Töitä, olutta ja luontohavaintoja.

Tänään, viikon ainoana vapaapäivänäni aurinko paistoi niin keväisesti, että! Eteinen oikein sananmukaisesti kylpi valossa, minä aloin haaveilla farkku- ja kuratakkikeleistä. Ääneen suunnittelin myös ikkunoiden pesua ulkopuolelta. Aivan käsi jo hapuili riepua ja lastaa, kunnes huomasin että linnuilla oli juuri ruokailusessio kesken. Eihän sellaista voi häiritä pesuveden lotinalla.

Ehkä sitten ensi viikolla.

Nimittäin on tulossa varhaisaamuvuoroviikko ja sehän tarkoittaa tässä aikakaudessa jo sitä, että ehdin valoisaan aikaan kotiin. Olen suunnitellut poikkeavani Stockmannin alakerran viherosastolla työmatkalla ja hankkivani vihdoinkin taimimultaa, siemeniä ja muutaman sipulikukkasen. Onkohan siellä jo helmililjoja. Viime vuonna oli jo tähän aikaan, muistan sen oikein hyvin. Itku meinasi päästä, ilosta.

Ai niin, mutta minullahan on kuntoremontti ja olen päättänyt kävellä kolmanneksen työmatkasta. Ei siihen sapluunaan kyllä oikein sovi multasäkkien roudailu. Höh. Pitääkö tässä nyt kannattaa lähikulmien kallista kukkapuotia. Olisihan se ehkä hyvä kansantaloudellinen teko.

Tänään en ole ehtinyt ulos, kun oli sellainen imurointi- ja kissanhiekkojenvaihtopäivä. Mutta perjantaina yövuorojen jälkeisessä huumassa oli pakko päästä ikuistamaan se mahtava sumu. Minä olen sumun ystävä, ja varsinkin tähän vuodenaikaan se edustaa lupausta keväästä. Aivan mahtava ilma hengittämiseen ja unelmointiin. Helppohan se on haaveksia, jos miljöö on sadunomainen. Ja kun on päällepäätteeksi univelasta eteerinen, niin tunnelma on valmis.

Kuntoremontti ei kylläkään johdu siitä, että sain työterveyshoitsuilta kutsun ikäryhmätarkastukseen. Ihan vaan huvittaa ulkoilla. Vaikka sain minä siitä kirjeestä aikamoisen mellakan aikaiseksi ja vaahtosin työkavereille muun muassa siitä, että minkä takia kysytään ihmiseltä että montako kertaa viikossa kuntoillaan vähintään 15 minuuttia niin että hengästyy ja hikoilee.

Ei kertaakaan. Jos siis saunomista ei lasketa.

Miksei terkkareita kiinnosta, montako kertaa viikossa minä käyn pitkällä kävelyllä kameran kanssa? Tai kasvukautena voisivat kysyä sitä, miten monta tuntia kaivelen maata tahi kitken, kyykin ja istutan. Eikö se muka ole terveellistä, häh. Mielelle ainakin on. Ja miksei kysytä klapitöistä saati lintujen laulun kuuntelun eheyttävästä vaikutuksesta.

Ei kysytä ei. Kysytään, kuinka paljon viiniä kuluu. 

Perjantaiaamuna kun menin etukäteisverikokeisiin, oli onneksi ihana laborantti. Minä kerroin miettineeni, että meinasin ensin pitää parin viikon detox-kuuria ennen näytteenottoja, että olisi sitten viiniarvot esimerkilliset. Mutta sitten päätinkin kohdata todellisuuden. Laborantti uskoutui ja ilmoitti, ettei hänkään ole ollenkaan "työterveysihminen", oikein välttelee lääkärikeskuksen hammaslääkäreitä ja väittää heille kahvihuoneessa, ettei ehdi tarkastukseen.

Ihana ihminen.

Minä kerroin hänelle, että pakoilen kaikkia terveysrutiinitarkastuksia siksi, että en halua vaan tietää jos on jotain vialla kropassa. Että valehtelen itselleni haluavani elää rauhassa loppuun saakka ilman mitään ärsyttäviä mittaustuloksia. Todellisuudessa taidan olla pikkuisen traumatisoitunut monen läheiseni liian äkillisestä kuolemasta, ja yksinkertaisesti pelkään jos vaikka saakin huonoja uutisia. 

Ja sitäpaitsi minä voin hyvin. Miksi silloin pitäisi mennä lääkäriin, kysyn vaan.

Kuka on keksinyt tehdäkään terveydestä oikein tieteen. Ihme homma. Miksei voida vaan olla ja nauttia niin kauan kuin iloa kestää. Minulla on tänään vähän anarkistinen olo. Kyllä se tästä asettuu, kun kohtaan Strömsön kasvihuoneihmisten punaiset posket tunnin päästä töllöstä.

