Suuri valmistautuminen

Kaikenlainen lakastuminen vähän huolettaa. Meinaa hiipiä takaraivoon klassinen lause "Soon kesä menny." Pitäisi pystyä suhtautumaan rationaalisesti. Kyllä tavallaan ymmärrän esimerkiksi kevätsipulikukkasten työn. Se on ihmis- ja luonnonelon sulostuttaminen, silloin lumiajan loppupuolella. Eihän siitä pitkä tovi vielä edes ole. Takatalvesta ja odottelun meiningistä. 

Järkeilin, että ihan voin palauttaa hetkeksi mieleen senkin ajan, vaikka yleensä murehdin tulevaa. Että muistaisi nyt arvostaa tätä. Koululaiset ovat juuri pääsemässä lomalaitumille ja bussit kulkevat vasta ensi viikolla kesäajassa. Ja minä jo vääntelen käsiäni puutarhoissa vaikeana.

Osa siitä johtuu ehkä tekemättömistä pihatöistäkin. Tai siis tietenkin siitä, mitä naapurit ajattelevat kun rehottaa. Kyllä minä kokemuksesta tiedän, että villinäkin voi olla nättiä. Ja että ennen pitkää saavat Fiskarsin rintasyöpäkampanjasakset taas töitä, kun leikkaan niillä hissukseen ruohoa kivien välistä. Sitten lomalla ehkä.

Sitäpaitsi vastahan ne ensimmäiset kukkaset ovat tipauttaneet terälehtensä, ja senkin kai vaan puhtaasti metamorfoosin nimessä. On hommana muuttua kukkahedelmäksi ja alkaa siemennyshommiin, vaikka. 

Jos oikein opiskelisin aihetta, niin osaisin iloita enemmän. Oikeastaan jo pelkkä ajatus piristää. Pitääkö sitä kevään lapsena alkaa heti kesäkauden portilla vikistä. Loputtava on sellaisen. On luonnonihmeiden aika, eikä sen aina tarvitse liittyä ensisijaisesti lumensulamisen välittömään yhteyteen. Oikeastaan koskaan. Optimisti sanoisi, että ihmeitä riittää ympäri vuoden. Se on vähän sellainen positiivisten ihmisten homma, muistuttaa asioista.

Minä ryhdyn sellaiseksi.

Meillä erityisesti mies tykkää saniaisista. Haaveilee myös pensasmustikoista. Minä olen vain lukenut ja kuunnellut kokeneempia puutarhaihmisiä, ettei kannata alkaa vanhan pihan kanssa taistella. Jos vaikka haluaisinkin nähdä saniaiset kivipenkereen yläpuolella oikein omana metsänään ja kivien väliköt vainen sammaleena ja matalakasvustona, niin urakkahan siinä olisi. Kasvit loukkaantuisivat ja varmaan piruuttainsakin kasvaisivat takaisin, jos olisin erehtynyt siirtelemään.

Silläpä en puutu. Voisin kyllä alkaa jalostaa kääpiösaniaisia. Eivät reuhottaisi liiaksi kivien ylle ja olisi sellainen tyylikkään minimalistinen tunnelma.

Nuorena opiskelijana ensimmäisissä kodeissa iski jo vähän saniaisvietti. Siitähän ei tullut kuin paha mieli, pidemmän päälle. Luulin vielä siihen aikaan olevani huonekasvi-ihminen. Oikein askartelin pikkukivistä, ruukuista ja vedestä - niin ja huonekasvisaniaisesta - asetelman nuoren kodin keittiötä somistamaan. Aika pian oli kuiva ja variseva aavikkotunnelma.

Ymmärsin onneksi jo silloin syyttää itseni sijasta olosuhteita. Keskuslämmitys ja mikroaaltouuni aitiopaikalla. Kuka sellaisessa viihtyy?

En minä kyllä ole huonekasviaikaan siirtynyt vieläkään. Vaikka asunkin vetoisassa, kosteassa talossa ja olen piilottanut ruman mikroaaltouunin kaappiin. Jos sitä joskus tarvitaan, niin aikamoinen homma on kaivaa se arkistojeni takaa esille.

Niin luulisi viherkukkastenkin nyt viihtyvän kun kerran on hyvä hengittääkin.

Olenkohan aiemmin julkisesti ottanutkaan kantaa kodinkoneisiin. No nyt otan. Harvinaisen rumia, enimmäkseen turhia ja vaikeasti pestäviä, suurin osa. Pannu, kattila ja mutterikeitin. Niistä tykkään. Eikä tämä ole mikään hitaan elämän tai hippeilyn julistus. Kyllä meiltäkin liiaksi kaikkia gadgeteja löytyy. Mutta kun ne piilottaa esteettisistä syistä, niin ei niitä kyllä tule käytettyäkään. On elämä vähän niin kuin vahingossa yksinkertaista.

Jos perustaisi niille laitteille oman industrial style -vitriinin. Olisivat paremmin käden ulottuvissa.

