Ryhti ja resupekkuus - 11 aloitusta

On aina ilo kirjoitella itsestään. Ainakin minulle. Siihen kai tämä blogielämäkin perustuu, että saa tehdä elämästään hieman siloiteltuja muistiinpanoja. Ja voi että, kun vielä saa näitä kysymyksiäkin jo valmiina (Kiitos Punaiselle Pihlajalle jälleen!), niin sitähän tuntee olevansa vähän niin kuin haastattelussa. Ihan kuin tärkeänä ihmisenä konsanaan. Nyt haastattelussa on 11 lausetta aloitettuna valmiiksi, ja heti tulee paljon mieleen. Kaikenlaista.

Tänään aloitin aamuni tönimällä miehen sängystä pois töihinsä että sain rauhassa jäädä kissaeläinten kanssa pötköttelemään ja ihastelemaan, miten aamuaurinko loihehtihe säteitään likaisen makkarin ikkunan läpi. Mietiskelin tunnin verran viikonlopun aikana käytyjä hyviä keskusteluja ystävien ja puolison kanssa, ja taisin ehkä tuntea pientä maanantaihaikeuttaukin. Siis siitä huolimatta, että pääsen ylihuomenna yövuorojen jälkeen vapaille ja talvilomalle.

Turautin ihan kahdet mutteripannulliset kahvia, laitoin lahkeistaan kuraiset ulkoiluhousut pesukoneeseen, että saan ne puhtaina mukaan mökille - ihan kuin siellä nyt ei olisi valmiita kurahousuja, mutta tykkään näistä. Samalla löysin viemärinaukaisumyrkkyä ja sain keittiön lavuaarin taas vetämään.

Koska haikeus ei oikein ottanut laantuakseen, kirjoittelin muutaman viestin ystäville, siivosin tiskipöydän (varma tapa mielen järjestämiseen) ja soitin maalle autonkorjaajalle. Kyllä se siitä sitten lähti, hyvä päivä. Minä lähtökohtaisesti tykkään aamuista, varsinkin jos ei ole kiire.

Ilahdun erityisesti siitä - voi herranjestas nyt vähän nolottaa - jos joku puhuttelee minua nimeltä. Tämä nyt tuli kummasti ensimmäisenä mieleen. Se vaan tuntuu kivalta. En minä mielestäni ole elämässäni jäänyt mitenkään huomiota paitsi tai mitään sellaista, jotenkin vaan tulee hyvä mieli kun kanssaihminen aloittaa juttelun minulle, että Saara. Ehkä joku muukin saa tästä tunteesta kiinni. En erityisemmin perusta muunlaisista huomionosoituksista, saatan jopa kiusaantua

Tietenkin ilahdun vaikka mistä muustakin. Poikkeuksetta viehättää sekin, että meillä on paljon läheisiä ystäviä jotka oikein vaikuttavat tykkäävän viettää aikaa meidän kanssamme. On sellaista melkein perheenjäsenyydeltä tuntuvaa ystävyyttä monen kanssa, ja se tekee elämästä ihan todella rikasta ja kotoisaa.

Ja sitten minä ilahdun eläimistä ja ihmisnuorisosta, sehän nyt tuskin on kenellekään epäselvää. Minusta on hauska seurata täti-ihmisenä vauvoista kehittyviä lapsia ja heistä kasvavia niitä isoja ihmisiä.

En voi sietää sitä piirrettä meissä keski-ikäisissä ihmisissä, että syytämme vanhempiamme tai muita ihmisiä omista ongelmistamme. Olen tästä kirjoittanut joskus aiemminkin. Sorrun historiani ruikuttamiseen itsekin, että en tässä ole mitenkään kenenkään yläpuolella. Olen sitä mieltä, että jo tähän ikään mennessä meistä jokainen on ihan vastuussa olemisistaan ja tekemisistään, ja täytyy voida uskoa siihen että esimerkiksi vanhempamme ovat toimineet sillä viisaudella, joka heillä kulloinkin on ollut - vaikka olisivat tehneet mitä tai jättäneet tekemättä.

Johan siinä menee ihmisen elämä aivan pilalle, jos ei käy kipupisteitään läpi, anna anteeksi ja ala nauttiakin elämästä. Minä tiedän, ettei se ole näin yksinkertaista läheskään aina, mutta joskus on. Nyt kun näin lyhyesti tästä vouhkasin, saatan tulla väärinymmäretyksi. Otetaan se riski, sori.

Muuten minulla vähän aina vaihtelee se, mitä en voi sietää. Joskus olen kertakaikkiaan ihan barrikadeilla (Läheiseni väittävät, että minussa elää salaa myös pieni persu - mikä ei ollenkaan ole tavoitetilani, kaikella kunnioituksella aktiivisia poliitikkoja kohtaan.) ja toisinaan en jaksa välittää maailman epäkohdista, vaan keskityn törkeästi vaikka puutarhanhoitoon.

