Ihan melkein itse.

Hieno tuuleton ulkoilusää oli tänään. Pumpulilunta. Työkaveri muutaman kilometrin päästä laittoi whatsapp-kuvia, ja heidän kulmillaan oli ihan kirkas sininen taivas. WhatsApp! Luitte oikein. Tämä on ollut historiallinen viikko - monelle myös piinallinen, sillä minä jouduin vihdoinkin siirtymään älypuhelinaikaan. Sitä möykkää, jatkuvaa kaikille raportointia ja vastustusta, jota olen itsestäni maailmalle levittänyt, on ollut aika paljon. Hmm. Olenkohan menettänyt ystäviä. Tai arvostusta.

No sama se, myöhäistä katua nyt. Olisin kyllä ehkä voinut hoitaa tämän siirtymän kaikessa hiljaisuudessakin. Mikähän siinäkin on, että pitää aina ja kaikesta vouhkata. Sitäpaitsi en ole tarvinnut apua paitsi vähän instagramin lataamiseen pikkusiskolta. Jos minua on alettu neuvoa, puhumattakaan siitä, että joku yrittää ottaa luurini käteensä niin samantien on päässyt suusta ulos huutoa. Et koske siihen, minä itse! Tänne se!

Olen vankasti sitä mieltä, että minä en muuten opi ollenkaan yhtään mitään, jollen saa itse yrittää, erehtyä, räyhätä, polkea jalkaa ja lopulta ehkä vähän onnistuakin. Armotonta räpläystä. Nyt olen jo vähän rauhoittunut tekniikkaan ja risuaitailmiöönkin liittyen. Jälkimmäiseen sopeutuminen kesti kauemmin. Tai on oikeastaan vähän kesken vieläkin. Minulla on nyt kyllä niin paljon ajatuksia tähän elämäni käännekohtaan liittyen, että saatte nyt te blogikaveritkin näköjään lukea perusteellisen raportin. Katsokaa tällä kerralla vaikka vain kuvat, sillä niissä on sentään ehkä jotain sisältöä.

Vielä en ole opetellut uuden luurin kuvien siirtämistä tietokoneelle. Tänään oli uuden kapulan (Onpas ärsyttävä sana, minun täytyy keksiä puhelimelleni joku nimi, koska sehän ei ole enää pelkkä puhelin.) lisäksi mukana tietenkin myös normaali kamera. Niin kuin aina. Vaan koska ulkoilin keskellä lumikuuroa, niin aika harmaata oli. Mutta jotenkin kivan hiljaista. Taisin tarvita ulkoilmaa mieleni tasapainottamiseksi kaikesta tästä nykyajasta.

Liittymäkaupan poika oli ilmeisen huvittunut, kun iskin tiskiin sekä vanhan että uuden puhelimen ja pyysin, että josko nyt sitten siirryttäisiin nykyaikaan. Olin pari tuntia aikaisemmin jättänyt ystävän vastaajaan viestin, eikä kivikausikännykkäni sitten enää suostunut lopettamaan puhelua koska näppäimet lakkasivat lopullisesti toimimasta. Piti irrottaa akku, että sain puhelun poikki. Kamalan pitkä rahina varmaan sen saneluni jälkeen. Ei se muuten haittaisi, mutta kun kyse oli osanottoviestistä surevalle. Ja siinä täällä olen jos tarvitset -ilmoitteluni keskellä sössötin lisäksi, että puhelin hajoaa juuri. Olen siis kuormittanut myös valmiiksi jo raskaissa tunnelmissa olevaa ihmistä. 

Sitten minä lähdin piuha- ja suojakotelokauppoihin. Citykäytävässä laitoin ensimmäisen tekstiviestin uudesta puhelimesta. Ei ollut vaikeaa! Ihan tuli kiire päästä yhdelle juhlaoluelle (tumma Saku) räpläämään puhelinta ja kokeilemaan kameraa. 

Sellainenkin ihme voi näköjään tapahtua, että melkein unohdan ottaa huikan. Tekniikan lumo - se on niin arvaamaton. Todella omaperäisiä tuoppi- ja kenkäkuvia. Peukalon harjaannuttamista viestien näpyttelyyn. Onneksi en vielä siinä vaiheessa ollut instagramissa. Tuli kiire kulauttaa olut, että ehdin bussiin ja takaisin kotiin. Enkä minä mitään opetteluani malttanut kesken jättää - tiskasin tosin välissä, mikä oli hyväkin, niin puhtailla sormilla saatoin jatkaa sitten - vaan vaikka liittymä oli ekana päivänä vielä se vanha hidas, niin jotenkin ihan ihmeellisellä konstilla sain aika nopeasti asennettua sen WhatsAppin. En edes muista miten. Mutta kätevä se on!

