taisin toissakeväänä viljellä sitä iisopin ja kurkkuyrtin kanssa suoraan maahan, mutta silloin ei kylvö onnistunut paitsi kurkkuyrtin osalta. Iisoppi keksi alkaa kasvaa vasta viime vuonna. Ajatella, ei tässä enää ole pitkä aika kun pääsee näkemään saanko Ryötönperälle oman karhunlaukkamättäänkin.

Neljän viikon päästä on jo kevätpäiväntasaus!

Kun on koko talven pitkästynyt ja lorvinut, niin nythän tässä alkaa jo tulla vähän sellainen kiireen tuntu. Kohta olen jo sitä mieltä, että aika saisikin pysähtyä. Niin minulle käy aina keväisin.

Kohta voi laittaa roskiin viime kesältä tallennetut tunnelmakukkaset. Vaikken olekaan kuivakukkasten ystävä, niin aina muutaman oksan kerään itseäni varten. Että voin talvi-iltoisin muistella ja saada uskoa seuraavaa kasvukautta odotellessa. 

Eihän valjut liian myöhään kerätyt laventelinoksani tietenkään ihan samaa asiaa aja kuin oikeana aikana luonnossa. Taas sain facebookissa ystävän jakamana sivuilleni kuvan aiheesta. Liityin minäkin sitten näiden Voglia di -sivujen seuraajaksi, ja onhan siellä paljon meditoitavaa, herranjestas. Upeita kuvia.

Vielä on kaukana Ryötönperältä tällainen laventeli-ihanuus, jännittää selviävätkö kasvit tästä vähälumisesta talvesta ollenkaan. Sillä kangasajuruoholla saan lisää tuota värimaailmaa tontille, ja hänenkin kerrotaan olevan onneksi varsin vaatimaton kasvi.

(Tuli yhtäkkiä mieleen, että pitäisiköhän tässä miettiä myös varsinaisten kasvisten viljelyä, minulla vaan kukkaset taas mielessä.)

Katsokaa nyt tätä kuvakollaasia, jonka lainasin sieltä facebookista. Onkohan jo vähän liiankin runsasta tällaiseen arkiseen suomalaiseen makuun?

Ai niin, hei. Viimeksi kun valitin työterveyshuollon yksipuolisesta kiinnostuksesta ihmisen kuntoiluun ja sen sellaiseen, niin koinkin yllätyksen. Ainakin meidän hoitsu arvostaa korkealle kamerakävelyt ja muun hyötyliikunnan. Kyllähän sellaista oli mukava kuunnella, siis sen lisäksi että minulla olikin vahingossa aivan täydelliset terveystulokset. Kamalasti pelotti etukäteen. Mutta nyt voin jatkaa valitsemallani tiellä, joten olen vissiin elävä nelikymppinen esimerkki siitä, että ihmisen pitää tehdä sitä mistä tykkää ja nauttii.

Ei tarvitse ähkiä vempeleiden kanssa totisilla kuntosaleilla. Saa ulkoilla ja tarkkailla maailmaa. Keskiviikkona kuulin muuten jo kevään ensimmäisen mustarastaan laulun.

On ollut paljon ohjelmaa. Vähän liikaakin. Lauantaina kävin ystävän kanssa oikein teatterissakin. Vuosisadan rakkaustarinoita oli yleisössä seuraamassa itse Märta Tikkanenkin ja minun teki mieli mennä väliajalla sanomaan päivää. Liikutuin kuitenkin jo pelkästä ajatuksesta niin, etten kehdannutkaan. Mies sanoi, että olisi pitänyt. Jäin miettimään, että miltähän Märtasta tuntui seurata hänen teksteihinsä perustuvaa esitystä. Minulla oli muutama myötähäpeän hetki, vaikka myös tykkäsin aika paljon.

Arvostan ja kunnioitan paljon aina kaikkia live-esityksiä ja esiintyjiä, vaikka laiskasti käynkin katsomassa.

Mutta nyt, yövuoroja odotellessa. Minä voisin jo alkaa vähän keräillä mökkiasioita kasaan. Aina on muka jotain vietävää. Nyt erityisesti niitä talven aikana perittyjä puutarha-asioita, tuolit ja savustuspönttö. Jos mökillä ei ole paljon lunta, ja jos sattuu että aurinko näyttäytyy, niin minähän voin viikonloppuna vaikka jo pikkuisen testailla aurinkotuoleja.