Minut saa nauramaan helposti - jos olen sillä tuulella. Vaan jos minä poden jotain turhautunutta känkkäränkkäoloa, olen aivan karmea läheisimmilleni ja vain lauon inhottavuuksia, vaikka toinen yrittäisi kuinka ilahduttaa. Sitten tulee itsellekin paha mieli, ja olen yrittänyt opetella anteeksi pyytämistä ja itselleni nauramista. Nykyään meidän perheessä itse asiassa mykkäkoulut kestävätkin murto-osan entisestä, en vaan halua heittää elämää hukkaan mököttämällä (pitkään).

Erityisen helposti minut saa nauramaan kakkahuumorilla, jota myöskin itse ahkerasti harrastan.

Suuri nauruinnoituksen lähde minulle on myöskin eläinten sielunelämän ääneen siteeraaminen. Kun luontokappaleet nyt vaan ovat niin hupaisia jos sattuvat olemaan touhukkaalla tuulella tai uteliaisuuksissaan hölmöjä. Vähän aikaa sitten nauroin, kun Tumppi-kissa tajusi että Avarassa Luonnossa oli pingviinejä. Hän pitää pingviiniohjelmista ja asettuu television eteen töllöttämään hartaana, niin kuin luontodokumentista jotain ymmärtäisi.

Laitoin lauantaina Tumpille läppäriltä pyörimään Pingu-animaatiota, mutta silloin ei ollut otollinen hetki. Tai sitten kissani hyväksyy vain ison telkkarin lähetykset.

Ai niin, ja työkavereiden kanssa nauraminen lähtee joskus ihan lapasesta. Yhteisesti sorrutaan joskus ihan tolkuttomiin visioihin, jotka eivät tietenkään aukea sisäpiirisen luonteensa vuoksi muille.

Pelkään sitä, että nykyistä maailmanjärjestystäni järkytetään jollakin huonolla uutisella tai onnettomuudella.Toisinsanoen, pelkään sekä läheisteni että omaa fataalia sairastumista ja kuolemaa. Tämä tällainen pelko on minulle tyypillistä aina silloin kun menee hyvin, ja olenkin oppinut vähän sitä käsittelemään niin, ettei se saisi valtaa. Että kärsitään nyt sentään sitten vasta jos tippuu se taivas niskaan ja siihen asti nautitaan. Kyllä silti joskus pikkuisen ahdistun, kun muistan kaikki elämänkirjoon kuuluvat riskit ja faktat.

Pelkään minä myös punkkeja ja käärmeitä, niin että olen kaiketi ihan normaali. Ai niin ja lentokonelentämistäkin pelkään. Ja vähän laivamatkustamistakin. Ja purjeveneilyssä vinossa menemistä. Ukkostakin pelkään - vaikka myös ihailen.

Ihmettelen - kas - miten ei nyt tulekaan heti mieleen mitään, yleensähän minä ihmettelen montaakin asiaa yhtäaikaa, mielestäni. Ihmettelen esimerkiksi ihmisten aikaansaavuutta ja etenkin osaavuutta, sellaista kätevyyttä. Jotkut ovat niin älyttömän tehokkaita ja taitavia. Jos lähtisin tätä oikein syvällisesti miettimään, löytyisi paljonkin ihmetyksen aiheita - ihan moneksi sivuksi asti, mutta jospa nyt jätän tähän. Olisi mahtavaa saada esimerkiksi puusepän kädentaidot ja ymmärrys, tai ompelijan.

Häpeän rakkauttani romuihin (joista kertoo myös osa tämän tekstin kuvista), huonoa ryhtiäni ja reikäisiä sukkiani - tai vaihtoehtoisesti eriparisia. Vuosi vuodelta häpeän yhä pienempiä asioita ja isojen asioiden suhteen olen opetellut olemaan vähän vähemmän häpeissäni. Varsinkin jos on kyse sellaisesta, mihin en voi itse vaikuttaa, niin kuin nyt vaikka kirjava perhetausta. Aina en onnistu ja häpeän välillä vääriä asioita. Häpeälläni olen myös elämäni varrella loukannut läheisiä ihmisiä, enkä haluaisi enää ikinä aiheuttaa sellaista mielipahaa.

Jos nyt kumminkin pohditaan häpeää hauskemmasta näkökulmasta, niin voin jakaa teille pikkumaisuuteni nyt tässä julkisesti. Minä häpeän sitä, että luojalla tapahtui jokin virhe kun vartaloani suunniteltiin. Että ovat sitten polviin ja pohkeisiin hölvähtäneet ne rasvakudoskokkareet, joiden pitäisi olla noin niin kuin tissien vaiheilla, jossa on nyt enimmäkseen luuta. Minulla on aika paksut pylväsjalat, vaikka olenkin virallisesti normaalikokoinen. Niiden lisäksi häpeän sitä, että isovarpaassani kasvaa karvoja - tai häpeän lähinnä sitä itsessäni, että olen joskus oikein kuulkaa nyppinyt niitä pinseteillä pois. Naurettavaa hommaa, kyllä minä sen itsekin tajusin.

