Ei sortumavaaraa.

Vaikka minä tykkään kyllä käyttää enemmän sanaa sortumisvaara. No niin, mutta nyt saatte siis jatko-osan älypuhelinprosessiini. (Eli ne, jotka toivovat vaikkapa puutarha-ajatuskuulumisiani voivat odotella seuraavaa tai viimeistään sitä seuraavaa raporttia, koska toivoakseni olen viikon päästä mökillä huoltokäynnillä.) Ja siihen luuriasiaan tuo sortuminen siis liittyy, tavallaan. Vaikka toisaalta en minä ole muuttanut mieltäni sen suhteen, että puhelinkamera jotenkin kilpailisi oikean kanssa. 

Olen ollut räkätaudissa. Ihmettelinkin kun maanantai-iltana tätä tekstiä tein, että kun ei ajatus kulje. Tiistaina yritin jatkaa, mutta tuijotinkin vain ruutua. Keskiviikkona selvisi väsymyksen syy, joka oli siispä sama kuin puolella työkavereistani eli flunssa. Ei siitä sen enempää, nyt alan olla jo melkein kunnossa.

Edelleen olin siis ollut hieman huolissani siitä, että sorrunko nyt vain kännykkäräpsimiseen.

Elin kirjoitellessani yhtä oppimisprosessini huippuhetkeä. Niin tavallista muulle ihmiskunnalle varmaan, mutta olin pikkuisen polleva kun opin ihan itse taas uuden jutun. Tietenkin itse, koska edelleenkin minulla on neuroottinen suhde luuriini enkä anna muiden sitä käpälöidä paitsi viime sunnuntaina valokuvaajakaverin, joka opetti minulle miten löydetään alaviiva. Sitä tarvittiin häshtäggäykseen, voi herranjestas!

Hän oli houkutellut minut mukaan kuulkaas oikein ihan sellaiselle järjestetylle instagram-kävelijöiden retkelle Suomenlinnaan. Porkkanana oli pääsy entiseen leipomoon ja korppukuivaamoon, joiden rakennus on 1600-luvulta. Hienoja tiilenpäitä ja holvikaaria! Kunnioituksesta retken järjestäjää kohtaan tuli minunkin siis opetella tärkeimmät risuaidat, jotka tuli liittää niihin kuviin, joita julkisesti halusi jakaa. instameethelsinki_1_16. Monilla on ihan valtava hakusanaluettelo kuviensa yhteydessä, mutta itse yritän pysyä maltillisella linjalla.

Koska tykkään ulkoilla - ja se teki erityisen hyvää eräiden juhlien jälkeiseen tuhnuoloon - niin en lopulta kovin paljon edes jännittänyt, että minkälaista seuraa tuollaisella kuvausretkellä sitten mahtaisi kohdata. Ihan oli hupaisa ja toiset rauhaan jättävä porukka. Kaikilla oli sama intressi ottaa valokuvia - monella, kuten meilläkin - oli mukana sekä järkkäri että se luuri. Kuvista päätellen moni myös suhtautuu kuvaukseen huomattavasti paljon vakavammin, taiteellisemmin ja kunnianhimoisemmin kuin minä, joka huolettomasti räpsiskelen ja katson vasta lopuksi mitä tuli.

Tietenkin sitten ottaa vähän päähän, jos ei ole omasta mielestä kunnollisia kuvia.

Minä olen aikoinani pyörinyt Suomenlinnassa aika paljon. Tai siis en mitenkään asuakseni, mutta valvoin kerran mm. äidin näyttelyä siellä ja jotain vastaavaa. Turisteja vienyt kesäretkille. Joten tiedän, että sieltä on niitä romanttisia kuvia netti pullollaan ja turistisivuilla vielä parempia. Vähän sama kuin se, ettei matkoilla kannata ottaa kuvia yleisimmistä nähtävyyksistä kun niistä voi ostaa postikorttejakin. Niin havaitsin itsessäni pientä harhailua ja kuvauskohteiden etsimistä. Etenkin kun tuntui, että kaikki - ymmärrettävästi - ottivat kuvia samoista paikoista. 

Oli tietty puu. Tietty porttikongi. Silta ja sitä rataa. Sää oli harmaa.

Mitenkään siis väheksymättä kuvaamisesta ja jakamisesta innostuneiden ihmisten yhteisöllistä mielenkiinnon kokemusta. Minulle tuli pikkuisen mieleen sellainen vaikka Kummelin sketsi - vaikka oltiinkin aika tosissamme, koska oli vähän kylmäkin - että pikkuisen kärjistäen tuollaisesta retkestä saisi hauskan komedian. Kenellekään ei kyllä tullut mitenkään näyttävästi pissahätä tai nälkä, mutta ainahan sellainen mahdollisuus on. Kukaan ei luisunut ainakaan minun nähdessäni luikasta kalliota pitkin meren jääkokkareisiin saati kiukutellut kun kaveri törmäsi juurikin sen tietyn maiseman eteen pöllöilemään.

Oikein oli rauhallinen ja suvaitsevainen ilmapiiri, josta minulla lienee vielä paljon opittavaa.

En minä vielä oppinut tuntemaan ryhmän ihmisiä nimeltä. Jotenkin vapauttavaa, ettei ollut sellaista välttämättömyyttä edes näin heti ensimmäisellä kerralla. Nythän minä tietenkin olen bongannut nimimerkkejä sieltä instagramista, koska meillä kaikilla on samat häshtägit. Olen pikkuisen alkanut tajuta sitä tosissaan kuvaeetterissä liikkuvien ihmisten psykologiaa. Se ei vielä päde minuun, vaan koen erityisen hauskaksi jaella omia tunnelmakuviani riippumatta siitä, ovatko ne välttämättä hyviä.

