Hiihtokeskusvisio ja muut pienet ajatukset

Piti kirjoitella jo viikonloppuna, koska piti viettää seesteiset talvipäivät ihan kotioloissa. Mutta toisin kävi. En edes muista, koska olisi ollut sellainen viikonloppu ettei ole töitä tai ohjelmaa tai mökille matkustamista. Eikä sellaista siis tullut nytkään. Sudeettisavolaisella oli nimittäin vapaaliput Matkamessuille, ja lähdin lauantaina kaveriksi sinne. Vähän se meni hulinaksi sitten - mutta vain vähän - mutta sillä tavalla, että ajatusten tyynenä pitämäni virta jotenkin leikkasi kiinni.

Minähän olen mahdollisimman huono matkamessukaveri, kun en enää mökin takia paljonkaan matkusta. Älämölöäkin siellä messuilla oli, musiikkia ja kesken kaiken tungoksen yhtäkkiä joku salsakaravaani. Sudeetti levottomampana ihmisenä jaksoi jutella kaikkien kanssa - tai oikeammin se alkoi jo menomatkalla puistossa, kun hän näki miehen lukemassa penkillä kirjaa. Piti mennä haastattelemaan, että mitä tämä herra luki (en muista - tokkopa edes kuuntelin). 

Tuurin osastolla Sudeetin piti välttämättä saada kertoa Vesalle, että osti kerran sieltä kaverin koiralle tuliaisia. Ja Italiassa minäkin innostuin osoittamaan kartalta, että missä kaikkialla olen käynyt. Niitä paikkoja olikin yllättävän paljon, vaikka Cinque Terre on vielä listalla näkemättä. Sitten minä aloinkin kitistä jo pois messuilta, ja jouduttiin tekemään sellainen meille tyypillinen kompromissi että minä menen jonnekin rauhassa odottamaan - otan lasin viiniä vaikka - ja jätän Sudeetin vielä palloilemaan, kunnes ilmoittautuu. Olen niin tottunut siihen, ja sitäpaitsi pääsin heti räpläämään instagramiin älykännykkäkuvia. Nyt koko maailma luulee, että olen aktiivinen ihminen kun tein matkamessupäivityksiä oikein kaksi.

Oikeaa kameraa minulla ei ollut messuilla mukana (eikä kyllä niissä pahviständeissä mitään kuvattavaa olisi ollutkaan), joten saatte nyt kestää näitä viime viikon pakkaskuvia.

Ylläolevasta kuvasta tulee mieleen se, miten viime viikolla työkavereiden kanssa ajauduttiin vahingossa puhumaan kuolemasta ja huokailtiin ensin tosissamme - ja sitten nauraen itsellemme - että kunpa saisi edes kesään saakka elää. Taitaa olla vähän neljänkympin kriisit tai jotkut meneillään, vissiin. Todettiin, että jospa sattuu sellainen tilanne ettei juuri ole mitään akuuttia murehdittavaa, niin kyllä sitä tosiaan aina yöaikaan - ja joskus minun kohdallani myös päivällä - vähintään kuolevaisuuden muistaa.

Minulla on nyt sellainen talvivaihe meneillään, että tunnen itseni koko ajan räähkäksi. Saattoi se johtua pakkasten aiheuttamasta sähköisyydestäkin. Koko ajan oli tukka liiskana ja kutitti. Vaikka muuten minä kyllä nautin upeista valopäivistä aika täysillä, enkä varsinaisesti kärsinyt itse kylmästä. Ikinä ei ole hyvä - nyt kun ei sään lauhduttua enää kiristä mistään, niin tuntuu eri tavalla painavalta. Tavoilleni poiketen olen alkanut syödä hieman lisävitamiineja, vaikka uskonkin enemmän ruokaan ja ulkoiluun.

Jälkimmäiseen liittyen sain melkein hermoromahduksen viikonlopun laskettelukeskusteluista. Minähän lähtökohtaisesti kadehdin ihmisiä, jotka suhaavat suvereenisti rinteissä ja osaavat ottaa suksien tai laudan kanssa ilon irti puuterilumesta. Näkevät siellä ylhäällä maisemiakin ja rinnepäivän päätteeksi on terve väsymys. Sitten voipi saunoa ja viettää takkatulen ääressä after ski -hetkiä muistellen päivän käännekohtia. Minun kohdallani ne olisivat kuitenkin lähinnä onnettomuuksia, koska suksilla ja minulla ei ole oikein koskaan ollut yhteistä kieltä.

