Ei tartte enää toivoa

Oli aikaa tarjota rapsutusta aamulla vastaan tepsutelevalle Toivo-koiralle. Siitä tiesi, että nyt on luvassa joutilaat ajat. Aina en pysähdy neuvottelemaan vieraiden eläinten kanssa, vaikka useimmiten kyllä mieli tekisi. Luulen, että se on monista omistajista ärsyttävää jos lemmikille alkaa vastaantulija sössöttää omia asioitaan. Luonnoneläimet ovat tietenkin toinen juttu kun ne eivät ole kenenkään omia. Saa ihminen vapaasti tilittää.

Kotipuutarhassa asuu esimerkiksi iso siili. Mutta hän ei ole vielä rekisteröinyt minua. Lyllertää vaan ja toivottavasti syö etanoita. Odotan aitoa kohtaamista.

No tänä aamuna siis palasin arjen viimeisestä yövuoroputkesta ja muilta asioilta, dallailin kotikulmilla kapsäkkeineni. Toivo alkoi jo kaukaa tuijottaa. Vähän kävi mielessä, että olenkohan uhkaava, käykö pieni eläin nilkkalihaan kiinni. Joskus yllättävästi voi vieraan eläimen katse aiheuttaa levottomuuttakin.

Lähempi tarkastelu ja tutustuminen osoitti, että Toivo kyllä ihan haikaili herkkuja kassistani. Ja olihan siellä niitä. Apulaiselle kissanhoitoherkkuja kiitokseksi. Siinä herpaantui Toivo-koiran mielenkiinto kun en avannut laukkua hänelle. Tykkää selvästikin rapsutuksesta vähemmän kuin herkuista. Sammui katsekontakti ja jatkui matkat, minun lomalle ja Toivon lähikaupalle varmaan.

Ehkä koira mennessään ajatteli nakkeja samalla intensiteetillä kuin minä kodin loppusilausta, että päästäisiin lähtemään äkkiä mökille.

Puutarhanurkka jäi kyllä aika villiintyneeksi, se nyt ei ole mikään uutinen. Ehkä saan naapureilta anteeksi, koska meillä on kylän suurin alppiruusu kukassa. Yksi Kaisu on yrittänyt minuakin siedättää kuvamateriaalilla. Että oppisin arvostamaan. Pakko kai se on alkaa tykätä, onhan kasvilla varmaan pidempi historia konsanaan kuin itselläni. Pitäisikin oikein läpimitata ja kysyä joltain puutarhurilta. Niin tietäisin kuinka paljon ruusuani kokemattomampi varsin olenkaan.

Jos kerran Kaisu ja moni muukin on alppi- eli mummoruusun ystävä - ja vakaasti - niin ei se voi olla pelkkä makuasia. Minulla on ehkä aukko suorastaan käytöstavoissa, ja sellaisenhan täytyy loppua.

En meinannut millään jaksaa enää antaa levolle sijaa, kun alkoi loman läheisyys piinata jo viimeisten työvuorojen välissä. Tavallaan hyväkin, koska siivosin raivoissani vihdoinkin ulkoeteisen, jota paremmissa piireissä voi ihan kutsua kuistiksikin. Meillä se on inhottavasti aina ihan kierrätyskeskuksena. Olen taistellut sitä vastaan satunnaisesti, onnistumatta.

Nyt päätin, että asiantilan tulee muuttua senkin pysyvästi. Perustin peltitynnyri- ja kesäkassihenkisen kodin kierrätyspisteen ja pidin miehellekin puhuttelun, että missä mennään. Kun tursuaa pahvia tai lasia laukkujen laitojen yli, niin ne otetaan kauppareisulle mukaan ja tyhjennetään. Piste. Ei kerätä enempää, ei saa rönsyillä lattioille.

Jännä nähdä, kauanko kestää tämäkin päätös. Kyllä voi ihminen joskus muuttua. Olenhan jo käyttänyt polvipituista kukkamekkoakin tänä kesänä.

