Garbo (Lukunurkka.)

On ihan pitänyt nukkua muutaman yön yli tämän Garbo-kirjan (1990) loppuun lukemisen jälkeen. Olin sen suljettuani niin sanotusti hiilenä. Varmaan jokin puolustusreaktio sille, että en oikein tiennyt mitä ajatella ja tuntea - niin paras vaihtoehto oli ensin melskata kotona aivan avoimen pöyristyneesti. Ja sitten rauhoituttuani vasta laittaa ylös muutama muistiinpano. Suoralta kädeltä jos olisin kirjoitellut, olisi syntynyt oikein julistus jonkin muka oikeaksi kokemani puolesta. 

Esimerkiksi ihmisen oikeudesta yksityisyyteen, siitä olisin vaahdonnut.

Seköhän oli kirjan laatijan, Antoni Gronowiczin, tarkoitus? Aiheuttaa reaktiomylläkkä lukijoissa. Vai mihin hemmettiin hän pyrki sillä, että ilman Gretan (18.9.1905-15.4.1990) ja hänen perikuntansa lupaa ihan pokkana julkaisi "elämäkerran" vain pari kuukautta Gretan kuoleman jälkeen? Tai siis kai siinä julkaisemisessa oli mukana muutama muukin rahanahne heppu.

Jos tarkoituksena oli henkilökohtaisen rikastumisen lisäksi mustamaalata Gretaa, niin siinäpä Antoni onnistui surkeasti, sori vaan. Minä ainakin tykkään Gretasta, vaikka hän olisi tehnyt mitä. Ihan vaan periaatteesta, mutta itse asiassa aivan jo senkin perusteella mitä tästä epäkunnioittavassa hengessä painetusta kirjasta sain hänen elämästään oppia. Minullahan oli karmea aukko jälleen sivistyksessä, ja nyt tekee oikein mieli opiskella enemmän, katsella elokuvia ja mahdollisesti päätellä itse lisää Gretan persoonallisuudesta.

Vaikkei se minulle varsinaisesti kuulukaan, eikä kenellekään, ei edes Antonille. Niin, tästähän minä voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkästi ja pohtia itseni puuduksiin... Olen ilmeisesti edelleenkin niin tuohduksissani, että se syö itse kokemusta kirjasta. Niin kai sitten, kun oli pakko lukea koko ajan sillä silmällä, että mikäköhän nyt on totta ja mikä ei.

(Kuva: George Hoyningen-Huene, 1951)

No ruotsalainen Greta ainakin varmasti oli. Gustafssonin tyttö. Oli äiti Anna, isä Karl, sisko Alva ja Sven-velikin. Tavallinen duunariperhe Tukholmassa. Oli nuoruuden työ tavaratalossa, tutustuminen paikallisiin teatteri- ja filmi-ihmisiinkin, oli Moje - eli suomenjuutalainen Mauritz Stiller (1883-1928) - mies, jolle kirjan mukaan kuului kunnia Gretan saattamisesta Amerikkaan, ja jonka tuttu tämän kirjan kirjoittaja väitti olevansa. Oli rikkaat studiot Hollywoodissa tuottajineen, oli käsikirjoittajat, ohjaajat, kuvaajat ja varsinkin vastanäyttelijät. Oli ensin rooleja mykkäelokuvissa ja sitten ääniraitoja, oli kohtalokkaita rooleja ja debyytti nauravaisenakin.

Oli isän kuolema, siskon kuolema, Mojen kuolema, äidin kuolema. Ne ainakin ovat totta. Että kyllä tässä varmasti muutama faktakin on opittu, vuosilukuja ja sensellaisia. Oli 28 elokuvaa ja harkittu ratkaisu lopettaa näytteleminen alle nelikymppisenä.

Vaan mihinkään muuhun ei siispä tässä kirjassa - joka on todettu esimerkiksi täydelliseksi huijaukseksi (kliks) - voi luottaakaan. Voi suoraan sanottuna paska, minä ajattelin. Minä olisin halunnut jotain enemmän. Jos kirjalla olisi ollut Gretan siunaus, olisiko se ollut enemmän totta? Tulenko minä nyt tässä elämäkertoihin perehtyessäni törmäämään enemmänkin tämänkaltaiseen ilmiöön, kohtaanko lukijana viattomuuteni lopun? Kurjaa, että joudutte nyt lukemaan tällaista löpinää, haaveilin että saan oikein peilata Gretan tarinaa.

Kun heti etusivuilla oli maininta, että teos on julkaistu ilman asianomaisten lupaa, minä päätin että luen puolustusesipuheen vasta lopuksi ja koitan keskittyä itse tarinaan, josta minulla oli tietenkin glamourinhuuruinen ennakkomielikuva.

Erityisen vaikeaa oli hyväksyä kirjoittajan valinta minämuodosta. Että ihan niin kuin Greta itse siinä juttelisi ja kertoilisi avoimesti omalla äänellään. Vastenmielisintä oli huomata, että lukijana minä kumminkin uppouduin tekstiin, luin ihan tavallisesti bussissa sitä herttasarjatyyliin kerrottua faabelia Gretan elämästä. Milloin hän tunsi itsessään värinöitä ja milloin sai yhteyden yliluonnolliseen.

