Sesonkia, sesonkia.

Väkisinkin tuli viikonloppuna joulu mieleen, kun yövuoroihin mennessäni havaitsin että joulun ajan työvuorolistaa oli alettu suunnitella. Meillä on sellainen ihana tapa, että jokaisella halukkaalla on yleensä mahdollisuus joulun ja loppiaisen välissä saada pidempi vapaa mikäli sellaista toivoo. Minäkin saan, huomasin! Kyllä sillä voimalla (ja glögillä, piparkakuilla ynnä mandariineilla) jaksoi hyvinkin päivystää kaupungin öissä. Eikä tunnelmaa todellakaan latistanut hetken Helsingissä viivähtänyt lumen valkeuskaan, vaan mieleni kertakaikkisesti virkistyi.

Olikin jo aika. Viikolla olin niin känkkäränkkä ja kaikin tavoin haluton yhtään mihinkään, että aloin jo huolestua onko mielentilani kroonistunut. Ei ole. Kyllä on huojentavaa, huh. En onneksi ehtinyt heittää rumilta näyttäviä joulukorttiviritelmiä roskiin, enkä myöskään rikkoa mitään tai katkaista välejä kehenkään. Itse asiassa, tuli jopa pidettyä paria ystävyyssuhdetta yllä - joten loppusaldo viime viikosta on aika hyvä. Jos nyt kiinnostaa.

Meillä on miehen kanssa ollut viime aikoina liian vähän yhteistä aikaa, ja niinpä perjantaina yövuoroihin lähtiessäni ja miehen lepotilaa kadehtiessani ilmoitin, että sunnuntaina on muuten sitten meidän minipikkujoulut. Paistetaan pizzaa ja tähtitorttuja, ja sillä siisti. Piste. Ihan sai hyvän vastaanoton tämä päätökseni ja eilen mukavasti yhteistyössä saatiin tämä vaatimaton kekkeri järjestettyä.

Olikohan se nyt sitä kuuluisaa parisuhteeseen panostamista, en tiedä. Mutta viihtyisää oli. Minäkin olin huolehtinut, ettei illalla työasiat enää vaivaa mielessä - siis sillä tavalla, että piinasin minun jälkeeni päivystämään menevää työystävää kilometrin pituisella tekstiviestillä. Kun en ehtinyt kirjoittaa tarpeeksi post it -lappuja työpaikalle. Oli nimittäin kiire bussiin ja kotiin.

Meille oli tulossa satsi polttopuita, ja halusin olla paikalla todistamassa ja tutustumassa tähän lähitienoon tyyppiin, jolta ei ennen oltu klapeja tilattukaan. Viikolla olin huomannut hänen ilmoituksensa kaupassa ja pakotin miehen lauantaina soittamaan, koska mielestäni tällaiset asioinnit ovat miesten hommaa. Ajatella, että joku tosiaan viitsii ajaa meille traktorilla kuormakauha täynnä polttopuusäkkejä sunnuntaina! 

Tunnelmani oli täydellinen.

Ja kun vielä oli pihamaalla rääppeitä lumesta, sain hyvän syyn pikkuisen leikkiäkin ja hilata puita takapihan kautta kellariin pulkalla. Maahan unohtuneita omenoita vain litsahteli saappaiden alla ja oli jotenkin irrationaalinen olo, kun nuoskaisessa sunnuntai-ilmassa alkoi leijua mädäntyvien omppujen itse asiassa aika miellyttävä makea haisu. Ja eipä aikaakaan kun siihen jo sekoittui juhlasaunan lämmittämisestä johtuva ihana savukin vielä. Sellainen pyhä saisi oikeastaan jatkua aika pitkään.

(Kysyin naapurin pikkupojalta, oliko hän ehtinyt yhtään näyttää rattikelkkaansa lumessa. Ei ollut vielä. Minua ehkä pikkuisen nolotti pulkkaleikkini, niin kuin tuosta näkökulmasta. Todettiin, että kyllä sitä lunta ehkä vielä uudestaankin tulee. Lasten takia tosiaan toivon, että tuleekin. Itselleni riittäisi vain pikkuinen kuura.)

Yhtään en kaivannut kaupungille joulukauden avajaisiin. Vaikka olin minä aamulla kotiin palatessani varmuuden vuoksi käynyt Stockmannin lasten jouluikkunan tienoilla, että jos olisin saanut varaslähdön. Visusti oli siellä vielä verhot kiinni. Pitää käydä liikuttumassa joku toinen kerta sitten. Sille vaan ei voi mitään, että se on aina sellaista. Vaikka itse kulutushysteria ärsyttääkin.

Minun on pitänyt koko marraskuun osallistua Joulun lapsi -operaatioon, mutta nyt näyttää siltä etten saa yhden yhtäkään kenkälaatikollista lahjoja aikaiseksi. Saamaton kutale olen minä. Lahjoitan sitten rahaa, edes. Se vaan on niin tylsää. Vaan kaiketi tarpeellista, en minä sillä.

Ennen kuin olin ehtinyt "kissaa sanoa", niin mies oli jo virittänyt takkaankin tulet. Ihan tosi tervetullutta, varsinkin kun minä olen pihistellyt sähköpattereiden kanssa. On kuule saanut vähän palellakin välillä. Vaikka minä kuulun siihen koulukuntaan, että mieluummin saa olla pikkuisen viileä kuin liian kuuma. Mutta rajansa kaikella. Jos pitää - niin kuin on pitänyt - oleilla kotonakin välihousut verkkareiden alla ja paksu aamutakki vielä kruunaamassa asukokonaisuutta 24/7, niin ei sitä enää pistä pahaksensa pientä lämpöaaltoa.

Siis tunnelman lisäksi.