Työkaverin kanssa ollaan jo laitettu punaviinilasikuvia ja otoksia räsymatoista. Toiselta työkaverilta sain kuvan uudesta koiranpennusta. Ystävältä Espanjasta perhekuvia ja kehuja miten nopeasti olin ottanut haltuun älyaikaa. Ja siskon viisivuotiaan tyttären kanssa eilen perhelounaalla viestittelin, kun hän sai leikkiä toisen siskon älypuhelimella. Meillähän on nyt siis myös Familjen-niminen WhatsApp-ryhmä - kröhöm - minun perustamani. Pieni tyttö valikoi minulle kaikkia hienoja kuvia - kissoja lähinnä ja aurinkoja. Oli todella söpöinen kun muikeana aina lähetyksen jälkeen toisessa päässä pöytää odotti, että milloin minä huomaan hänen viestinsä tulleen.

No, uusi aparaattinihan ei ole minusta vielä kovin kaukana ollutkaan, joten äkkiä minä ne lapsen informaatiot noteerasin. Vastasin - tietenkin - minuahan ei hiljennä enää mikään, ei jää viimeinen sana sanomatta tai kuva laittamatta, kun on pelit ja vehkeet. Ja sehän tässä vähän huolettaa. Lapselle minä laitoin mm. hevosen kuvan.

Eli WhasApp otettiin haltuun melko kivuttomasti. Muutama ihminen sai ensin yhden kirjaimen viestejä, kun en ollut ehtinyt vielä oppia edes näppäinjuttuja kunnolla. Voi se olla, että piinallisuuden lisäksi olen aiheuttanut tällä viikolla myös jonkin verran huvittuneisuutta eli iloa. Sehän ei ole välttämättä mikään huono saldo kokonaisuutta ajatellen.

Hirveä palo oli sinne instagramiin. Aloin luoda tiliä jo varmaan ennen ensimmäistä selfietä. Olen nyt luonut ehkä muutaman sähköpostin lisää eli sekoittanut verkkomaailman profiilikarttaani melkoisesti. Instagram vain koko ajan ilmoitti, että ei ole laitetta, ei ole laitetta. P*rkeLE! Oli pakko odottaa eiliseen ja pikkusiskoon. Meni kaksi minuuttia hänen saapumisensa jälkeen, ja minulla oli instatili. Kiitos. 

No sitten alkoi se tutustuminen siihen. Perhelounas ehkä hieman häiriintyi, mutta minä olinkin tehnyt jo keiton aamulla - joten kun muut tekivät salaattejaan ja leipiään meikäläisen kyökissä, niin saatoin itse taas räpelöidä tekniikkaa. Laitoin edellispäiväisen jääkidekuvan. Se tuntui kyllä tosi turhalta, koska oli nimenomaan edellispäiväinen harjoitelma. Kritiikin siemen nousi pintaan. Ja on ehkä hieman itänyt siitä lähtien. Kyllä on olemassa se vaara, että tulee laitettua vaikka mitä harkitsematonta pitkin nettiä nyt kun pitäisi olla koko ajan ihan instant.

Tulee myös mieleen, että entä jos en olekaan mielenkiintoinen. Entä jos ei tule tykkäyksiä. Ketä kiinnostaa meikäläisen jääkukkakuvat tai satunnaiset räpsäisyt ulkoilun parista. Pitää kehittää älyajan suojapsykologia. Ja taktiikka. Ainakaan ruoka-annoskuvia en ala laittaa, sen lupaan. Enkä toivottavasti pärstäkuviakaan julkisuuteen koko ajan. Toisaalta, luurissa on kyllä tosi kätevät kuvankäsittelyjutut ja naamasta saa esittelykelpoisen vähän valoa ja pehmennystä säätämällä, kivoilla filttereillä. Vaikka olisi mitkä rypyt ja silmäpussit!

Loppiaisaamu oli Helsingissä upea. Kävelin yövuorojen jälkeen Lapinlahteen.

