Ei tule Puppy ja muita vastauksia

Vaikka nyt onkin tosi keväistä ja sitä on erityisen ihana päivitellä koko ajan ja kaikkien kanssa, niin eipä tuo kumminkaan ihan vielä ole puutarhakuulumisiksi muuttunut. Ainakaan minulla, säästelen vähän. Että siinä mielessä on oivallinen aika kierrättää kysymyspatteristoja täällä blogeissa, niin saadaan välillä jotakin muutakin ajateltavaa kuin kevätkaiho tai takatalven pelko.

Minä sain viiden kysymyksen sarjan kahdeltakin blogiystävältä, kiitos vaan Keskeneräinen ja Punainen Pihlaja. He raukat eivät vielä tunne minua niin hyvin, että jos tänne suuntaan erehtyy esittämään vaikka ihan yksinkertaisenkin kysymyksen, niin vastaus voi kestää yli puolikin tuntia. 

Minulla on paljon läheisiä työkavereita ja ystäviä, jotka eivät minulta enää varsinaisesti kysele mitään. Johtuen siis edellä mainitusta syystä ja siitä, että löpisen asiani aina kumminkin. Niin, että ennakkotietona vain, että tästä voi syntyä pitkätkin jorinat vaikka kysymykset ovat simppeleitä. Kuvat ovat perjantain kävelyretkeltä, minä mitään sisustusnurkkiani viitsinyt kuvata, johan noita on nähty.

No niin, ensimmäiseksi kysymys lempiväristä sisustuksessa. Vierastan käsitettä sisustus vähän turhan juhlallisen kokonaisvaltaisena ilmaisuna. Puhun mieluummin somistuksesta. Jo tähän ikään mennessä olen oppinut itsestäni sen, että enemmän kiinnostaa tunnelma kuin värit. Ei ole siis lempiväriä somistuksessa, ja oikeastaan ihmettelen miten kenelläkään voi olla. Kyllästyyhän sitä ihminen.

Mielestäni esimerkiksi tässä on jännä tunnelma. Olisipa minun asettelema. Ei ole.

Vaan eipä se olekaan niin yksinkertaista, väreillä on osuutensa tunnelmissa. Ja minun somistukseni - pikkuiset asetelmani - niin, mistä ne kertovatkaan ja mitä minä niillä tavoittelen.

Yleensä varmaan jotain mitä kaipaan. Ja joskus korostamaan sitä, mistä nautin. Vaikka kyse olisi vain ajatuksista. Esimerkiksi usein ennen lopullista kevättä tulee se harmaaseen taitettujen pastellivärien puuska. Niitä värejä on kohta luonnon hämärissä ja aina kotona tulee pikkuisen ennakoitua. Mutta ei se kyllä tarkoita kodintekstiilien uusimista tai seinien maalausta. Korkeintaan jotain pientä vain, kynttilöiden väriä ja verhorepertuaarin läpikäymistä, että josko perikunnan arkistoista löytyisi jotain sopivaa.

Kesällä tulee sinivalkoisuus(kukka)villitys ja syksyllä syvät värit. Mutta on minulla inhokkivärikin. Se on tunkkaiseksi tummunut mäntypaneelin väri. Ja sitähän meiltä mökiltä löytyy.

Nuorempana olin toisenlainen. Oli pakkomielle punaisesta seinästä, muun muassa. Kun olin maalannut ex-avomieheni kauhuksi uuden kotimme makuuhuoneen "omenan"vihreällä ja ehdotin seuraavaksi sitä punaista seinää... No, sain sutia tuulikaapin punaisella. Muut pinnat käsiteltiin maalarinvalkoisella. Itsekin edustan nykyään tuota maalarinvalkoista linjaa, ja tapetitkin saavat minut tuntemaan itseni vähän levottomaksi.

