Terassilla (Lukunurkka.)

Ihan mahdoton kirjankansi kuvattavaksi!

Vaikka kirjassa olisi mikä esipuhe - esimerkiksi kääntäjän tai jonkun kulttuuripersoonan toimesta - niin minulla on sellainen kummallinen tapa jättää se lukematta. Siis ainakin aluksi. Joskus kokonaan. Haluan perehtyä opukseen omista lähtökohdistani käsin ja saada siitä irti juuri sitä mitä mahdollisesti milloinkin saatan tarvita, tai mikä erityisesti kiinnostuksen kohteeksi nousee. Ei sillä, että minä kovin paljon lukisin ylipäätään esipuheellisia teoksia. Monesti kirja ihan vain alkaa, ja se on hyvä.

Joskushan minä toki kiinnostun kaikesta niin, että surffaan läpi wikipediat ja muut sitten lukemisen jälkeen. Niin on käymässä myös ehkä tänään, katsotaan.

Nyt minun on kuitenkin kurkattava tämän Suzanne Prou´n (onkohan tuo oikein heittopilkutettu) suomennoksen esipuheeseen, ihan mielenkiinnosta. Itse tarinan luin loppuun jo ainakin viikko sitten, ja tässä välissä yhden toisen nykyaikaisemman viihderomaaninkin jo nautiskelin huvikseni - mikä teki hyvää - mutta nyt siis sytytin oikein kattovalon, jotta ikänäkösilmilläni näen, millä tavalla Kangasluoman Tuukka halusi lukijoita ennen kirjan sisälle astumista valaista. Kuka tämä Tuukka sitten ikinä onkaan, suomeksi La Terrasse des Bernardinin on kuitenkin kääntänyt Leena Kirstinä aikoinaan, eli ilmeisesti 1977. Omassa maassaan eli Ranskassa kirja ilmestyi 1973. Palkintokin tuli, oikein Prix Renaudot.

Suomennoksia ja esipuheita kun on tähän kirjaan värkätty, niin minä olen ollut reilusti alle kouluikäinen ja Suzannekin (1920-1995) eli vielä melkein parikymmentä vuotta. Heinäkuussa 1977 ilmeisesti satoi paljon, sillä isoäitini lahjaksi saaman kirjan etulehdellä mainitaan että "sadekesälukemiseksi" ja kiitetään mm. "takan lämmöstä". Oikein sopivaa luettavaa tämä sen tyyppiseen tunnelmaan onkin, eli käypi marraskuuhun myös.

No mutta. Siihen esipuheeseen. Kiinnostukseni siihen heräsi ehkä siksi, että jäin itse tarinan jälkeen kumminkin miettimään kaikenlaista. Ajatusketjuni olivat kuitenkin melko lyhyitä ja ne liittyivät (iäkkäiden) naisten välisiin ystävyyssuhteisiin. Jäi kysymyksiä. Lisäksi kirjan herättämät mielikuvat - tai oikeammin pelkät kuvat - olivat aika vahvoja, ihan kuin olisi vähän plärännyt jonkin sata vuotta vanhan perheen valokuva-albumia. Vaikka eihän romaanin ihmisillä oikeasti varmaan ollut kuvauskalustoa, tai jos olikin, niin ei niillä varmaan puutarhaa, terasseja ja kanikoppeja olisi kuvattu. Puhumattakaan öisistä pimeistä laitakylän kadunpätkistä ja pienyrittäjien liikkeiden interiööreistä. Niissä minä kuitenkin kävin, ja tunnen olevani kokemusta rikkaampi. Se on parasta, mitä kirja voi kesken kaamoksen antaa.