On asioita, joita en älymaailmassa ymmärrä. Siis ruokakuvien lisäksi. Yksi on perusasioiden risuaitaaminen. Se on vähän niin kuin kuvatekstienkin kanssa. Että jos kuvassa näkyy ruokaa, niin sittenkö pitäisi laittaa siihen että #lunch #lounas #hyvästinälkä? Tai jos ollaan lenkillä, niin #lovetorun? Minä ainakin toistaiseksi edustan sitä koulukuntaa, että muille on kiva esitellä sitä mitä näkee - ei sitä mitä tekee. Yritän ainakin. Vaikka tuleehan sitä puuhillakin varmaan elvisteltyä. Minä kun laiskanpulskeana ihmisenä saan joskus tarmonpuuskan, niin sehän on tavallaan merkittävä ilmoitusasia.

(Suora leikkaus kevääseen, kun pääsen taas puutarhahommiin... #gardening. Mökkirantaan... #sunsetryotonpera. Klapitöihin #fromtreetowood.)

Lisäksi en oikein tajua sitä, miksi pitää koko ajan ilmoittaa että missä on. Ja kenen kanssa. Paitsi että minulta on toivottu kyllä Lapinlahti-aiheisia asioita jatkossa(kin). Pitää sitten seuraavan kerran siellä opetella se sijaintitäppäys. Enkä itse asiassa ole koskaan (!) elämässäni vielä häshtägännytkään. Pitäisiköhän hävetä tai olla edes lievästi nolostunut. En minä jaksa. Sitäpaitsi juttelin äsken puhelimessa parikymppisen kummityttöni kanssa, eikä hänkään ole perillä risuaitamaailmasta. Niin, että jos olen tuntenut itseni jotenkin vanhaksi tämän keskellä - niin vähän lientyi se fiilis.

Ärsyttää koko se häshtäg-sana. Miksei voida sanoa risuaita?

Merkin käytön suhteen olen jo vähän tullut alas turhautumisen vuoreltani. Ilmoitin jo yhdelle ystävällekin, että no okei - jos risuaitaa käytetään järkevästi, siinä on oma pointtinsa. Mutta ei sitä nyt herranjestas jokaikistä arjen asiaa tarvitse häshtägätä. Erityiset paikat, tapahtumat ja ilmiöt voi. Ugh!

Häshtäg Lapinlahti. Siellä tapahtuu, uusi elämä saapuu!

No sitten on nämä luurikoulukunnat. Lumiat, iPhonet, Samsungit ja muut. Hohhoijaa. Koko syksyn haastattelin ihmisiä monesta eri näkökulmasta. Minut hyvin tuntevat ilmoittivat, että pitää olla kunnon kamera sitten. Siis minulla, kun tykkään kuvista. Mielensäpahoittaja-henkinen sisimpäni heräsi aina välillä, että onhan minulla jo se rakas vanha järkkäri. Mutta sitten kuitenkin tulin tulokseen, että olen aika laiska oheisohjelmien käyttäjä, joten sellaista jatkuvasti nykyajan huipulla olevaa luuria en ainakaan tarvitse. Mihin tarvitsen esimerkiksi jatkuvaa paikannusta? Vaikka sellainen kai puhelimessani on myös.

Kyllä minä tiedän missä minä olen ja minne menossa. Ainakin siis reaalimaailmassa. Henkinen puoli on tietenkin toinen juttu, mutta voin työkaverin avustuksella asentaa sitten ne yliluonnollisohjelmat luuriin kyllä. Enhän minä liiku kuin kodin, työpaikan ja mökin väliä. Joskus harvoin baarissa käyn. En matkusta enää melkein koskaan. Ja tykkään sitäpaitsi paperikartoista. Ei jokaisesta menneen ajan tuulahduksesta tarvitse luopua. Mitäs sitten jos akku loppuu? Aivan avutonta. 

No niin. Nyt minun pitäisi opetella puhelimen äänettömälle laittaminen ja testata herätyskello. Huomenna alkaa vihdoin päivävuorot ja normaali arki. Ajatella, tammikuu on kohta puolivälissä! Meneeköhän minulla nyt aika nopeammin kevääseen, kun on tuo laite. 

Ai niin. Meni hermo kun piti luoda nimimerkki instagramiin. Saara oli jo käytetty. Nyt koko maailma tietää, että toinen nimeni on Sorella, kun käyttäjätunnus saarasorella oli perhepiirin ehdotus ja kannatetuin versio. Siellä minä nyt olen, ihan julkisesti. Koska toivon, että en ala jaella mitään kuriositeetteja yksityisestä elämästäni. Ei sillä, että niissä nyt mitään kovin salaperäistä - kiinnostavuudesta nyt puhumattakaan - olisi. Johonkin pitää yrittää vetää raja. Aita. Risuaita. 

Häshtäg Lapinlahti. Saunassa on tänään kokeiltu ensimmäisiä
julkisia vuoroja!