Valkoisille seinille on helppo ripustella kaikenlaista ja vaihdella asetelmia oman mielialan ja kaipuiden mukaan. Minä joskus kaipaan myös sitä, että seinillä ei ole juuri mitään. Jos ja kun minun koteihini ilmaantuu värejä, niillä on yleensä aina jokin idea. Se ei kyllä aina aukene muille, mutta jos olen tyytymätön ympäristööni, ei minua jaksa kuunnella kukaan, joten yleensä saan pitää viritelmäni kunnes itsekin kyllästyn.

(Vähän toisarvoiselta tämä vastailu ja rönsyily nyt tuntuu, pakko välihuomauttaa. Vahva epäilykseni on, että tämä tällainen ei voi aidosti kiinnostaa ketään, siis se mitä minä seinistäni ajattelen. Vaan mistäs sitä tietää, saatanhan olla vaikka tuleva somistusguru.)

No niin, eteenpäin. Seuraava kysymys koski sitä, että mikä designesine tai -huonekalu ei ikinä tule meille. Ei tule Eero Aarnion Puppy. Onhan niitä varmasti paljon muitakin. Aivan ensimmäisenä tuli mieleen Alessin sitruspuserrin, joka näyttää hämähäkiltä. Ei tule meille sekään. Mutta sillä esineellä on sentään jokin järjellinen tehtävä. 

Mikä on muovisen liikkumattoman ja karvattoman koiran tehtävä? Olla tilaavievä, kallis ja kliininen? Minä en voi uskoa, että sillä edes halutaan osoittaa omaa varallisuutta, kun sellainenkaan ei ole enää muodissa. Kerran olen eräällä nimeltämainitsemattomalla paikkakunnalla käynyt tästä eläimestä keskustelun. Kun joka toisen talon terassiparaatipaikalla möllötti tämä silmätön olento. Ystävänikin haaveili sellaisesta ja minä taisin ihan provosoitua pauhaamaan moisen kapistuksen olevan höpöhöpö-hommaa.

Vähän niin kuin Keisarin uudet vaatteet -tyyppistä hommaa. Mutta Eero Aarnio on suunnitellut paljon kaikkea sellaista, mistä pidänkin. Ehkäpä hän ei vain ole eläinihmisiä? Jos meille joskus tulee Puppy, se on oikea koira. Ei ole sitäkään valitettavasti näköpiirissä. Onni on kissat ja lainakoirat.

Lainasin kuvan Notcot-sivustolta. Toivottavasti en joudu edesvastuuseen. (Ihan googlaamalla löysin, ja siellä näyttääkin olevan kaikelaista jännää.)

Jännän erilaisia nämä kysymykset, nyt pitäisi kertoa ketkä ovat mielestäni hurmaavimmat henkilöhahmot telkkarissa. Solsidanistahan minä tässä jo taannoin kerroin. Sen niin ihanat inhimilliset ja höpsöt, turhamaiset keski-iänkriisiset tyypit - niin he saavat minut tuntemaan itseni jotenkin normaaliksi. Vastaan siis, että Solsidanin persoonat.

Mutta sitten vastaan kyllä, että myös Todella upeeta -sarjan Patsy ja Edina. Tottakai ja tietenkin! Heillä epätäydellisyys hipoo jo sellaisia lukemia, että se on jo melkein täydellistä. Kun meissä jokaisessa enemmän tai vähemmän vaikuttavat mitä minusta ajatellaan -pyrkimykset näytetään reilusti ja viedään äärimmilleen lämpimällä (jopa karskilla) huumorilla höystettynä, niin sitähän saattaa oppia henkilöhahmojen lisäksi pitämään itsestäänkin ihan uudella tavalla, armollisesti.

Olisi muitakin loistohahmoja, vaan koitan nyt olla piinaamatta ja puuduttamatta teitä enempää.