Sitäpaitsi rinteissä pitää varoa muita. Jos olisi tyhjää, voisin viihtyäkin. Hissihommelit ovat aivan liian jännittäviä. Tunsin ja tunnen vieläkin itseni tosi vajaaksi ihmisenä, kun oikein kiukuttelin tästäkin asiasta - ihan puhdasta turhautumistani. Ystävä pyysi keväämmällä mukaan Leville, ja ensireaktioni oli tietenkin äkäinen ei. Toisellekin kaverille räyhäsin aivan ilman syytä suurinpiirtein samasta aiheesta. Että ihminen voi olla pikkumainen.

Minä oikein näen itseni - siis kuvitteellisesti, en ole lähdössä - esimerkiksi siellä Levillä. Kokonainen viikko laskettelevien ihmisten kanssa. Kävisin aamulla lasten rinteessä yksin harjoittelemassa auraamista suksilla. Sitten vähän lounaan jälkeen röntöstämässä jossain metsässä patikkamielessä ja valokuvaamassa, minkä jälkeen linnoittautuisinkin mököttämään mökkiin punaviinin kanssa. Illalliseen mennessä - kun muut palaavat reippaina ja raikkaina jostain horrormäestä - nukkuisinkin jo sohvalla kuolavana suupielessä ja tyynyn kuva poskessa.

Saattaisi siinä taustalla soida vaikka jotain haikeaa Loiri-Leinoa nonstoppina youtubesta. Lavasteena sohvapöydällä olisi tietenkin pari älykästä kirjaa. Ehkä yksi laadukas romaani ja sitten vaikka paksu tietokirja pohjoisesta luonnosta. Takassa kimaltaisivat sammuneet mustat kekäleet ja saunankin olisin unohtanut napsauttaa kavereille lämpiämään, koska ulkopuolisuuden tunteessani olisin kuitenkin keskittynyt vain itseeni ja käynyt löylyttelemässä jo päivällä.

Myös asu olisi tärkeä. Ehdottomasti romanttista palmikkoneuletta ja pitkää villasukkaa (vaihtoehtoisesti säärystimet) ulkoilun jälkeen. Ja vaikka en olisi lumessa varsinaisesti möyrinytkään, niin tietenkin lapaset, pipot ja systeemit jonnekin näyttävästi kuivumaan - eiköhän siellä rinnemökeissä ole siihen tarkoitukseen sopivat tellingit. Sitten kun muut vihdoinkin pääsisivät saunaan ja istumaan iltaa, niin minä tietenkin näyttelisin aivan tavallista ja lähtisin ulos salatupakalle katsomaan tähtitaivasta ja bongaamaan revontulia. 

Saattaisin unohtua rapsuttelemaan poroja ja seurustelemaan koiravaljakoiden kanssa. Ehkä jopa kellahtaisin hetkeksi mykkyrälle heidän laavulleen - koska oletan pohjoisessa olevan paljon laavuja. Siinä minä sitten karvaturpien kanssa tuntisin yhteenkuuluvuutta muun seurueen kilistäessä hienostuneesti kuohuviiniä onnistuneelle kumparemäkipäivälle.

Ja kun mökissä käynnistyisi Trivial Pursuit, niin minä tutkisin päivän kahta luontovalokuvaani tärkeän näköisenä tietokoneellani nurkassa. Tunnen siis suksiasioiden lisäksi myös suurta riittämättömyyttä suhteessa seurapeleihin, ja eivätköhän nekin kuulu rinnemökkikulttuuriin.

Jännä olisi tietää, miten moinen retki oikeasti menisi. Kyllä se voi olla parempi meikäläiselle pysyä vaan omassa mökkitönössä ja liiterissä tutulla osaamisalueella. Mutta nyt pitkästä aikaa huomaan ajattelevani, että onkohan se ihan riittävä koko loppuelämän suunnitelma. Matkamessujen ja laskettelevien kavereiden syy on nyt tämäkin yöllinen mietinnän aihe.

Unohdin kokonaan, että oliko tässä nyt muka joitakin muitakin kuulumisia, kun lähdin tuota hiihtokeskusvisiota pohtimaan. No ainakaan en muista, että tammikuu olisi koskaan ennen mennyt näin nopeasti. Oikein alkaa sekin huolettaa. Että mihin tämä aika koko ajan katoaa, aina on kuunvaihde - mikä tarkoittaa sitä että kohta on maaliskuukin. Pian nielen taas kyyneleitä elokuussa. Sitten tulee uusi lokakuu. Onneksi on helmikuussa tänä vuonna ylimääräinen päivä, niin tulee jotain tolkkua ajan kulumiseen.

Olenkin alkanut laskea, että kuinkahan monta hamekangasta saisin itselleni karkauspäivänä järkättyä. Ihan mahtavaa on kiusata vaikkapa työkaverimiehiä vinkkaamalla, että jos sitten sellaiseen polvipituiseen hamoseen vaikka - että ei se kalliiksi tule. Yhdellä onkin kuulemma varastossa hyvää raakasilkkiä!

