Välipyykkiä

Kun käy maalaisviikonloppujen välissä asioimassa kaupungissa, niin tietenkin siihen liittyy välipyykinpesu. Monessakin mielessä. On paha tapa laskea, että milloin ja kuinka pitkäksi aikaa ehtii seuraavaksi mökkirantaan. Mikä on ja tulee olemaan kesän lopputulema. On aika hölmöä sellainen, miksei sitä voisi keskittyä taas olennaiseen eli hetkeen. Pysyvä puute psyykessä, selvästi.

Vaan onhan se ihan hauska esitellä kaupunkitutuille valokuvia maalta, lässyttää kaikki uuvuksiin. Toivottaa tervetulleeksi kylään Ryötönperälle nekin, jotka vielä eivät ole käyneet. Kyllä niitä riittää. On tiedossa tiluksen esittelykierroksia vaikka kuinka monelle. Pitkät jorinat uusille vieraille, sivulauseista ei tule pulaa. Eivät taida tietää, minne ovat joutumassa.

Mökkipyykin rahtaamisessa kotiin on sekin hyvä puoli, että leppoistelu maaseudulla ei tunnu olevan ihan niin kaukana kun voi pinota puhtaita lakanoita odottelemaan kyytiä takaisin sijoilleen aittaan ja vierashuoneeseen. Oikein välttelen niiden liian aikaista pakkaamista kasseihin, että voin katsella. Jotkut lakanoista ovat ties kuinka monta vuosikymmentä palvelleet mökillä, eikä montaakaan reikää ole. Ennen tehtiin laatua.

Riskinä esillä pitämisessä on, että kotona kissat keksivät kellahtaa puhtaan pyykin kasaan ja karvatupsuja kantautuu mökillekin. Olen yrittänyt muotoilla kiikkerän epähoukuttelevan pinon.

Kovin monet ovat valitelleet säätilaa. Minusta ei ole ollut mitenkään erityisen mieleenpainuvaa. Ei hyvässä eikä pahassa. Tuskin tässä mitään historiallista on ollut, jos nyt vähän ovat ilmatilat oikutelleet. Taidan säämummoudeltani olla vahvimmillani keväisin ja syksyisin, kun on enemmän niitä riskejä ja mahdollisuuksia monenlaisiin ääri-ilmiöihin. Silloin kiinnostaa. Kesällä riittää valo ja kaikki muu on pelkkää pukeutumiskysymystä. Sehän voi suorastaan olla vähän tylsääkin.

(Kamalaa, sanoinko tosiaan noin. Seuraavassa ukkosessa minuun iskee varmaan salama.)

Säänmukaisuudessa en ole onnistunut esimerkiksi jalkineiden osalta. Espadrillosten pohjat ovat aika monta kertaa imeneet kuurosateiden nesteet itseensä ja olen joutunut illan kuivennuttuakin lompsimaan niin, että vesi tursuaa varpaiden välistä. Vähän niin kuin kävelisi pesusienillä.

Omanlaisensa raikas elämyksensä sekin. Minä kun en usko mihinkään jalkojenkastumisvilustumisiin. En vedosta tulevaan niskasärkyyn enkä verensokerin heittelyn tuomaan pyörrytykseen. Joten kuumille jaloille tekee hyvää pikku espadrilloslillutus, olen päättänyt. Enemmän on riskejä vesimärissä varvastossuissa.

Tietenkin se voi olla kiusallista, jos menee kylään sisätiloihin lirisevissä espiksissä. Kastuu ihmisten eteiset.

Kotipihalla tapahtuu tietenkin taas unikkorintamalla. Juhannuksen jälkeen sopivasti arkipäiviä sulostuttamaan pompsahtivat kukkaan taas ne lohenväriset unikot. Nyt ei ollut pioneilla mitään mahdollisuuksia voittaa kukkimisnopeuskilvassa. 

Joillakin ihmisillä on pontevat melkein pensaat unikoistaan, mutta meillä ne nimensä mukaisesti vähän uinuvat kun kasvavat rinteessä. Jännästi taittuu varsi alamäkeen ja sitten kukkapömpsäys yhtäkkiä aurinkoa kohti tai sateessa alavireisyyteen taivutaan.

On siinäkin erikoinen kukka, herättää ihmeen paljon keskustelua ja intohimojakin ihmisissä. Itseäni vuosi vuodelta ihmetyttää lähinnä tuo väri. Voisin vaihtaa kunnolliseen punaiseen, joka vuosi siitä kitisen. Pitää oppia arvostamaan myös lohenpunaista. Voisihan sitä sitten tullakin omia unikoita ikävä, jos yhtäkkiä tilalla kasvaisi jotain dramaattisempaa. Itse asiassa olen ehkä alkanut tykätä niiden sinnikkyydestä.

Miten nyt sattuukin olemaan vähän kriittinen olo. Ehkä heinäkuun läheisyys painaa jo.

Tämä keskikesä on vähän tällaista toteamista vaan. Jotenkin pysähtynyttä. Kun siihen vielä yhdistyy joutilaisuus, niin kyllä sitten ehkä toimeliaampi kausi taas maistuu.

Vaan nyt en ole ehtinyt itse vielä kovin montaa tovia pitkästyä, ihan vain iltaisin olen lukenut muutaman rivin kirjaa jossa on äreä mies. Sille olen nauranut, tainnut vähän samastuakin kun hän niin joka asiasta ja henkilöstä ajattelee monisanaisen valittavasti. Nuku siinä sitten, kun nauru kuplii mahassa ahkeran päivän päätteeksi, kun sivuhenkilö valittaa hupaisasti.

