Ostetaan lappuhaalarit.

Vähän huvitti, kun tässä viikolla leikkasin pihamaalta sireenin oksan maljakkoon. Tai siis nimenomaan en maljakkoon, vaan kierrätykseen menemistä odottavaan lasipurtiloon. Ihan jäin miettimään, että miksi ihminen tykkää romuista kun olisi oikeitakin vaaseja taloudessa. Eniten niitä on tosin kertynyt mökille, mutta on täällä kotonakin muutama. Kaikenlaisten oikeiden koriste-esineiden lisäksi pitää jostain kumman syystä saada hamstrata siis myös roskia. No, ei se mitään. Kai.

Muistin, että yhtenä keväänä maljakkosireenioksa alkoi ihan kukkiakin lopulta. Vähän jännittää, miten tänä vuonna käy.

Olen kovin herkistynyt tästä varhaisesta keväästä. Tänään mietin, että pitäisikö viedä sisällä kuivissa olosuhteissa talvehtinut laventeli ihan suihkuun. Olen myöskin alkanut leperrellä hänelle. Mamman laventeli saa vihdoinkin oikeaa aurinkoa, hienosti siellä puserretaan uusia oksia, voi että. Kuten kuvastakin näkyy, hänessä on somisteena pölyn lisäksi myös kissankarvoja.

Päätin ottaa maltillisen linjan esikasvatusasioissa. Esimerkiksi yrttejä en ole aikeissa laittaa ollenkaan tulemaan, niin on hyvät kokemukset Ryötönperän maahan kotiutuneista valmiista ruukkuyrteistä. Jotenkin on sellainen muistikuva, että niiden siemenestä viljely on rasittavaa, kun en saa heti vehmaita taimia, vaan niitä kitukasvuisia. Siis siltä elämykseltä säästän itseni tänä vuonna.

Olen ihmetellyt - ihan aidosti - että miten voi niin jumalattoman pienestä siemenestä, joka esimerkiksi kangasajuruoholla on, kasvaa muka oikein ponteva kukka. Joka sitten vieläpä onnistuneissa olosuhteissa saattaisi laajentua suoranaiseksi matoksi Japanialaiseen Puutarhaan mökillä. Nyt ovat niin pikkuisen hentoisia muutaman millin kokoisia, ne alut. Liikuttavia. Minä niille annan vielä kasvilampun valoa, kun kerran sellainen on.

No, tomaattihommelit. Istutinkohan siemenet liian syvälle. Oikein nimittäin hartaasti yksitellen niitä asettelin sormella tökkäämiini kuoppiin multaan. Siitä on jo puolitoista viikkoa ja vasta kaksi kalpeaa itua on noussut. Jos siis ei lasketa sitä yhtä diivaa, joka punnersi ylös mullan ja astian reunan välistä jo muutaman päivän päästä. Olen jäänyt miettimään, että mahtaakohan hän edes olla tomaatti. Kun ei sirkkalehdistä ainakaan minun taidoillani voi mitenkään tunnistaa. Hän on tässä, nyt jo omassa astiassaan:

Yhtäkkiä tänään minä tajusin, että tapahtumarikas ja kiireinen viikko on tarkoittanut myös sitä, etten ole ehtinyt ulos melkein ollenkaan. Herranjestas, minkälaiseksi euforiaksi tunne kasvoi, kun huomasin että kotipihalla - sen varjoisuudesta huolimatta - on jo monessa kohdassa niin kuivaa että haravointi luonnistuu ihan tuosta noin vaan! Harvana keväänä olen itseäni kiittänyt yhtä paljon kuin nyt siitä, että syksyllä pidän tapanani jättää lehdet maahan.

Minä niin tykkään siitä ruskeiden lehtien haisusta ja äänestä, joka niiden haravoinnista tulee.

Puhumattakaan siitä, että lehtien alta löytyy jo kasvukautta enteileviä versoja. Mitenkähän niiden käy, jos tulee pakkaset. Minun piti ihan keskeyttää hommat ja mennä erikseen tutkimaan, joko piiloisassa paikassa salaa elämäänsä yrittävä lumikello on herännyt. Oli hän! 

Jos joku vielä väittää, että kameran kanssa liikehtiminen ei ole liikuntaa, niin on yksinkertaisesti väärässä. Minulla oli niin vaikeita asentoja lumikellon äärellä, enkä siltikään saanut tarkennettua oikein. Tallentaa silti piti. Hänhän on siis vielä nupullansa, huomenna tsekkaan tilanteen taas. Onneksi on vapaapäivä.