Milloin oltiin lesboja ja milloin pelehdittiin vastanäyttelijöiden kanssa. Päähenkilöhän kirjassa ei lakannut toteamasta joka leffakuvausten kohdalla sitä, miten sekä miesvastanäyttelijät että usein myös kuvaajat, ohjaajat ja muutkin poikkeuksetta rakastuivat häneen ja miten niitä kosioriittejä sitten tosiaan riitti. Miten Greta ihan joutui piinaaviin tilanteisiin kun miehet (ja naiset) sekä himosivat häntä fyysisesti että halusivat avioon julkisuus- ja järkisyistä.

Ja meikäläinen lukee, haaveksii ja uskoo, niin kuin mikäkin dille. Varmaan noin viidennenkymmenennen Gretan itsekehuromanssirepostelun kohdalla alkoi onneksi ärsyttää. Tuli tarve etsiä rivien välistä se vaatimattomampi ihminen.

Se Greta, joka piti merestä, eläimistä, puutarhanhoidosta ja maanläheisistä ihmisistä.

Mistä noistakaan piirteistä nyt sitten tietää - Antoni saattoi valita niistäkin kertomisen kirjaansa vain siksi, että yleiskuva olisi edes jotenkin uskottava. Niin, ja hupaisalta tuntui lukea sitä, miten tällainen mies - joka päätti kirjoittaa Gretana - oikein antautui kuulkaa kuvailemaan päähenkilön asuvalintoja. 

Mielenkiintoisempaa olisi ollut lukea, mitä Antoni ajatteli ja miten hän koki keskustelunsa Gretan kanssa. Vaan kun Gretapa väitti, ettei niitä koskaan käytykään. On se luojan lykky, että saan lukijana valita rauhassa puoleni ja minä olen nyt taipuvainen uskomaan Gretaa. Ja minä saan olla kenen puolella haluan. 

Kun ihminen - vaikka olisi mikä noita-akka - sanoo toiselle ihmiselle ei, se tarkoittaa ei. Se ei tarkoita, että joo kirjoita vaan minusta lööppikirja ja rikastu sillä. Perkele. 

Opin minä jotakin melkein vuosisadan takaisesta elokuvamaailmastakin, varsinkin siitä amerikkalaisesta. Tietenkään edelleenkään en voi olla varma, onko oppimani totta, mutta kyllä sensuuntainen käsitys syntyi että vaikea oli se maailma. Kieroilla piti ihmisen ja olla mielinkielin jatkuvasti rahakkaisiin suuntiin. 

Ei ollut Hollywoodissa veikkausvarojen tukiaisia taiteelle. Oli suhteita. Oli pelaamista niillä. Oli Gretallakin totuttelemista laskelmointiin. Oli Gretan palkkaneuvottelut, viikkotaksa ja leffataksa. Oli valjaat lehdistölle ja julkisuudelle. Oli järjelliset kritiikit ja seiskapäiväämaailma. Oli jetsetkekkereitä, joista minua eniten kiinnosti Chaplinin bileet, koska Charlie on ainoa (oma)elämäkerturi, jonka kirjan olen lukenut tätä innostusaaltoani ennen. Kymmenen vuotta sitten, enkä muista paljoakaan kylläkään. (Tuolla se on edelleen hyllyssä, voisin kerrata toki.)

Kiinnitin huomiota itseäni viehättäneeseen aikakäsitykseen. Ensin nopea. Se tahti, jolla elokuvia tehtiin oli mielestäni järjettömän nopea. Ja se tahti, jota elettiin oli puolestaan ihailtavan hidas. Että yhtäkkiä Greta vaan päätti ottaa laivamatkan kotimaahan, viettää siellä kuukausiakin ja palata takaisin studioille niin kuin olisi ollut poissa nykyisen pitkän viikonlopun.

Huomaan pohtineeni sitä aika paljonkin, aikaa. Kaiken koettuaan Greta oli vielä noin minun ikäiseni dooris kun päätti jättää työnsä. Minä olen hänen puolestaan oikein tyytyväinen, että hän sai pitkän elämän. Vähän niin kuin monta elämää, ennen ja jälkeen -elämät.

Nyt minä mietin ja oikeastaan toivonkin, että noinkohan tosiaan tulen enemmänkin törmäämään "luontotekijään" näissä elämäkerroissa, joita nyt olen päättänyt lukea. Renoir tykkäsi luonnosta. Garbo tykkäsi luonnosta. Ja nyt kun olen aloittanut F.E.Sillanpäästä kertovaa kirjaa - niin hänkin tietenkin on luonnon ystävä. Että mahtaako olla yleinenkin piirre. Tosin, olen valinnut taiteiljaelämäkertoja. 

(Eikä listalleni tule kuulumaan poliitikkojen tai teollisuusmoguleiden tarinoita varmaankaan, joten en ehkä koskaan saa tietää...)

Tässähän tulee ihan itsellekin ylevä olo, kun saan tietää ja ymmärtää miten tärkeä henkireikä syvästi kokeville ihmisille voi olla luonto ja sen kappaleet. Vai onko se innoituksen lähde, pakopaikka vaiko koti. 

Ja koska en voi aukottomasti uskoa Antonin sanoihin, voin minä kumminkin edes vähän uskoa niihin valokuviin, joita Gretasta löysin puutarhapuuhien parissa. Voi että, ihana ajatus että filmiuransa jälkeen Greta ehkä pullikoi - vaikka edes ystäviensä jahdeilta käsin - meressä ja hoiti puutarhojaan, lelli koiria ja kissaeläimiä, opetti papukaijoja juttelemaan. Ei voi sellainen ihminen kovin julma olla, joka tykkää olla yhteydessä koko luomakuntaan.