Biltema-nurkka?

Tomaattien tukikepit matkalla saunanpesään.

Jospa menen suoraan asiaan. Olen saanut pieniä inspiraatioita. Se on varma ja viimeisin merkki vuodenajan vaihtumisesta ja siitä, että pian en sitten teekään mitään - tai sitäkään vähää mitä nyt. Istun ja odotan vaan, jotain. Tapan aikaa. Mutta sellaiseen pitää virittäytyä, eikä vaatehuoneen siivous tai uhoamani saunan pesu ole mikään oikea tapa. Pitää saada aikaan jotain ihan muuta.

Minä olen pikkuisen kauppojen ohi kulkiessani työmatkoilla tutkaillut pikkuvaloja. Koska kuitenkin sain viime viikolla sen second hand -herätyksen, ja aion olla tuhlailematta tästä eteenpäinkin, niin enpä ole ostanut uutta lamppua(kaan). Vaikka Tigerissa olisi ollut halvalla yksi ihan kiva rimpula. Ostin sieltä eurolla tiskaussieniä, ja tunsin itseni tosi säästeliääksi kun maksoin taskunpohjarahalla enkä kortilla. Paitsi että tänään jo yksi niistä tuliteristä sienistä meni vähän pilalle, mutta palaan siihen loppupuolella.

Kotona olen käynyt koko huushollin lamppuvarastot läpi. Vieläkään en ole koskenut himoitsemiini tytärpuolen animaatiopöydän lamppuihin (kivat spotit), mutta uskalsin ottaa käsittelyyn hänen lapsuutensa koululaisvalaisimen. Se on ehkä 1980-luvulta. Retroa sinänsä. Mutta ei vielä niin retroa, että näyttäisi varsinaisesti nätiltä silmään:

Jännä, sekin retroilmiö. Sinänsä kyllä hyvä, että tykätään aikansa eläneistä jutuista uudelleen. Vähän niin kuin pitkissä parisuhteissa puolisosta.

Toinen jännä ilmiö on se industrial style - eli rouheva suttuisuus. Kertookohan se meidän siistien sisätilaihmisten kaipuusta oikeisiin töihin. Ihannoidaan sellaista, mitä ei oikeasti kuitenkaan haluta. On kiva pötkötellä teollisuushenkisessä loft-asunnossa ja näppäillä läppäriä. Tämä ei ollut kannanotto, tai jos olikin, niin kuulun itse samaan pullamössöjengiin, joka kaipailee jotain elämänmakuista ympärilleen.

Niin sitä onkin sitten nykymamma kusessa lirissä, kun samaan aikaan pitäisi olla maalaisromanttinen ja industrial style. Valitse siitä sitten. Huomaatteko, että olen pikkuisen väsynyt tyylisuuntiin. Jos joskus käyt(te) meillä, voit(te) havaita perintölasikupulamppujen, halpisspottien ja modernien hökötysten olevan sulassa sovussa. Enkä edelleenkään siis koe olevani minkään yläpuolella. Päinvastoin. Mutta teollisuuslamppu meiltä puuttui.

Silläpä etsin ja löysin miehen rautaruostemaaliaskartelusetin ja tein lapsipuolen lampusta itselleni tämännäköisen lukuvalon:

Voin vannoa, että te ette halua kuvia kaikista niistä pitkästyttävistä ja turhauttavista välivaiheista, joita koin kun aloin täysin suunnittelematta väsyneenä työpäivän jälkeen tähän lamppuprojektiin. Sanotaanko nyt vaikka niin, että se olisi mennyt näppärämmin jos ensinnäkään en olisi luullut saavani heti valmista. (Piti odottaa puoli vuorokautta, että sai laittaa ruoste-efektilitkun rautamaalin päälle. Menin lopulta nukkumaan välissä.) Tai jos olisin lukenut käyttöohjeet. Tai jos olisin ylipäätään ravistanut maalipurtiloa. (Oli tosi vetistä litkua se ensimmäinen käsittely, ja minä istuin, tuijotin ja odotin että jotain alkaa tapahtua. Ei alkanut... Ravistin purtiloa, ja kas - sehän muuttui oikeaksi maaliksi.)

Jossain vaiheessa iski epäuskokin.

Sitten kun löysinkin kärsivällisen minuuteni, alkoi näyttääkin aika hyvältä. Samalla kun tein viimeisiä käsittelyjä, aloin miettiä kiinnityshommia. Koska - ainahan näistä koululaisvaloista on se pöytään ruuvattava vastakappale kateissa. Mökillä olen kiinnittänyt yhden vastaavan nauloilla ja rautalangalla vierassängyn nurkkaan. Tavallaan, sitähän alkaa keksiä kaikkia luovia paikkoja entisille opiskeluvaloille.