Jotenkin halusin laajentaa ymmärrystäni vielä lopuksi. Esipuhe-Tuukka kirjoitti näin:

"Hallitseva kortti pelissä on kuningas, Paul Bernardini, jota ei terassilla enää ole. Rouvia on kaksi, vaimo ja jalkavaimo, ja he ovat terassilla yhä. Sotamieskin on paikalla, knihti, renki, jossakin talossa sisällä on toisin, tai ulkona puutarhassa. Draama on, mahdollisesti siis, klassinen kolmio, kertautuva ja muotoaan muuttava. Siinä on rakkaus valmiina ja viha valmiina, mutta kenties toisin kuin luullaan. Kun kuningas kuolee, rouvat jäävät, ja joukko kysymyksiä: miten ja miksi?"

No sitten esipuheessa otetaan esille yhteiskuntateemat, jotka minua aina yllättävän vähän kiinnostavat - siis verrattuna ihmisiin yksilöinä. Mutta onneksi Tuukka palasi minuakin askarruttaneisiin juttuihin: "Mutta onko näinkään? Eikö korteista ole luettavissa muutakin? Onko Laure ollut vain sinisilmäinen romantikko vai tietoinen edun ja aseman tavoittelija? Ehkäpä Prou onkin halunnut tutkia juuri tämäntyyppisiä jännitteitä ja ristiriitoja: intohimon ja tahdon suhdetta, uhrautuvuuden ja petturuuden suhdetta, rakkautta ja vihaa, elämää ja kuolemaa, henkeä ja ainetta. Moralisoivia rajankäyntejä hän ei suorita: vertaamatta oikeastaan mitään mihinkään hän vain näyttää rinnakkaisia mahdollisuuksia, melkeinpä yhdistää klassiset vastakohtaparit yhdeksi ja samaksi olemukseksi."

Tämä on kyllä ihan totta. Ihailin minäkertojan mahtavan neutraalia sävyä ja sitä, ettei lukijana oikein edes tiennyt kuka hän oli. Joku tyyppi vaan, jota kiinnosti rouvien - eli Lauren ja Thérèsen tarina. Tavallaan vähän niin kuin hän olisi juoruillut, mutta puuttui mässäilyn maku. Voi että, minähän tykkäisin myös oikein pöyristyä kanamaisesti, mutta nyt tuli kyllä vaan luettua silkasta mielenkiinnosta että mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka elettiin menneessä ajassa, ei ollut silkkisamettipölypimeäraskasta tekohienoa tekstiä ollenkaan. Oli toteavaa ja aika kevyttä. Kyllä Suzanne osasi!

Minulla on vähän sellainen tunne, että ette te tätä kirjaa kuitenkaan himoiten lähde kirjastoista etsimään, niin voinen spoilata pikkuisen. Vaikka kannattaa se silti lukea. Jos ei muusta syystä, niin ihan kirjailijan lahjojen ja kumman koukuttavan tarinankerronnan tähden. Minäkin etukäteen ajattelin, että tämä varmaan pitää keskittyneesti iltaisin kotona lukea, mutta niin vaan en malttanut olla ottamatta työmatkoille mukaan. Eikä ole edes mikään spektaakkelin paksuinen kirja, ihan normaali - mitä myös ihailen. Ei aina tarvitse historiaan sijoittuvien teosten olla millään tavalla ylenmääräisen painavia. Kiva juttu, mietin jo lukiessa.

Ehkä nyt uskallan koskea muihinkin perintökirjastoon 1970-luvulla ilmaantuneihin teoksiin. Itse asiassa vähän jopa tekee mieli, pitkästä aikaa. Tulee mielenkiintoinen talvi.

Niin no, historiaan sijoittuminen. Minähän liitän sellaisen aina sotiin ja sensellaisiin, tylsää. Tässä nyt korkeintaan joku kylän heppu kävi pikkuisen jossain pyssyä heiluttamassa, ikään kuin poissaolevana. Ja tarina oli enimmäkseen naisten juttu. Paikalla olleet miehet olivat joko ohimainittuja duunareita tai vähän epäkiinnostavia tyhjäpäitä (puutarhuria lukuunottamatta) - sinänsä vähän aneemista, olisi ollut kiva ihastua johonkin. Mutta ei minulle pelkät ruskeat silmät riitä. Vaan Laurelle tuntui riittävän, ja tämä lihakauppiaan tytär tosiaan sitten jo nuoruudessaan alkoi haikalla rikkaan talon tyhjäntoimittajan perään - muuten se olisi tietenkin nykymittapuun mukaan ollut aivan turhaa, mutta kai siinä se status sitten merkitsi.