Jäätelökone on lainassa. Spiromaatti yläkaapissa. Rasvakeitin on onneksi sekin lainassa. Blenderi mökillä piilossa. Toissakesänä tein sillä helteellä kylmää tomaattikeittoa. Hyvää se oli kyllä. Tiskikone ei muuten vaan toimi, liian kova ääni. Kuplavesilaitteeseen unohtui ostaa patruuna jo puoli vuotta sitten. Se tilanne pitää kyllä korjata. Ja raclettegrillistä tulee käryä, niin sekin on alakaapissa leivinpaperirullien alla.

Tämä vuodenaika - noin vapusta alkaen - muistuttaa jostain syystä pikkujouluaikaa ja vuoden loppua. Noin niin kuin henkisessä mielessä. Ja sosiaalisessa. Joka vuosi teen saman havainnon. Ihmiset aktivoituvat, vain hiljentyäkseen juhannuksen jälkeen uudelleen. Koko talvi ollaan oltu ja mökötetty omissa koloissa ja nyt yhtäkkiä on kiire terasseille ja pikinkeille. Almanakat täyttyvät sopimuksista, maljoja nostellaan ja vaihdellaan kuulumisia kun ei olla pitkään aikaan nähty.

Osallistutaan kaupunginosajuhliin ja etnisiin festivaaleihin. Ollaan laumoissa.

Herrantähden sentään, mistä sitä energiaa aktiivisilla ihmisillä riittääkin. Minä saan ihan ilman edellä mainittuakin toimintaa aikaiseksi uuvuttavan kiireen tunnun aina tässä vaiheessa vuotta. Kuin pitäisi keskittyneesti valmistautua johonkin suureen pysähdykseen.

Keskikesää ja lomaa sillä pysähdyksellä varmaan tarkoitan. Ihan kuin kaiken pitäisi olla jotenkin valmiina kun siihen vaiheeseen astuu. Ei saa olla silloin yhtään ylimääräistä ajatusta päässä, joten ne pitää hoitaa alta pois.

Olen passiivisuudellani ehkä pahoittanut jopa mieliä. Minä keskityn nyt. Selviydyn talven saldosta, teen tiliä ja suunnittelen. Minä tarvitsen tyhjät iltani työpäivien jälkeen. Meluisan kaupungin sijasta haluan ottaa kotona löylyt ja nukahtaa kahdeksalta sohvalle. Olen kamalan itsekäs. Ajattelen jopa, että minulla on oikeus tähän. Kaikilla on.

On suuri ihme, että en tähän aikaan edes kadehdi sporttisia ja seurallisia ihmisiä. Se tunne tulee sitten elokuussa kun oma liikuntasetelinippuni odottaa hyllynreunalla koskemattomana ja muistuttaa, että kuntoillakin pitäisi. Mennä ehkä jopa johonkin ryhmäliikuntaan hyppelehtimään. Nyt se tuntuu onneksi vielä kaukaiselta.

Se, että saa ajatuksensa järjestykseen, liittyy itselläni poikkeuksetta järjestykseen myös fyysisessä ympäristössä. Toistuva teema. Nyt on vielä aika sekaista. On röykkiöitä ja ulkoeteisessä perinteinen kierrätyskeskus, kun ei ole jouhevaa systeemiä että tulisi ajallaan vietyä keräyspahvit ja paperit kierrätykseen.

On ajatuksena, että kuistikin olisi siisti ennen lomaa. Tietenkin.

Ja naulakko. Sekään ei ole vielä siirttynyt kesäaikaan. Takit, huivit, pipot ja parittomat hanskat. Sateenvarjot kaiken sen alla piilossa, joten on tullut välillä kastuttuakin, kun ei kiireessä töihin lähtiessä löydä mitään. Olenkohan vähän tyhmä. Arjessahan kaiken pitäisi olla järjestyksessä ja sitten lomalla ei niin ole enää väliä. Käytännön logiikkaani pitäisi siis pikkuisen oikaista.

Kyllä muuten rehentelen sitten, kun on siihenkin tullut muutos. Vapiskaa martat ja elämäntapavalmentajat!

Huolestuneisuudestani huolimatta olen kuitenkin jo vähän edennyt. Varovasti lakkasin varpaankynnet, värittömällä lakalla. (Koska kirkkaissa väreissä varpaani näyttävät jotenkin kummalliselta.) Aloin ajaa sisään taas varvastossuja, välipäiviä olen kulkenut espadrilloksilla kun pitää antaa villasukissa hautoutuneen varpaanvälin ensin toipua järkytyksestä. Rakot paranevat ja kantapää kovettuu kesäkäyttöön. Se vaan on taas hienoa.

Talvella itsekylvämäni orvokit ovat tehneet kukkanuppuja. Historiallista! En ole ikinä onnistunut niin pitkälle kasvattamaan jotain itse. Nyt seurailen, että mitä värejä tulee. Yksi näyttää ainakin tummalta. Arvon niiden äärellä, että suuttuvatko jos siirrän ruukusta oikein maahan villiintymään. 

Nyt piha on peittynyt tuulessa lentäneisiin omenankukkiin, joista onneksi vielä suurin osa on puussa. Tulee paljon omenaa, tuumattiin miehen kanssa. Kun sitten tulee taas se kiire pikkujouluaika, niin voi jaella hilloja ja omenasnapseja ystäväpiiriin.