Venus ja David pääsivät muuttamaan eteiseen ystävältä hoidossa olevan jätti-ison puulaatikon päälle. Ovat niin painavia, että ei heti tee mieli alkaa availla laatikon kantta. Silläpä täytin boksin talvi- ja välikausikengillä. Joutaisi niistäkin suurin osa hyväntekeväisyyteen, huomasin. Käytän niistä tasan kahta paria kylmempinä vuodenaikoina. 

On siinä näköjään oma riesansa, kun on kenkäfriikin perillinen. Joko alat käyttää tyylikkäitä jalkineita tai pistät kierrätykseen. Annan vielä ensi syksyn aikaa näyttää, herääkö kukkamekkokesän jälkeen kiinnostus maihinnousukenkien ja tennareiden ulkopuolellekin. Viimeistään jouluna pistän popolajitelman Pelastusarmeijalle, jos en ole käyttänyt!

Muistakaa vaatia tilille sitten. 

Mutta ei puhuta vielä kaamoksesta, kun kerran olen vasta luonut rantalomatunnelman ulkoeteiseen. Levittelin huvikseni kirjavia kankaita esille, koska pienen somistamisen tulee poikkeuksetta olla raskaansarjan siivoustyön palkinto.

Nyt on sitten kiva, kun tulee alkuviikosta kotiin kaupunkilomapäiville. Ensin kukkii ovella itsekylvetyt orvokit. Sitten on siisti ulkoeteinen. Olen yllättänyt siivouspuuskan jälkeen itseni "asioilta" eteisestä. Todellisuudessa ravaan siellä ihailemassa kätteni jälkeä. Huokailen onnellisena tilantuntua ja keltaista sadetakkia romanttisesti naulakossa. 

Kuratakki olikin ollut aika pitkään röykkiöiden alla kadoksissa. Nyt saa sadepäivät taas tulla. Niistäkin minä tykkään, kun ei ole liian kuuma.

Varmaan viihtyisin koko loman pötköön maallakin, mutta on siinä kaupungissa toisaalta oma viehätyksensä. Niin se on ajateltava, kun on siellä vaikka kuinka paljon kaikenlaista puolipakottavaa puuhaa. Sitäpaitsi käyn kesken loman viikon ihan omassa palkkatyössäkin, niin saan tavallaan kesän loppupäästä lisäaikaa lorvailuun.

Nykyään ei kaupunki ole ehkä enää niin hiljainen kesäisin, kuin ennen. Pikkuisen kaipaan niitä ihan tyhjiä katuja.

Vaan on siinä helteisessä ihmisporukassa kesäaikaan ihan letkeä tunnelma kumminkin. Liikkeet ovat hitaampia ja huulenheitto herkemmässä kuin muulloin.

Ei se ole mikään ihme, että ihmiset ovat alkaneet viihtyä kesiään cityssä, kun kerran juhannusruusukin kukkii Pengerkadun varrella. Mielestäni ihan järkevä logiikka.

On se kotikaupunkikin vaan kaunis. Melkein voisi tehdä jonkun meriretkenkin! Etenkin jos tulee tosi kuuma. Viilenee aina vähän se ilmanala meriolosuhteissa. On minulla tietenkin joitakin purjehduskokemuksia. Köysien solmimisen kohdalla on joku musta oppimisaukko aivoissa, joten ei aiheesta nyt tässä yhteydessä enempää. Paitsi että ymmärrän hyvin niitä, joilla on ollut parisuhde koetuksella veden armoilla lomailtaessa.

Aamulla - no miksen minä sitä voi rehellisesti kertoakin - kun kävin Hesarin Alkossa - ihan vaan kissanvahdille hakemassa portugalilaista vinho verdeä lahjaksi - taisi meikäläisenkin silmiin syttyä Toivo-koiramainen kiilto.

Oli ihmisiä terassilla. Kylmää olutta tuopeissa. Vähän hävetti kun alkoi tehdä mieli liittyä seuraan. Istua alas, pistää jalat rehvakkaasti oikoiseksi vastapäiselle tuolille ja alkaa laiskottelu ja hunninko. Olisiko se nyt ollut niin kauhea synti, tuoreelta lomalaiselta. Kellohan oli jo vähän yli yhdeksän.