Arvatkaa vaan, ottiko Laurea koville kun tajusi että suklaasilmä kävi kuksimassa pukuompelija-Thérèseä? Nykyäänhän moista luovaa ammattia ja sen harjoittajaa arvostetaan eri tavalla, mutta kirjan henkilöiden elämässä ompelijatar haisevine koteineen oli sijoitettu kylän laidalle pimeään. Ei ollut nättiä näyteikkunaa bulevardilla, muotibloggareista puhumattakaan. Oli perustyötä. Ihan oli mysteeri kaikille, mitä Paul tässä Thérèsessä näki. Minä voin sen nyt paljastaa, että ihan samaa näki kuin muutkin miehet siellä. Rempseän, vapautuneen ja vissiin aika hauskan naisen. Mutta eihän sellainen ollut silloin sopivaa.

Vaikka oli sitä kaihoa vähän jokaisella, niin kirjan henkilöiden jonkinlainen tunteettomuus oli kyllä kummastuttavaa. Ja kun kertojana oli täysin ulkopuolinen ihminen, niin kenenkään motiiveistakaan ei voinut olla varma. Minkä ihmeen tähden Thérèse sitten ruttoaikoina hakeutui Lauren (joka siis oli päässyt Paulin kanssa naimisiin) luokse piiaksi, ja miksi nämä daamit lopulta asuttivat yhdessä Bernardinien lukaalitaloa vanhoina? Siis sitä, jonka terassilla tässä istuttiin. Thérèse oli muka vähän niin kuin seuraneito, vaikka kaikki tiesivät taustat.

Niin sitä vaan siemailtiin teetä ja muita juomia vielä vanhoilla päivilläkin naisporukassa ja piikiteltiin sellaisilla nyansseilla, joita tyhmempi ei tajuaisi. Ja kumminkin - ainakin näin naiville - lukijalle tuli tunne, että saattaa kaikessa olla lopulta kyse ihan oikeasta välittämisestäkin. Ei pelkästään siitä, että tarvitaan katto pään päälle ja mitä paksummat seinät, sen parempi. Kyllä jäi tunne, että henkilöt kokivat oman erityisen yhteisöllisyyden myös kodikseen, oli se olosuhteiden pakko tahi ei.

Toisaalta jäin miettimään päähenkilöiden kylmää suhtautumista lapsuudenperheisiinsä. Oliko se nyt sitten sen kuuluisan luokkakierron hinta. Jos minä olisin Laure, olisin aivan varmana lähtenyt välillä lepolomalle vanhempieni luumupuutarhaan silittämään kissaa ja olemaan tavallinen. Puhumaan piirakanleivonnasta ja pihatöistä. Jos minä olisin Thérèse, olisin puhunut vanhan äitinikin taloon edes piian huoneeseen pötköttelemään.

Itse asiassa, tuli montakin juttua mieleen, mitä olisi tehnyt mieli rouvilta kysyä. Mistä rahat elämiseen? Onko teillä joku kiva tuottava viinitila työläisineen jossain? Minkä ihmeen takia jaksatte joka hemmetin päivä kiskoa ne korsetit päälle ja mitä varten pitää tukkaa aina vaan kiristää? Onko lakanoiden pakko olla kirjattuja? Eikö takkatuliteen voisi joskus edes korvata vaikka pikku drinkki? Eikö teitä kiinnosta puutarhahommat ollenkaan, ihan varmasti renki opastaisi mielellään. Ja kaikkea sellaista.