Minä oikein räpsäisin teillekin siitä ihanuudesta kuvan, ja koska en ole maltillinen sisustusvalokuvaaja, voittekin havaita vasemmassa alakulman roskalaatikossa alkuviikon pizzapaketin kulmaa ja oikealla tietenkin lehtiröykkiön somistetuolilla. Jahka minä tästä aparaatiltani joudan, niin kohta on laatikossa sievästi klapeja ja Hesarit siirrettyinä eteiseen odottamaan urheilupuuskaani kohti paikallista lehtienkeräyspistettä. Se on inhottavasti ylämäkeen, niin kanniskelukävelyni siihen suuntaan aina vain siirtyy...

Hirveällä kiireellä minä siivosin viikon postit pois keittiön pöydältä, että sain sen minipikkujoulutunnelman luotua ennen saunaan menoa. Näköjään pitäisi useamminkin järjestää pieniä juhlatilaisuuksia, niin meillä saattaisi olla siistiäkin. 

Kaivelin kaksi glögilasia naftaliinista, oikein nekin pesin valmiiksi Hehkuviiniä varten. Miehelle automaattisesti sen pelkistetyn mallin ja itselleni tsaikan. Viime vuonnahan minä järjestin sen Suuren glögimukigallupin teille blogikavereille, ja tsaikka voitti tietenkin. Se oli kivaa. Jotain vastaavaa minä voisin kyllä tänäkin kaamoksena keksiä, olisi vähän niin kuin jännitystä ja ajattelemisen aihetta meille kaikille.

On niin kätevää, kun on pienet ilot. Vaikeampaa olisi, jos olisin vaikka kovin kiinnostunut autoista.

Ihan oikein havaittu, että taustalla siintää hyasintti ja sen kaveri. Toisesta tulee vaaleanpunainen ja toisesta valkoinen.

Nyt se kausi alkoi, eikä pääty meikäläiseltä ennen kevättä. Tai ehkä ei silloinkaan, sillä olen tainnut tuupata Ryötönperän maahan muutamia hyasintin sipuleita. Jonnekin. Ja sitäpaitsi meille on onneksi leviämässä se muualla Euroopassa jo kauan ollut tapa, että hyasintit ovat myös kevätkukkia. Minulla ei myöskään ole amarylliksia vastaan mitään, mutta ovathan ne vähän juhlavia. Näyttävät helposti meidän kodissamme liian arvokkailta. Tulee tunne, että pitäisi olla ehjän harmonista joka puolella.

Ja sitähän meillä ei ole. Huomasin mm. tänään kun raivasin yhtä suursiivouskohdettani. Sitten loppuikin puhti kesken, ja imuri lojuu nyt tuossa vieressä. Syynä on se, että lannistuin kaataessani pitkin lattiaa vahingossa miehen 2000 klemmarin laatikon. Mihin ihminen tarvitsee tuhansia paperiliittimiä, kysyn vaan? No ei se mitään, minähän voisin vaikka askarrella niistä jotakin.

Tavallaan se voi tehdä tästä kaamoksesta ihan vaihtelevaakin, kun on koko ajan jokin sesonkiin liittyvä kriisi. Viime vuonnahan minä sain sen aikaan mökillä paperitähtien kanssa. Tänään se tuli - siis klemmarien lisäksi - lempijoulusisustusvaloni kanssa. Halusin sen ikkunaan. Välttämättä. Juuri nyt. Kun naapureillakin jo on kynttelikkönsä, hemmetti.

Ensinnäkin piti tietenkin huomata, että perinteisesti pikkulampuista paloi vain puolet. Minä vaihdoin loppujenkin kynttilämallisten tilalle pienet hehkulampun näköiset. Jotenkin taidan tykätä näistä jopa enemmän. Sopivat teollisuushenkiseen romukotiimme paremmin.

Koska jumankauta tämä valo ei pysy ikkunassa suorassa, niin nostin sen välillä jopa kattoon keittiön lampun viereen. Kyllä oli typerän näköinen siinä, vaikka luulin että näyttäisi hyvällä tavalla omaperäiseltä. Mistä sekin tulee, että jouluvalojen kuuluu olla justiinsa ikkunoissa?

Odottelen tässä miestä töistään kotiin, ja luotan siihen että hän keksii jonkin hyvän systeemin, millä valo saadaan suoraksi, ikkunan suuntaiseksi. Ihan niin boheemi minä en ole, että minulle kelpaisi vinossa kenottava sinne päin -ikkunavalo. Luulevat pian naapurit meitä ihan toistaitoisiksi.

Onneksi ennen yövuoroja sentään järjestelin pihamaan lyhdyt uusiksi, oikein ne pesinkin kaikki. Otin myös puutarhakalusteet suojaan lumisateelta, niin että siinä mielessä ei tarvitse naapureiden ainakaan naureskella. Eivätkähän - jos nyt totta puhutaan - heillä varmaan sellaista tapaa olekaan. Aivan sympaattisia ihmisiä kaikki.

Lauantainakin kun kävin yövuorojen välissä kotona, niin vastapäisen talon isäntä kannusti minua kun yritin jäisessä rinteessä hiissata itseäni kotiporttia kohti. Oli jalassa kumisaappaat, kun en muitakaan kenkiä ollut töihin lähtiessäni keksinyt. Jos vaikka veronpalautuksista malttaisin ne uudet maiharit. Niin sitten olisi pari talvea taas pelastettu.

P.S. Minipikkujouluihimme kuului myös poikkeuksellinen ruokailu keittiön pöydän ääressä. Vielä epätavanomaisempaa oli kuunnella samalla musiikkia. Perehdyimme eilen Aino Vennan tuotantoon, ja erityisesti koin ihanaa haikeutta ja mökkikesän sekä sinisten öiden kaipuuta kuunnellessamme tätä: