Auringonlaskuvaroitus

Ajattelin laittaa heti otsikkoon maininnan tämänkertaisesta teemasta. Se on enimmäkseen terveisiä mökkirannasta. Olen juuri aloittamassa kolmannen illan auringonlaskuseurantaa täällä, on ihan tyyntä ja vielä tovin tosi lämmin tässä terassilla kirjoitella ennen kuin Hän laskee. Vasta tunnin päästä voin alkaa lämmittää saunaa, että on sitten löylyt kohdillaan kun mies saapuu. Juuri sopiva hetki pienen raportin laadintaan nyt siis.

Olen tänä vuonna onnentyttö!

Nimittäin parina edellisenä vuonna kun jotenkin viisaasti säästin talvilomani mielestäni suht. keväälle, niin eiköhän ollut aina kinokset ja hemmetin kylmä. Nyt on täydellinen ajoitus, ei ole oikeastaan mitään mistä voisin varsinaisesti ruikuttaa. No ehkä kuivia polttopuita voisi olla enemmän. Ja toimiva auto.

Olin toissailtana täällä niin tohkeissani kaikesta, kun taisin pikkuisen herätä talviunestani, että muistin kameran itselaukaisijan. Tuli polttava tarve ottaa muutama selfie. Muodissa ovat ne sellaiset kuvat. Yhdessä kameran otoksessa pönötän tärkeänä rantaviivalla ja varjokuvani näyttää jännästi barbabalta. Muutamassa koitan vilkuttaa kameralle, pikkurilli harottaa erikoisesti. Minulla on sellainen pieni tyyppivika. 

Muutamassa koitan antaa auringon siivilöityä puhtaiden hiusteni läpi, ajatuksena että kuontaloni heijastaisi oikein kultaa. No, jos tukka on vielä vähän märkä saunan jälijiltä, niin enimmäkseenhän se on aika roikkuvainen... Mutta sitten keksin ulapalletähystysposeerauksen.

Se on tässä:

Otatin sen kameralla ihan tätä raporttia varten. Kärsivällisyys loppui, enkä sitten alkanut enempiä asettelemaan, että olisi tullut loputkin päästä kuvaan. Että terveisiä vaan, ensi kerralla upeampi selfie.

Meinasin jo tänään ottaa taas yhden omakuvan, kun puin oikein limonadivaatteet päälle. Lähdin nimittäin naapureiden mukana kylille kauppaan. Ehjät farkut ja minä maaseutuoloissa - se olisi kyllä ollut ikuistamisen arvoinen tilanne. 

Mutta voihan se olla tärkeämpää keskittyä kuitenkin ympärillä oleviin asiantiloihin enemmän kuin itseensä. Vaikka mistäs sitä tietää, minkälaisia omakuvia tässä vielä tulee räpsittyä vaikka huomenna. On aikomus mennä kävelylle joelle, siellä saattaisin vaikuttaa ehkä pikkuisen vaikka eräihmiseltä. Tai jos vaikka esittelisin teille kaikki villapaitani! Niitä on aika paljon. Katsotaan, nythän minulla on aikaa, kyllä lomalaisen kelpaa.

Pikkuisen on kismittänyt kamerani putken riittämättömyys. Vaikka kyllähän minä osaan ihan näin suusanallisestikin sen kertoa, että joutsenet ovat palanneet. Aika ihana tosiasia. Ensinnäkin vaikuttaa siltä, että se herrasväki - joka viime kesänä jäi tänne pesimään - möykkää täällä jälleen. Heillä on taipumuksena häätää levähtämään pysähteleviä lajitovereitaan pois.

Tänä aamuna näin kuitenkin ainakin neljä yksilöä kerrallaan, eli jokin suvaitsevaisuuden huntu onneksi vallitsee vielä tähän aikaan keväästä meidänkin järvellä. Vaan eilen illalla - vai oliko se toissailtana, menee kivasti nyt jo päivät sekaisin - oli jonkinsortin pieni konflikti. Minullahan on nyt sitten koneelle siirrettynä useampikin valokuva, jossa keskellä on valkoinen suhru. Se edustaa räpiköiviä joutsenia.

Jos oikein tarkkaan katsoo, niin oheisen kuvan vasemmassa alakulmassa voi erottaa pari lintua ja taivaalla yhden:

Jotenkin sitä luulisi, ettei laulujoutsenen tarvitsisi olla niin dramaattinen. Kun sehän on jo siinä ulkoasussa, tietty juhlavuus. Jos minulla olisi sellainen ylväys, en olisi koskaan enää hysteerinen. En esimerkiksi pelkäisi kun hirsitalo lämpiää ja koko rakennus jytkähtää aamuauringossa.

Pikkuisen nousi pulssi ja hiki tuli, kun sellaisen kokemuksen olen täällä nyt kaksi kertaa saanut. Oman talon järistykset - mielenkiintoinen ilmiö.