Siihen saakka kuljen housulinjalla, josta olen myöskin saanut viime pakkasilla numeron aikaiseksi. Jouduin hankkimaan siis ei-mustat ulkoiluhousut. Koska ei ollut alessa enää mustissa kokoja. Pirullista olla tavallisen mittainen ihminen. Nyt minulla on - kaikella kunnioituksella - jatkuvasti katukuvassa päiväkotitätiolo, kun kahistelen uusilla viininpunaisilla pöksyilläni. Tai nythän ne saattoi taas jättää kotiin, kun sää lauhtui. Jotain helpotusta loputtomaan hieman epäkelpoon oloon.

Huomenna saan ehkä taas laittaa kumisaappaat, niin tunnen olevani kotona jälleen.

Edellisestä mökkireissusta - siis siitä uudenvuoden spektaakkelista - on jo sen verran aikaa, että olen alkanut katsoa almanakkaa sillä silmällä. Se on ollut hyvä havaita, että vuosi vuodelta sopeudun paremmin tähän talvitilaan, ettei Ryötönperälle kannata ainakaan kamalilla pakkasilla vain kahdeksi yöksi mennä. Annan putkien jäätyä ja talon uinua rauhassa. Kyllä se siellä säilyy.

Mutta tämän ajan kulumisen vuoksi on kuitenkin huoltoreissu mielessä. Kahden viikon päästä minulla olisi pitkä vapaa, eikä ainakaan vielä kymmenen päivän sääennuste näytä mitään ihan tolkutonta. Pitäisi mennä pikkuisen siivoilemaan ja tekemään polttopuita. Pääsiäiseen on yllättävän lyhyt aika siihenkin, ja silloin Ryötönperällä viettää syntymäpäiviään yksi vakiokävijäystävistä - ei saa silloin loppua puut eikä olla sotkua. On oltava kristallit ja pöytähopeat kiillotettuina.

Voisin vaikka antaa periksi maailmalle ja silittää pöytäliinojakin valmiiksi. Suunnitella kynttilänjalkojen paikkoja punaviiniläikkien päälle - tai vaikka joitakin hienoja luonnonasetelmia sammaleista! Nyt kun oikein jäin tätä miettimään, niin mökkireissu tuntuu houkuttelevaltakin.

Kaupungissa on vaikka mitä tekemistä. Ehkä se selittää ajan kulumisen. Pari talvea ennen tätä on mennyt ehkä enemmän perikunnan asioihin keskittyessä, joten ulos ja pois itsestäni suuntautuminen on nyt tuntunut aika mielekkäältä. Huomaan kuitenkin, että tulen ärtyneeksi jos en saa riittävästi hissutteluaikaa itsekseni. 

Laskettelukulttuurin lisäksi olen viimeisen viikon aikana ärsyyntynyt erityisherkkyyden käsitteestä, vaikka tunnistankin itseni moisen uuden diagnoosin luonnehdinnoista. Protestoin lähinnä sitä vastaan, että pitääkö jokaiselle normaalille luonteenpiirteelle antaa nimi. Mielestäni on aivan tervettä, jos ei kestä älytöntä melua. Jos ei jaksa puhua koko ajan, vaikka lähtökohtaisesti tuottaisikin löpinää paljon - kuten minä. Jos huomaa helposti toisten tunnetilat ja tykkää ottaa ne huomioon. Jos kaipaa yksinoloa ja silmiin pistää liian kirkas keinovalo. Jos yhtäkkiä tuntee itsensä väsyneeksi kesken sosiaalisen tilanteen. Niin. Ja sitä rataa. 

Miten minä nyt tuostakin ajauduin vaahtoamaan - anteeksi. Nyt kun minulla on ollut tilaa uudelle harrastukselle ja ajatuksille, niin olen vain oppinut että kaikkeen kannattaa yrittää järjestää jokin tasapaino, jotta ei tarvitse sitten ruikuttaa. Ja nyt kun eletään talven selän katkeamisen aikaa, niin pitää säästää hetkiä myös puutarha-asioiden suunnittelulle. Tänään jo töissäkin käytiin kuolema-aiheen sijasta perinteinen esiviljely vs. taimet -keskustelu. Päädyttiin taimiin. Paitsi että sitten minä kumminkin aloin haaveilla viljelystä, koska se on niin mukavaa. Vaikka idut kuolisivatkin, mutta sitä heräämisen vaihetta on niin hauska seurata.

Mitähän laittaisi tulemaan? Kohta helmikuussa voisi jo aloittaa!