Ensimmäinen yllätys on ollut se, ettei intagramiin jaetakaan pelkkiä keskinkertaisia filttereillä raikastettuja kännykkäkuvia. Sinne jaetaan myös järjestelmäkameravalokuvia, jotka ovat ammattilaistasoa! Mitä hittoa! Kukaan ei ollut kertonut minulle sitä. No ei se mitään.

Vaikka olenkin nyt tykännyt tutustua instagramin ihmeelliseen maailmaan, niin huomaan ilokseni etten olekaan ihan hurahtanut. Lähinnä on sama tarve kuin täällä blogissa tai facebookissakin, että on kiva kertoa kavereille jotain mitä mahdollisesti olen nähnyt tai jopa ajatellut. Tottakai sen jälkeen kyttäilen sitten tykkäyksiä - en usko kenenkään olevan sellaisen yläpuolella, mutta ihme kyllä minusta on hauskempaa kun joku tuttu ihminen on huomannut fiilistelykuvani, kuin se, että en yhtään tiedä kuka on "klikannut". Erikoinen on maailma nykyään! Ei sillä, että tässä nyt olisi ventovieraiden klikkailuja mitenkään miljoonamäärin tullut.

Ja niin sitä vaan hortoillaan yhtäkkiä tuntemattomien ihmisten kanssa pitkin kallioita, eikä se lopulta tuntunut ihan niin pöljältä kuin olin ajatellut. Osa meni jo pitkällä edellä kohti varjoliitäjien dokumentointia, toiset miettivät vaihtoehtoista reittiä liukkauden takia. Ja minä kuuluin siihen keskivälin porukkaan. Katsoin sekä eteen että taakse, tässä taakse:

Ja tässä eteen:

Ai niin se elvistelymomentti! No nyt alkaa jo vähän nolottaa, mutta olen minä silti tyytyväinen että sain ilman mitään rähinöitä järjestettyä aika kivuttomasti itselleni sellaisen pilvipalveluhommelin. Sinne voin nyt laitella kännykkäkuvia ja käyttää niitä halutessani tässä tietokoneella. Ei ole niin pakottava tarve päästä joka paikkaan puhelimella, että jaksaisin siitä koko ajan koko elämääni tihrustaa. Voi kyllä johtua ikänäöstäkin - kyllä tässä alkaa itsensä niin mummoksi tuntea, ettei mitään rajaa.

Voisin taas pitää hieman tekniikasta taukoa. Ei joka viikko voi opetella jotain uutta. 

Edellisviikolla onneksi sain harrastettua vähän vanhaakin ja luikahdin neljänneksi viimeisenä päivänä ihailemani Cartier-Bressonin valokuvanäyttelyyn Ateneumiin. Se oli sellainen täsmäisku ennen virka-ajan päättymistä. Ilmoitin töissä pomolle että nyt minä lähden kun hommat on tehty, otan tunnin miinusta, vaikka minun pitäisi saada näyttelystä oikeastaan työaikaa. Koska Henrillä oli se tilan ja tapahtuman odottelun taju, jota minä tarvitsen valokuvausoppimisen mielessä myös työtehtävissäni.

Ei ollut Henrillä kännykkäkameraa eikä pikafiksausohjelmia. Ei ollut hän varmaan sosiaalisessa mediassakaan, ja miten hyvin pärjäsi! Vaikka otti kuvia räpsien ja tilanteista, niin uskoisin että harkiten julkaisi. On meillä vaan erikoinen kiire nykyään. Kyllä minä tavallaan ihan siitä "kiireestä" tykkäänkin, se on nykyajan kuulumisten vaihtoa - mutta en tykkää jos ihmiset jäävät jalkoihin. 

Tämä oli nyt vähän tyhjä päivitys - siltä tuntuu. Haluan lopuksi kuitenkin esitellä ilmiön, joka on minulle itselleni uusi. Päivän meditaatiokuva. Tai ei se ehkä olekaan niin uusi juttu, nyt olen vain huomannut kuvan ääreen pysähtymisen piirteen itsessäni. Vaikka katselen minä nykyään aamubussissa muidenkin ottamia. Sieltä instasta. Heh. On jäänyt valitettavasti kirjojen lukeminen vähemmälle, mutta on tavoitteena ettei se ole ihan pysyvä muutos.

Tämä otin siellä Suomenlinnassa ja kännykkäpikamuokkasin sadunomaiseksi:

 

Jaksan tuijottaa sitä loputtomiin. Ihan hullua.

Ja viimeinen kuva on taannoisesta keskiviikkoaamusta, kun koko Helsinki havahtui lumisäiden jälkeen pääkallokeliin. Sitäkin minä katson edelleen usein. Koska olen lainannut pokkarikamerani Matrikkelitaiteilijalle, niin uusi puhelin kuvankäsittelyominaisuuksineen korvaa nyt ne. Mielestäni aika harmitonta hupia ja tuo vaikka työmatkoille vähän lisää sisältöä. Minä olen aina etuajassa, joten koskaan ei ole niin kiire ettenkö ehtisi ottaa pientä kuvaa muistoksi, jos sattuu hyvä hetki. 

Vaikken olekaan mitenkään harras ihminen, niin tykkään silti päivänavauksien ajatuksesta. Kadulle pysähtyminen ja kuvan ottaminen voi saatella hyvin uuteen päivään. Kuvan katseleminen vielä pitkään siitä eteenkin päin.

Kuulin eilen mustarastaan laulua. Se nyt laitettakoon tänne päiväkirjanomaisesti merkille. Ihanaa.