Kyllä minäkin voisin elellä Ryötönperällä jos joku maksaisi viulut. Voisin vaikka opetellakin ristipistontaa. Vaikka kyllä minä kirjailisin käsipyyhkeisiin, että kaikki näkisivät. Mitä iloa sitä on sellaisista Lauren lakanoista, joita ei melkein kukaan muu koskaan näe? Yksinään saa kapioitaan katsella, ei ole kivaa sellainen.

Minun teki hirveästi mieli lainata tänne yksi kuva itse kirjailijasta, mutta jotenkin arastelin kun tuntui ettei se ollut ilmaiseksi sopivaa. Oli vesileimat ja kaikki. Mutta kävin tosiaan siis googlailemassa ja ihan jäi harmittamaan, ettei enää voi laittaa Suzannelle sähköpostia ja kysellä Terassilla-romaanista, ja muutenkin. Hän on kirjoittanut jopa lastenkirjoja. Voin vain uskoa, miten viisaita.

Jotenkin jäi tunne, että mielenkiinnolla lukisin muitakin hänen teoksiaan. Pitää selvittää, onko suomennettu. Niin hyvää minun ranskani sentään ei ole, että fiksua kirjallisuutta pystyisin noin vain lukemaan. Harmi.

Kirjassa tuntui usein olevan ilta tai yö. Voiko se johtua tästä marraskuisesta lukukokemuksesta, vai oliko se niin? Keveydestään huolimatta yllättävän synkkää, mikä Ranskassa aikoinaan liitettiin jotenkin jopa maan ilmapiiriin, mutta minulle se merkitsi ihan muuta.

Kirjaa aloittaessanihan minä haaveksin, että pääsen matkalle jonnekin laventelien ja sitruunan tuoksuiseen harmittomaan maailmaan, mutta miljöö oli usein tämänkaltainen:

"Tuntuu kuin Laure-rouva olisi mieltynyt öisiin kävelyretkiin. Jos häneltä kysyttiin, miksi hän menee ulos öisin, hän ehkä vastasi, että hänestä on parempi harhailla puutarhassa kuin kääntelehtiä vuoteessa ´valveilla olon´ uhrina, niin kuin hän sanoi.

Heti kun kaikki on unessa, hän kietaisee päälleen aamutakkinsa, kiinnittää huivin päähänsä, panee tossut jalkaansa ja menee alas kylmästä huolimatta. Viimeiset lehdet irtoavat puista, kukkapenkit on raivattu. Siellä täällä on enää krysanteemiryhmiä, kehäkukkia ja muutamia daalioita, joita viime rankkasade ei ole vielä turmellut ja jotka nuokuttelevat raskaita kukkapäitään.

Laure-rouvan jalat tallaavat kuolleita lehtiä, jotka kahisevat kuin tafti. Taivas näyttää suuremmalta, kun oksat ovat paljaat, ja kuu vierii myllertävien pilvien repeämissä. Tuuli puhaltaa melkein aina. Se kohottelee topatun aamutakin liepeitä ja virkistää vanhoja kasvoja. Epäilemättä se tuo mukanaan jonkin muiston muinaisista syksyistä kuihtuvien kukkien, mullan ja sadeveden tuoksussa: on sammalentuoksuinen vesisäiliö, jonka ylle kumarrutaan huutamaan omaa nimeä, jotta kaikui vastaisi, pyhäinpäivän loma-ajat, harmaat ja keltaiset, käynnit hautausmaalla, kävelyt metsässä, josta iloisina etsittiin kantarelleja vaikkakin turhaan...

Kierros on pian tehty. Laure-rouva tekee sen kerran vielä, kaksi kertaa. Hän levittää sieraimiaan ja hengittää pohjatuulta. Hänen huivinsa liehuu. Hän muistuttaa synkkää proomua, joka liukuu puistokujan kanaalissa.

Kun hän menee Théodoren kanihäkkien ohi, hän nyrpistää nenäänsä. On totta, että häkit haisevat voimakkaasti huolimatta hoidosta, jota puutarhuri tuhlaa niihin. Lisääkö sateinen ilma tunkion hajua, mädännyttääkö se nopeammin oljet?"