No minäpä kerron

Tulin äsken vähän kateelliseksi, kun Mukavuusalue-kirjoittajapiirimme toinen jäsen ilmoitti tekstiviestissä kokeneensa inspiraatiota. Olen pitkin päivää tuntenut kateutta myös kaikkien ihanien idyllisten adventtiblogipäivitysten vuoksi. Oikeasti minun olisi nyt pitänyt alkaa tehdä kaunokirjallista tekstiä, jotta saisin minäkin elvistellä lyyrisellä inspiraatiolla. Mutta päätinkin sitten raportoida, miten täällä on sujunut tämä ensimmäisen adventin viikonloppu.

Ajattelin samalla vähän selvittää, meneekö muillakin seesteiset suunnitelmat joskus sähellykseksi. Minulla niin käy poikkeuksetta aina tässä kohdassa, kun joulukuu yhtäkkiä alkaa. No minäpä kerron.

Visio: Kortit ja kirjekuoret siisteissä pinoissa ja osoitteet päivitettynä osoitekirjassa. Kokonainen pitkä sunnuntai aikaa. Minä kirjoittamassa tervehdyksiä nauttien jokaisesta henkilökohtaisesta ajatuksesta, jota mietin yksilöllisiä terveisiäni kortteihin hartaudella raapustaessani. 

Todellisuus: Kirjoitan yhden vastauskirjeen Pariisiin. 

Ajatus siitä, että kirjoittaisin yhtään lisää kuulumisia tai tervehdyksiä alkaa heti sen jälkeen tuntua tylsältä. Miksi ihmeessä? Samaa mietin joka vuosi. Joka ikinen vuosi. Kaukana on aistillinen mustekynän rahina ja hohdokas poskien puna. 

Liitin Pariisin kirjeeseen mukaan jo joulukortin ja lahjaksi viirisysteemin, jonka askartelin vanhentuneesta enkelikalenterista. Onnistui aika hyvin, vaikka itse sanonkin.

Viirihommelin inspiroimana päätinkin sitten korttien kirjoittelun sijasta kokeilla yhtä vessapaperirulla-askartelua, jonka bongasin jostain edistyneiden askartelijoiden blogista.

Sanotaanko nyt vaikka niin, että ei tartte enää meidän huushollissa paperirullia säästellä.

Oli nimittäin idylli kaukana, kun lutrasin pahviviipaleiden ja erikeepperin kanssa pitkin keittiön pöytää. Piti tehdä kranssi. Tässä on tulos:

Loput on roskissa. Ja niin monta kertaa kun minäkin vessanpytyllä ehdin miettiä sitä kranssia. Että mihin sen sitten laitan, hapertuuko ulko-ovessa. Tuollaiseen kukkaan riittää ihan vaan yksi hylsy, ja jää vielä ylikin. 

No ei se mitään, onneksi en ollut ehtinyt suhtautua vakavasti vessapaperirulla-askarteluun. Olisi saattanut mennä sunnuntai pilalle. Enkä minä sitäpaitsi tarvitse enää yhtään joulukoristetta lisää. Valojakin olen löytänyt vaikka mistä kätköistä aina vaan. Niitä on kiva viritellä. Paikat vaihtuvat vielä aika usein. Sekin on tyypillistä. 

Kunnes sitten kyllästyn, ja jouluvalot palavat epämääräisillä sijoillaan sinne maaliskuuhun. 

Mietin, että kun me kerran varmaan mennään maalle jouluksi, niin pitääkö kaikki sitten täällä kaupungissa sammuttaa siksi ajaksi ja jättää jälkeensä vain musta koti. Jotenkin tylsä ajatus sekin. No, siihen onneksi on vielä aikaa.

Tämä aamuyöllä niin ihanan pitkältä tuntunut sunnuntai on kulunut lähinnä siihen, että olen sotkenut kotia erilaisilla askarteluun tähtäävillä rääppeillä ja ajatuksilla. Kortit ovat kirjoittamatta. Enimmäkseen olen eilen leivottujen torttujen syömisen lisäksi roikkunut netissä ja vaihdellut yhden kellarista löytämäni valosarjan paikkaa. Lisäksi olen puhunut ihanan pitkän puhelun yhden rakkaan ystävän kanssa, toisenkin vähän lyhyemmän, chattaillyt kolmannen lapsuudenkaverin kanssa ja kiusannut kissoja.

Heihin minä aina puran laiskuuteni. Ihan vaan menemällä lääppimään ja keskeyttämään kuninkaallisia unia.

Jospa minä tämän jälkeen yrittäisin muotoilla vaikka yhden runon. Tai lyhyen proosanpätkän. Vaikka parin kappaleen verran.

Aina yhtäkkiä se ilta jo pimenee ja Strömsö alkaa. Sitten voikin jo mennä saunaan, syödä ja alkaa suunnitella yöpuulle menoa. Ystäväpiirini on tänä viikonloppuna kummastellut aikaisia nukkumaanmenojani. Itse olen tyytyväinen, kun en ole pitkään aikaan kärsinyt unettomuudesta. Paitsi että tänä aamuna heräilin jo ennen neljää. Mutta nousin vasta 6:45.

Mistähän tämäkin tähän talveen omaksumani vuorokausirytmi oikein kertoo.

Monessa blogissa on tänään alkanut myös joulukalenterinomaisia arvontoja. Minäkin ajattelin tehdä nyt pienen gallupin. Nimittäin perjantaina kylässä olleiden ystävien kanssa käytiin pitkähkö niin sanottu vääntö parhaasta glögimukista. Mitä mieltä olette, armaat lukijaystäväni?

Minä tykkään eniten Tsaikka-lasista. Sitä moitittiin liian hörsyileväksi. Eniten ääniä sai tuo moderni suora yksilö. Kuulemma oli paras näppituntuma, kun kallisti kuumaa juomaa suuhun. Minun mielestäni sen muotoilu on kyllä aika epäromanttinen.

Noista alakuvan kolmesta voitte ilmoittaa minulle suosikkinne. (Tsaikka on nro. 1, "moderni suora" nro. 2 ja se kolmas sitten nro. 3, kyllä te tiedätte) Kaikkien Tsaikka-lasia äänestäneiden kesken arvotaan yllätysjoulutervehdys, jonka lähetän postitse kunhan saan sitten vaikka sähköpostilla voittajan osoitteen. Paitsi jos se on joku tuttu, niin osoitehan minulla siinä tapauksessa saattaa jo olla. Kaikki mukaan, no?!

Minähän voin vaikka liittää siihen voittajan tervehdykseen sen vielä tänään kirjoittamani kaunokirjallisen tuotteenkin. Taidan suorittaa arvonnan heti itsenäisyyspäivän jälkeen lauantaina. Osallistua voi kommentoimalla täällä, fb-kaverit siellä tai suoraan ryotonpera@gmail.com. 

Jännää!