Oikein erikseen tämä kuva, jossa näette myös industrial-henkisen valokuvateoksen. Sen nakuttelin vihdoinkin paikoilleen. On erään nuoren lahjakkuuden työtä, lähikuva Suvilahdesta. Sen kaveriksi minun sohvannurkkaani pääsi nyt myös siispä valaisimeni. Verhovaijeriin kiinnitettynä. Nyt on minulla oma teollisuusnurkka. Alankohan lukea siellä Bilteman kuvastoa:

Minähän en ole koskaan ollut mikään kovin hyvä sisustuskuvien ottaja. Varmaan siksikin, että en ole kovin hyvä sisustajakaan. Yksityiskohdat ovat rakkaampia, ja onneksi löysin teollisuusnurkkaani kellarista vanhan puhelimen.

Lavastin kuitenkin teitä varten koko sohvan, jotta näette miten täällä kahden aikuisen taloudessa on nykyään molemmilla oma lukunurkka. Mies lukee lehtiä tuolla oikealla, ja yleensä siellä onkin lattiaa myöten läjä Hesareita. Niiden alle hän yrittää piilottaa Isot koneet -lehtiänsä. Minun puolellani vasemmalla on normaalisti punaviinilasi ja sotkuinen torkkupeittokasa, jossa makaa kissa. Tyynyt ovat pitkin seiniä, koska oikeasti niihin on huono nojata kun ovat noin.

Minä haluaisin uuden sohvan. Mutta mies rakastaa tätä entiseltä työkaverilta saamaamme valmiiksi kissojen repimää laivaa, koska kuulemma muun muassa siihen mahtuu paljon ystäviä. Ja tottahan se onkin. Mitä minä jollain kevyellä skandinaavisella futonilla tekisinkään, ihailisin kaukaa ja joisin valkoviiniä talvellakin, ettei haittaisi vaikka läikkyy.

Tarvittaisiin pari uutta torkkupeittoa kylläkin. Odotan, että joku järjestää blogiarvonnan, jossa minä voitan. Vähän niin kuin viime vuonna Maelkan jouluarvonnasta sen messinkisen joulutähden. Juuri parahiksi, kun olin menettänyt hermot paperitähtien kanssa. Olen vieläkin kiitollinen.

Ai niin, tässä se sisustuskuva:

Pitihän se arvata, että tämä lamppuonnistumiseni kanavoituu vain ja ainoastaan seuraavaan projektiin. Onneksi projektini ovat yleensä aika pieniä. Vaikka kyllä talo odottaa ulkomaalaustaan ja kattoremonttiakin, mutta naisena sitä saa luvan kanssa vain askarrella pientä. Kyllä minä Ryötönperällä ihan tarpeeksi pidän huolta myös suurista linjoista.

Muistin vanhan remontti- ja takkajakkaran. Senhän olisi voinut myös vain hioa ja lakata. Mutta kun minulla nyt taiteilijan tyttärenä sattuu olemaan vanerilaatikollinen värejä... Yhtäkkiä aloin kaivata "uuteen" olohuoneeseeni värillistä jakkaraa jalkarahiksi sen kulahtaneen kangaskuution (siivosin pois sisustuskuvasta) tilalle. Ensin mietin pinkkiä väriä. Ei. Sitten päätin kurkata vanerilaatikkoon. Tumma purppura, vai lila, mikä lie - se lopulta vei voiton hyvältä turkoosilta.

Minä en todellakaan lähde kalustemaalikauppaan, jos on mahdollisuus virkistää jakkaraa akryyliväreillä. Ei se nyt niin kovassa käytössä tule olemaan, eihän?

Ja eikun sutimaan.

Opinkohan koskaan - koskaan - askartelemaan jotain järjellä?

Kun lähdin sitten keittiön lavuaarille pesemään pensseliä, niin huomasin ettei se ollutkaan vesiliukoista akryyliväriä. Kamala kiire tuli hakea tolupullo ja ottaa se uusi (tämä on se kohta kun se menee pilalle) tiskaussieni, ja hinkata. Huomenna kun lähden yövuoroihin, minulla on hyvä olla rauhoittavat repliikit asiakkaita varten siitä, miksi käteni ovat sinipunaiset.

Maalasin sitten jakkaran öljyvärillä.

Niinhän siinä putkilossa tavallaan jälkikäteen luki. Oil colour.

Olisi ollut samaa väriä akryylinakin. Jakkara ei kuivu ikinä. Alkuperäinen suunnitelmanihan oli saada se sisustuskuvaan mukaan, mutta nyt hän tuolla lepää ja odottaa että mitä fiksailuja minä vielä keksin. 

Ja minä olen iskenyt silmäni jo yhteen toiseen joutilaaseen jakkaraan. Ehkä teen siitä turkoosin ja vesiliukoisen. Mietin kovasti, että mitähän maailmankaikkeus yrittää minulle sanoa, kun söhlään näiden rautamaalien ja öljyvärien kanssa. Että keskity? Että hidasta? Että anna palaa vaan, hyvää tulee! Että nauti tekemisen ilosta? Että pysy lestissäs?

En usko tuohon viimeisimpään ainakaan. Minä teen vapaalla mitä haluan, ja sillä siisti.

Oliskohan maali-itsevarmuuteni vahingossa vaikuttanut se, että Matrikkelitaiteilija-ystäväni vei minut eilen Taidehalliin. Meillä oli Mukavuusalue-kirjoittajapiirin kokous, ja siihen liittyi tällä kerralla eksursio kuulakärkikynällä tehdyn kuvataideteoksen äärelle.

Pohdittiin, että jos yhtä paljon syntyisi kynällä kirjoitettua tekstiä kuin mitä tuohon esiripun kokoiseen työhön on mennyt mustetta, niin meillä olisi molemmilla jo ne menestystrilogiat valmiina. Tehtiin asiasta pöytäkirja, johon liimattiin museovierailutarrat todisteeksi.

Minähän en koskaan käy taidenäyttelyissä vaikka varsinkin pitäisi, jos meinaan äitini elämäntyötä vielä ihmisille näyttää. Mutta kuulkaa, täällä minä voin rehellisyyden nimissä kertoa sen, että osa nykytaiteesta menee kyllä yli hilseen. Vähän sama juttu kuin maalaisromantiikan ja teollisuusjuttujen kanssa. Pahasti pelkään, että elämme monessa suhteessa Keisarin uudet vaatteet -aikoja. Anteeksi nyt vaan. Mikähän kritiikkipiru minussa on herännyt, ei ole tarkoitus.

Mutta kuulakärkikynätyö oli kyllä hieno:

Enemmän omakseni joka tapauksessa koin hetket Matrikkelitaiteilijan kodissa jälkipuinnilla. Oli mahtavaa puhua astiapersoudesta ja ihan vähän taiteesta samaan aikaan. Chilen viini oli hyvää, ja niin oli muuten hehkuviinkikin pitkästä aikaa. Ostettiin sitä, koska ystävällä oli flunssa. Minä oikein toivon, että Matrikkelitaiteilija haluaa luopua tietyistä astioistaan minun hyväkseni. Voisin vaikka antaa vastalahjaksi yhden oranssin villapaidan.

Hänellä on myös lintu. Häkkilintu. Minä vastustan. Siis häkkilintuutta yleensä, kamala ilmiö. Mutta eihän se töyhtötyyppipunaposkisiivekäs paremmasta tiedä, niin kuin eivät tiedä liiaksi jalostetut kissat ja koiratkaan. Ja silläpä niille pitää osoittaa rakkautta. Minä sain elämäni ensimmäisen aidon kontaktin lintuun, joka kyllä aluksi suhtautui varauksella. Oikein nokitteli ja sähisi.

Loppujen lopuksi hän alkoi rämisyttää häkkinsä kelloja aina kun menin pois. Siispä palasin lirkuttelemaan, sain nokkapusuja ja flirttiä. Liverrystä. Otettiin muutamat selfiet. En laita niitä nyt tänne, sillä se häkkiys silti tuntuu pahalta, kuvissakin. Vaikka hän kyllä kuulemma - ja näinhän minä sen itsekin - viihtyy parhaiten kotihäkissään, ja vauhkoontuu heti jos joutuu (!) vapauteen. Vaikea ymmärtää. Voi ressu. Minun uusi lintuystäväni. Pitääkin muistaa käydä ostamassa lahjaksi hirssipatukka ja etsiä kilikelloja varastoista.

Selattiin taidekirjaa Olli Lyytikäisestä.

No niin. Jännä nähdä, kauanko kestää jakkaran maalin kuivua. Sen ja lampun jälkeen minulla ei ole enää mitään tekosyytä olla ryhtymättä oikeisiin piha- ja sisätöihin. Oikeastaan kätevää, kun viikonloppuna on yövuorot, niin yleensä ennen ja jälkeen ja välissä kaipaankin raitista ilmaa. Pitää saada nauttia lehtikelistä (VR:n termi, josta jaksan vuosi vuodelta huvittua yhä enemmän). Se on terveellistä ja ihanaa, ja muistuttaa kaiken kiertokulusta.

P.S. Tänään tuli postissa ensimmäiset joulukuvastot, kuten olette ehkä huomanneet. Eilen Taidehallissa minä ajattelin joulukorttiaskarteluja ja sitä, miten alkeellisella tasolla sitä tuleekaan tuskailtua. Jätänköhän tänä vuonna väliin. Tässä yksityiskohta teoksesta, joka on tehty paperista veitsellä... Mustat osat ovat siis harkittuja varjoja. Siinäpä meille askartelijoille haastetta. Kun itsellänihän menee hermo, jos yritän ympyrää saada nätisti leikattua.