En ole muuten vieläkään ostanut sisälle helmililjoja. Nyt kyllä alkuviikosta korjaan tilanteen. Kun minä kirjoitan sen tähän, niin varmasti kanavoituu toiminnaksi. Ihmettelin pihamaalla muutamaa versotupsua, joiden kohdalla en muista että mitä siellä muka kasvaa. Sipulikukkia varmaan nekin.

Ajatella, jos olenkin syksyllä laittanut itseäni varten myös kaupunkikodin maahan helmililjan sipuleita ja yhtäkkiä niitä olisikin villeinä ja vapaina, sillä tavalla että voisin vaikka ottaa aamukahvikupin mukaan ja mennä ihastelemaan. 

Yhden tällaisen tupsumättään juurella oli myös pähkinöitä. Minä jätin ne sinne, vaikkeivät ehkä olleet mikään esteettinen näky, mutta onhan se kiva että jos vaikka orava ei niitä enää löydäkään niin mustarastas löytää. Hänkin hyvin pontevasti tonkii pihan lehtikasoja ja toivon, että söisi myös etanoita. Yllättävän paljon törmäsin kotiloihin nimittäin, ja vaikka arvostakin etanoiden alkukantaisuutta ja hienoa kilpeä, niin en minä niitä omaan puutarhaani silti erityisemmin kaipaile. Ainakaan massoittain.

Olen tehnyt itsestäni sellaisen havainnon, että vaikka tästä aikaisesta keväästä tuleekin vouhotettua, niin silti jokin nyt jarruttelee iloa. Onkohan se sitä, että jos vaikka takatalvi vielä tuleekin. Että saadaankin me pihaelämästä tykkäävät vielä nenillemme. Että paleltuvat kukkaset ja tulee lumipyryjä. Yök.

Minun pitäisi olla tyytyväinen, että selvisin tästä talvesta esimerkiksi ilman niitä uusia valkoisia maihinnousukenkiä. Niitä ei nimittäin ole enää tänä keväänä tulossa vakkarikenkäkauppaani, ja minulla on hyvin jämähtänyt mieltymys yhteen tiettyyn hyväksi havaittuun merkkiin, jonka yksilöt käytän loppuun ja kun ne ovat kaupunkikelvottomassa kunnossa, vien ne mökille liiterikengiksi.

Pitäisi voida nyt vaan ottaa rennosti ja nauttia siitä, kun tarkenee tennareilla ja kumisaappailla. (Lähtökohtaisestihan minä en ole ollenkaan kiinnostunut kengistä, ostan aina ja vain samanlaisia korvaamaan ryvettyneet yksilöt.)

Mutta - nyt tuli kengistä mieleen - ajatelkaa miten hölmön pakkomielteen olen saanut liittyen puutarhavaatteisiin. Lappuhaalarit. Minä haluan farkkulappuhaalarit! Ikään kuin minulla ei olisi tarpeeksi vanhoja housuja, jotka voi ottaa pihatyökäyttöön. Ei, minä haluan lappuhaalarit, eikä niitä ole sellaisina mieleisinäni missään kaupoissa ja kirppareiltakaan en ole vielä löytänyt.

Että siis, ostetaan kokoa 38 tai 40 lappuhaalarit, ei pillilahkeilla.

Ai niin. Yksi ilmeisesti tulppaani oli pungertanut ihan sipulinsakin ylös maasta. Minä otin hänet nyt eksperimenttiin ja istutin sisälle ruukkuun. Mielenkiintoista, jos vaikka hän alkaakin kasvaa ja kukkia. Pitäisiköhän laittaa sitten kumminkin takaisin pihamaahan. 

Eikun hei, unohdin että onhan minulla ne omenansiemet mullassa. He ovat olleet jääkaapissa ja tällä viikolla nostin heidät eteiseen. Pikkuisen tongin niitä viljelmiä, eikä mitään - ei siis mitään - elonmerkkiä. Ajattelin, että jos ne ulkoeteisessä alkaisivat luontaisesti vähitellen heräillä. Kuinkahan paljon niitä pitäisi kastella. Nyt olen antanut vain vähän teelusikalla vettä, sellainen oli intuitio.

Tuleekohan minusta vielä joskus sellainen puutarhuri, joka oikeasti voi ja uskaltaa luottaa intuitioonsa ja sitten vielä onnistuakin. Tämä on kyllä kiva harrastus, kun koko ajan - hitaasti mutta varmasti, vuosi vuodelta - oppii jotakin uutta. Yleensä virheistään.