Töllöstä tuli mieleen, että sen perjantain sumukävelyn jälkeen olisi nukuttanut, mutta oli pakko askarrella unirytmi kohdilleen lauantain työpäivää varten. Niinpä katsoin Solsidan-boxini loppuun. Minun täytyy pian saada se toinen tuotantokausi. Olen samastunut Alexiin ja kiemurtelen kiusaannuksesta monen muunkin henkilöhahmon aivoitusten äärellä. Kuulun täydellisesti kohderyhmään. Nauran, itken ja pöyristyn.

Olen varmasti pohjoismaiden ainoa, joka nyt vasta täyttää aukkoaan Solsidan-sivistyksessä.

Kaiken huippu oli, kun eilen kohtasin livenä Ove Sundberg -tyyppisen ihmisen. Oltiin kouluttamispäivän jälkeen tyttöjen kanssa pikkuisen oluella, ja sellaisen toiminnan seurauksenahan sitä saattaa kokea kaikenlaista. Siis juoruilun ja maailmanparantumisen lisäksi.

En voinut uskoa todeksi, että tosiaan pöytäseurueeseeni punkesi Ove-hahmo hihittelemään. Siis aivan kaikelle, mitä minä sanoin. Se oli vähän kiusallista, mutta toisaalta tietenkin palkitsevaa, koska minun jorinani - eivät ne aina ole kovin laadukkaita. 

Sitten minä törmäsin ihmiseen, joka asuu tässä lähellä. Minä pistin kaikki kertojanlahjani peliin ja aloitin upeasti "Mutta arvaa, mitä MINÄ näin perjantai-iltana kotikadulla?" Hän vastasi samantien, että no kaksi supikoiraa.

Voi jumankauta. Että pitää riistää ihmiseltä kertomisen ilo.

Ja miten voi sattuakaan niin, että juuri samoilla minuuteilla kun minä tekstailin ystäville Kallioon tästä havainnostani, niin tämän tuttavan tytär huutaa isänsä ikkunaan ihmettelemään supikoiria. Kyllä ne eivät ole täällä mikään yleinen näky, vaikka esikaupunkialueella asutaankin.

Minä olen nähnyt supikoiria vain kuolleina tienposkessa ja Ähtärin eläinpuistossa elävänä.

No mutta, pääsin sentään elvistelemään sillä tosiasialla että toinen niistä tuli suoraan meidän pihaan ja sain katsekontaktin. Sanoin hänelle, että älä nyt tänne tule, kun se nyt vaan ei ole supien hommaa tutustua esikaupunki-ihmiseen ja hänen pikkuiseen pihaansa. Myöhemmin samana iltana juttelin pitkäturkkiselle kissalleni, että hän on oikeastaan vähän samannäköinen kuin supikoira. Onkohan se edes koiraeläin. Näytti vähän pieneltä ahmalta.

Vaan olipa hienoa nähdä villieläin. Minähän aina sellaisia havaintoja toivon. Laitoin miehellekin Keski-Euroopan työmatkalle ihan tekstiviestin asiasta. Hankalasti vähän piristyinkin, niin oli vaikeaa saada unta sittenkään. Hyväntuulisuus kantaa näköjään kyllä aika pitkälle, vaikka miten olisi yövuorolasti yllä.

Arvatkaa nimittäin, mitä muuta olen saanut aikaiseksi kuin töitä, olutta ja luontohavaintoja. Tein tänään ensimmäisen apurahahakemukseni ikinä. Laitoin oikein viestin Mukavuusalue-kirjoittajapiiriystävälle, että jos saan myönteisen sponsoripäätöksen, niin olen minäkin sitten virallinen kulttuurihenkilö. 

Voin minä sen tässäkin kertoa. Että pyysin siis maakunnalliselta kulttuurirahastolta sen verran rahaa, että voisin pitää syksyllä esimerkiksi kuukauden palkatonta vapaata töistä. Siis sen takia, että saisin työrauhan äidin taideteosten luettelointiin ja tunnetuksi tekemiseen Etelä-Pohjanmaalla. Yhtään en tiedä, myönnetäänkö tuollaiseen toimintaan edes avustuksia, varsinkaan tällaiselle vakituisessa työssä olevalle ihmiselle, joka taloudellisella pinnistelyllä ja ponnistelulla voisi ehkä pitää palkatonta ilman apurahojakin. Mutta katsotaan. Aina voi kokeilla.

Nyt sitten kohti uutta työputkea. Alkaa sen päässä häämöttää onneksi jo seuraava mökkireissu. Sitä minä en siirrä enkä peru enkä mitään. Olen kutsunut pikkuserkunkin yökylään Ryötönperälle sitten, jos hän vaan haluaa tulla lepuuttamaan sieluaan. Mies sanoi, että hänkin voisi tulla jos pikkuserkku tulee. 

Tietenkin alkavat sitten löpistä miesten juttuja ja minä joudun keskeyttelemään. Toisaalta, sitten minä ehkä kävisin rauhassa perikunnan taidearkistoja läpi ja opettelisin myös käyttämään skanneria vanhojen valokuvien kanssa. Kun miehillä olisi omat jutut, mutta olisivat sopivasti läsnä teknisenä tukena.

En ole ikinä skannannut, ja sehän tässä vähän huolettaa.