Esimerkkinä itsestäni vaikka sellainen ilmiö, että kävelen aika nopeasti vaikkei olisi kiirekään. Niin tulee ajateltua edessä lompsivista tallaajista tosi rumasti. Kun ovat muka meikäläisen vauhdin tiellä. Että menes nyt siitä lyllertämästä ja voi herranjestas sentään että pitää olla harhailevan vaivalloista nuoren ihmisen meno. Kävelisit sinäkin useamman pysäkinvälin niin tulisi jotain ryhtiä tuohonkin laiskaan löntöstämiseen.

Totuuden nimissä oma askellukseni niissä vetisissä espadrilloksissa ja maata laahavissa kesäpöksyissä - ei se ole mitään sporttista sekään. Tuntuu, että joka paikka hölskyy kun on jo pidemmän tovin ollut kuntoilu rästissä.

Juhannuspöytäliina kuivuu puhtaana seuraavaa mökkikattausta odotellen.

Sen verran olen pitänyt lomatavoistani kiinni, että olen normaalia enemmän keskittynyt Hesarin lukemiseen aamuisin. Keittänyt monta mutteripannullista kahvia, maha menee melkein sekaisin. On niin kiva kytätä niitä tyhjästä temmattuja kesäuutisia. Niitä on ollut aika vähän, kun kaikenmaailman talouskriisit, sodat ja mahtivaltioiden ulkoministerit vievät huomion. Hohhoijaa. Jäisivät jo lomilleen.

Kiinnostavampaa on, että yksi sammakko oli esimerkiksi piileskellyt sata vuotta, vaikka luultiin sukupuuttoon kuolleeksi. Teki mieli saivarrella, että aika vanha konna oli jälleen löytyessään. Sitten se Yrjö Yksinäinen, vai mikä kilpikonna nyt olikaan - oikeasti vanha, oli kuollut. Menehtynyt ehkä mystisesti ja nyt sitä tutkitaan. Nämä molemmat jossain kaukomailla.

Missä viipyy Ruokolahden leijona?! Suuret kesäuutiset kotimaasta vielä antavat odottaa itseään.

Onneksi ruokasivuilla tänään muistutettiin, ettei aina tarvitse grillata. Sain sellaista ajateltavaa. Grillitouhu alkaa ainakin meidän perheessä jo kyllästyttää ja toivon, että itsekin toteamamme wokkiajatus kanavoituisi tulevana viikonloppuna myös toimintaan:

HS 28.6.2012

Kaupungissa liikkumisessa kesällä on se hyvä puoli, että tulee törmättyä ystäviin - tahallisesti ja vahingossa. Ihmiset ovat vähän spontaanimpia kuin kylmässä arjessa. (Tai sitten vain luulen niin, koska itse olen normaalioloissa tosi epäspontaani ja nyt vähän ehkä helpompi lähestyttävä lyhyellä varoitusajalla tahi jopa ilman.) Voi jämähtää oluelle Vaasankadulle ja pohtia porukalla vaikka sitä, ottaisiko yksi ystävä vastaan työpestin ihan toisella mantereella vai ei. On aikaa laskea hyviä ja huonoja puolia kesäillassa.

Tai voi suunnitella vaikka sitä kuuluisaa Ryötönperän saunaremonttia, joka elää vain puheissa. Olisi voitu vaikka lyödä talkoita lukkoon, mutta kellään ei ollut almanakkaa mukana. Mielestäni varsin tervettä vaihtelua sekin.

Moni vasta jää lomalle, sellainenkin tunnelma leijui jo puoliksi huolimattomassa illassa. Tästä maailma vielä pikkuisen pysähtyy ja niin sen pitääkin.

Aivan suunnitellusti sentään tapasin pitkästä aikaa yhden runoilijaystäväni vuosien takaa. Olin jo keväällä hankkinut uusimman opuksen, kun se ilmestyi. Liikuttunut erityisesti yhdestä laatikkorunosta yövuoron jälkitunnelmissa. Vähän itkin bussissa silloin. Muutenkin tykkään kokoelman sävystä, kun se on sellainen hyväntahtoisesti tarkkaileva. Ei yhtään synkkä ja myrskyinen yö, sydämeni soittaa urkuaariaa -tyyppinen. Vaan asioiden hupaisuuksia näyttävä, päälaelleen laittava, siispä ihailtava.

Olin oikein ottanut kappaleeni mukaan, että saan ystävältä juhlallisesti omistuskirjoituksen. Kyllä nyt on kiva. Voin "unohdella" kirjaa pöydänkulmille, jos tulee vieraita. Niin kaikki saavat tietää, että tässä sitä vaan ollaan runoihmisten ystäviä.

Oikeammin, vaihdeltiin pikakelauksella parin vuoden kuulumiset. Onneksi sellainen onnistuu mutkattomasti vanhan tutun kanssa, ei mene sekaisin kumpikaan jos vähän rönsyillään. Sellaiseenkin on kesäillassa aikaa.

" --- Hän istahteli kylpyammeen reunalla ja ajatteli pitkää vesijohdon virtaa, vaahtoa ja hyötykasvipuutarhaa, jonne jossakin mielessä myös kevyesti ravinteistettu vesi pääsisi. Hän ajatteli turbaanipäistä miespuutarhuria, joka lohkaisisi kiven kaulasta hyödyllisen, terveellisen liuskeen tai viisteen, sen päälle kaikki kukat asetettaisiin aivan valmiina, terälehdet, varsi ja kaksi tasapainoista lehteä varteen. Hän ajatteli vettä jota sai hengittää ja juoda. Veden läiskä kiviliuskeen päällä oli hyvin hapekas. Ja kun puutarhuri tarttui kastelukannuun liuskekiven vieressä, alkoi kiven päällä vesi porista. Se soi niin kuin vain aito happi osaa soida. --- "