Onkohan luomakunnalla mennyt jotenkin lintujen luonteet sekaisin. Minä olen nimittäin joutsenten sijaan alkanut ihailla variksen tyyneyttä ja rauhaisaa omanarvontuntota. Ei tartte tehdä numeroa itsestään, ja kaikille on tilaa. Paitsi ettei hänen jäänreunalleen kyllä paljon tunkua ollut, muutama palannut upposukeltajalintukin vain pullikoi keskenään. Ei huvittanut niitä tepastelu, oli variksella kaikki rauha.

Ai niin, ja rantajää - sehän on antanut omat elämykselliset panoksensa tähän kaikkeen. Kun saavuin toissapäivänä, säikähdin ensin tietenkin saakeli sitäkin että oma jää ääntelee. Olenkohan ollut liian paljon tänä talvena kaupungissa. Kuvailin yhdelle ystävälle, että kun paukkuu tuo jää oikein leveälti, niin se on vähän niin kuin ukkonen jota ei tarvitse pelätä. Kätevää. 

Kyllä minä siihen sitten totuin ja vaan kevyesti säpsähdin ajatuksistani aina kun järvi suvaitsi ritsahdella. Tulopäivänäni minä en nimittäin tehnyt täällä mitään muuta kuin istuin rannassa, siis selfie-kuvien ja saunanlämmityksen lisäksi. Jo näinä parina päivänä jää on ohentunut niin, että äänimaailma on aika mieto. 

Sen sijaan voi seurata irtoilevia palasia.

Olen minä kuivalla maallakin ollut. Nyt tulee elvistelyosuus. Tein kaikki loput joululomalla kaadettujen koivujen pöllit nimittäin klapeiksi. Se on aika hidasta puuhaa yksin ja kun suhtaudun puiden pienimiseen sananmukaisella pieteetillä - eli pieniä pitää tulla, jotta kuivuvat kunnolla ynnä nopsaan, ja että on sitten kiva niitä sytyttää, niin kyllä siinä helposti kaksi puolikasta päivää on vierähtänyt.

Tänään tein viimeiset puut jo ihan palkintovalkoviinin maku suussa ja puutarhatyöt ajatuksissa. Jälkimmäisiin minä käyn käsiksi huomenna. Viiniähän minulla tietenkin tässä jo lasissa onkin, ja kevään merkiksi nimenomaan valkoista.

Otin kännykkäkameralla sellaisen kuvan, jossa klapikasa näyttää todella suurelta ja lähettelin sitä kaupunkiin. Monet ovat ihmisen keinot kerätä gloriaa. Kuva tosin meni myös sille ystävälle, joka kaatoi puut ja kaksi vuotta sitten keräsi kolehdin minun synttärilahjaklapikoneeseen. Että kyllä hänelle voin täältä vähän mahtaillakin, ei ollut turha kolehti se.

Eikä tarvitse naapurin isännänkään miettiä, että heilunko minä täällä yksin kirveen kanssa. En heilu, kerroin sen tänään kyläreissulla.

Eniten houkuttaa Japanialaisen Puutarhan haravointi ja raivuun jatkaminen. Myös suunnitelmien teko siellä kiinnostaisi kovasti. 

Niin ja sitten minua huvittaisi tehdä sellainen romanttinen risunuotio huomenna. Olisi mukava poltella roskia, niin kuin kaikki osaavat maaseutuihmiset keväisin tekevät. Pitääköhän soittaa ensin palokunnalta lupa, vai kehtaisinko vain laittaa pikkurovion. Lumen päälle tietenkin, jonnekin varjopaikkaan, ettei vaan tule metsäpalo.

Olen ehkä jo päättänyt jäädä tänne vielä alkuviikoksi, ainakin maanantaiksi koska tilasin metsurit silloin kaatamaan pari puuta, joita ei itse uskalleta. Tuli siitä vaan mieleen, että vieläkin on aitan niityn metsänreunassa edellisenkin metsurikäynnin perkeitä siivoamatta... Pitäisköhän minun ne kuitenkin huomenna raivata pois.

Samalla voisin tutkia, saisiko sinne kohtaan perustettua joko auringonkukka- tai piparjuuriyksikön. 

Oikein mietin tänään, että ei täältä raivuutyö lopu ja että minähän saisin tästä tontista oikein todellakin hienon puutarhamaisen tai puistomaisen paikan, jos oikein pistäisin hulinaksi. Tässä on nyt siis vähän kaikenlaista hommaa. Kukahan pesisi talon ikkunat ja siivoaisi talven rojut ja pölyt sisältä, kun en minä siellä yötä lukuunottamatta viihdy taas ollenkaan.

Paitsi jos tulee huonot säät, myrskyt ja sellaiset, niin kyllä minä sitten voisin muutaman sisäsiivouspäivänkin pitää.

Toistaiseksi aion kuitenkin virkistää kaupungissa ummehtunutta mieltäni ja harmaantunutta hipiääni täällä kevätauringossa. Ajatella, miten ihanaa. Minä palaan pian taas kertomaan, miten tämä loma jatkuu. Hyvää viikonloppua, armaat ystäväiseni kaikki!

(Nyt tästä lensi yli kuusi joutsenta aika läheltä, silhuetit vain taivasta vasten ja pikkuisen kailotusta. Koko ajan saisi kameran kanssa olla passissa, jos haluaisi kunnon kuvia muistoksi.)