Reikäisiin sukkiinkin liittyen, niin aika usein hävettää, että pukeudun jotenkin niin kuin vähän sinne päin. Yleensä "kokonaisuudessani" on vähintään yksi vaatekappaleista sellainen, joka ei vaan istu. Sitten on nöyhtää ja pieniä reikiä. Olisinpa edes joskus jotenkin huoliteltu, tai edes siisti. Hävettää tällainen resupekkuus. Varsinkin jos bussipysäkillä vieressä seisoo oikein tyylikäs korkeakorkonainen. Minä siinä rontostan vieressä takki, tukka ja polvipussit roikkuen, likaiset tennarit eriparisukkien peittona. Tyylikouluun pitäisi mennä.

Kesältä odotan tietenkin muutamien projektien toteutumista Ryötönperällä. Mutta jos vaikka jääkin kasvihuone ja terassit vaiheeseen tai jopa tekemättä, niin kaipa niitä tärkeämpää on kuitenkin se, että itselläni ja muilla olisi hyvä mieli. Toivon sopivaa balanssia mökkivieraiden ja täydellisen oman rauhan välillä - eipä sen suhteen ole ennenkään ongelmia ollut. Odotan, että itse saisin luettua kirjoja vähän aiempia kesiä enemmän ja että kehittyisin puutarhurina.

Näin talviloman kynnyksellä sitä tajuaa, miten tärkeitä lomat ovat - joten odotan kesältä myös sitä että olisi oikeasti levännyt ja levollinen olo. Oi että, odotan että saan nukkua ikkuna auki ja herätä kevyen kesätuulen pyyhkäisyyn ja lintujen lauluun. Mielellään oikein aikaisin ennen muita.

Seuraavana jouluna en taatusti stressaa kovin paljon, niin kuin en muinakaan jouluina näin aikuisena. Minusta se nyt vaan on ihan turhaa. Pieni kiireen tuntu kuuluu tietenkin asiaan. Äh, ei puhuta vielä joulusta, se tarkoittaa myös sitä pimeää aikaa, josta on hädintuskin vielä selvitty.

Haaveilen siitä, että elämä jatkuisi nyt sillä tavalla mukavan tasaisena. Onkohan sellainen toive vähän tylsä ja tätimäinen, suorastaan mummomainen? Kyllähän minä toki haaveilen vaikkapa matkasta Cinque Terreen joskus vielä, ja muutamasta muustakin reissusta, esimerkiksi Norjan vuonoille ja revontuliretkelle Lappiin. Haaveilen minä myös siitä, että kehittyisin ihmisenä oikein vallan vielä viisaaseen suuntaan, miksen kauniinpaan ja tyylikkäämpäänkin suuntaan. Vaikkei noilla kahdella jälkimmäisellä ominaisuudella oikein mitään tee, jos päässä lyö tyhjää.

Haaveilen tietenkin myös luontokappalekokemuksista, sekä villien eläinten näkemisestä että kesympien kanssa kommunikoinnista. Hevosiin tutustuminen tässä elämässä on aika isokin haave.

En koskaa enää ainakaan kulje minihameessa. Sen nyt voin ainakin luvata.Tulkitsin tosiaan tämän viimeisen lauseen aloituksen niin, että on kyse jostain mitä ei enää ikinä aio tehdä. Minihame ei onneksi ole koskaan kuulunut vakiovarusteisiini, mutta kyllä siellä lukio- ja opiskeluvuosien valokuvissa valitettavasti vähän allekirjoittaneen reittä vilahtaa. Ei oo mun juttu.

Tässä tulee vähän sellainen olo, että vannomatta paras. Ajatella, jos minä vaikka nyt keväthuumassa sekoankin ja unohdan nilkka-, sääri-, polvi- ja löllöreisikompleksini ja hankinkin yhtäkkiä minihameen. Ryhdyn häpeilemättömäksi täyspäiseksi elämästä ilon irti ottavaksi doorikseksi, jota ei paljon karvahaivenet omissa varpaissa kiinnosta. Kyllä sellainen voisi olla hyväkin muutos?

(Olenkohan minä nyt ihan kamala, kun en jaa tätä haastattelua eteenpäin, vaikka tämän idea kuulemma nimenomaan oli aiheuttaa huomiota alle 200 lukijan blogeille. Itselleni kelpaa kyllä kaikki, mutta muille en anna mitään. Minusta tuntuu, että näitä haasteita nyt kiertää aika paljon. Voisitte kyllä halukkaat ottaa tämän ihan tällaisenaan itsellenne, ihan muuten vaan, oikein ajattelua herättäviä olivat nämä lauseiden alut, kuten huomaatte. Tuli aika pitkä kirjoitus. Koska löpinöissäni on aina ylimääräisiä lauseita ja turhia kohtia, niin en myöskään piinaa teitä tähän tehtävään kuuluvalla osiolla, jossa kerrotaan erikseen 11 asiaa minusta. Alkaa olla se riski, että ryhdyn luettelemaan muitakin kompeksejani tai karvaisia kohtiani. Lisäksi - minä haluan julkaista tämän nyt ennen puoltayötä, etten joudu uudelleen jatkamaan lausetta Tänään aloitin aamuni...)