Jaahas, ja sitten minun suosikkini leivonnassa. Hmm. Lähtökohtaisesti minähän en siis leivo. Suunnittelen joskus vielä leipovani kylläkin. Luin pikkusiskon luona Kinuskikissa-kirjaa. Olen jo alkanut harjoitella suolaisilla pikkupiirailla, koska perin kummitädiltä sellaiset kätevät pikku teflonvuoat. Niihin voi koota kaikenlaista jääkaapista löytyvää ja pistää uuniin. Yleensä ostan valmiin pohjataikinan, mutta olen minä kerran tehnyt sen itsekin. Ei ollut vaikeaa.

Nuorena leivoin kaksi kertaa oikein sacherkakunkin ja kuivaa pullaa, mutta sittemmin olen alkanut pitää enemmän suolaisesta. Mies tekee hyvää kaalipiirakkaa. Kerran hän kokeili "lihapiirakkaa" soijarouheesta, ja voisin väittää että mitään niin hirveää olen tuskin syönyt. Itse askartelemani suolaiset inventaariopiirakat, ne ovat siispä tällä hetkellä suosikkini. Varsinkin jos jääkaapissa sattuu olemaan poronkäristyksen ja perunamuussin jämät.

Luuleeko täällä blogimaailmassa joku aivan tosissaan, että lukijana sitä pystyisi valikoimaan viisi blogisuosikkia? Kyllä ei pysty. Se, mitä tulee lukemistoon valittua ja milloinkin luettua riippuu melkein samalla tavalla mielialasta ja tunnelmista, kuin somistelukin kotona. Sitä pysähtyy aina niiden tekstien ja kuvien äärelle, mitä ehkä juuri sillä hetkellä on eniten kaivannut.

Minulla on täällä paljon suosikkeja, ja tuntuu että osasta teistä on alkanut jo tulla ihan ystäviäkin. Se vasta on hyvä ilmiö. Jos minä nyt lähden tässä suokkareitani luettelemaan, niin varmasti unohdan jonkun tärkeän. Niinpä en luettele.

Silloin kun minulla on aikaa, niin matkustan blogimaailmassa tutkimassa kaikenlaista. Viimeisin villitykseni on käydä läpi Anjan sivupaneelin blogiluetteloa - siis sen jälkeen kun olen lukenut Anjan tekstin - ja voin kuule kertoa, että jos lisää kevään merkkejä haluatte, niin pohjoismaisista löytyy. Niin kuin aina, myös tässä vuodenaika-asiassa ovat meitä edellä. Olen myös oppinut, että puutarha on norjaksi have. Ja kun sen lausuu suomennorjalaisittain hienosti haave, niin - no - sitähän se puutarha on, unelman elämistä. Ainakin minulle.

En nyt villisti jaa tätä kysymyshaastetta, mutta minusta olisi mukava kuulla mitä näihin kysymyksiin vastaisivat esimerkiksi Rautalintu, Kaisu ja Päivi. Saa vapaasti ottaa tahi jättää, muutkin te oi nettipäiväkirjailevat ystäväni.

Ja sitten vielä erikseen oli kysymys siitä lempibloggauspaikasta. Mökkikirjoituspöytäni esittelin viimeksi. Vaikka meillä on kotona montakin kirjoituspöytää, niin minä istun pääsääntöisesti täysin lysyssä tuossa nojatuolilla jalat keittiön pöydällä, ja siis rämpytän tätä läppäriä. Olen muutaman kerran pyytänyt miestä dokumentoimaan tilanteen, mutta eihän sitä kaksinkerroin istuvan ihmisen kuvaa voi näyttää. Hirveä kaksoisleuka ja totinen ilme, klonkkuselkä.

Ei mikään ihme, että on kuulkaa vartalo jumissa tämän harrastuksen vuoksi. Löysin vintiltä kolmen kilon puntit, että jonain päivänä vielä alan taukojumpata. Eilen jo pikkuisen kokeilin. Täytyyhän tässä alkaa muistuttaa lihaksia myös alkavasta pihatyökaudesta.