Niittuaika.

Niin siis, tämän lempikukkani nimeä en vielä tiedä.

Aivan näillä näppäimillä alkavat kunnon päivänkakkarat kukkia Ryötönperällä. Tein sen havainnon tänä aamuna kun ihailin akileijaniittuani auringonnousun jälkeen. Kaste ja eilinen sade olivat juuri ehtineet kuivua. Vaikkei pieni märkyys ruohikossa olisi kyllä haitannutkaan, virkistävää olisi ollut kaupunkijaloille kastuminen. Kävin tosin perjantaina uimassa kastelemassa koko ihmisen. Pois työpölyt.

Päivänkakkara on päivänkakkara ja saunakukka on saunakukka, niitä ei sovi sekoittaa. Ensimmäistä arvostetaan, ja toinen on muuten vain nätti. Kyllä kelpaa meikäläiselle molemmatkin, mutta onhan se hienoa, jos omaan tilukseen pukkaa ihan kakkaroita. Voi sitten elvistellä, jos tulee sellainen tarve.

Vähän olen huolestunut, että pitääkö sitten juhannuksena olla kukkakimppuja vaasissa. Että mistä raaskiin leikata, en ainakaan akileijaniittuun kajoa. Paitsi horsmiin. Ehkä käyn tienvarsikävelyllä ja sieltä saksin. Tai menen aittaniitun takaosaan katkomaan leinikkejä ja kurjenpolvia. Ei heti näy paraatipaikalle, jos on pieni lovi kasvustossa. 

Vaikken minä varsinaisesti ole ymmärtänyt sitä, miksi maalaisoloissa pannaan kukkasia maljakkoon, kun niitä kerran kasvaa ympärilläkin joka puolella. Kaupungissa on eri juttu, kun halutaan tunnelmaan.

Mekko on myös patsastelukäytössä. Tukka hyvin taas vasta kaupungissa.

Kamalasti syyhysi sormet koiranputkisavottaan ja muuhun raivaukseen. On aika paljon ylimääräisiä kukkia. Vaan lähdin kumminkin kitkemään Ryötönperän hallintakauteni ensimmäistä pottumaata. Vaikka alunperin oli kyllä vähän sellainen työnjako, että hyötymaa on miehen homma ja minä huolehdin kukkasista. Pitää ihmisen voida joustaa, jos toinen on väsynyt.

Ihan mielelläni - kun tarkemmin ajattelee - tutkin sitä mitä pojat olivat kevään mittaan kylväneet. Jotenkin olin ollut siinä vain suurpiirteisesti mukana. Kitkin horsmat pois, koska ne tunnistin. En meinannut uskoa todeksi, että vitsinä toukokuun alussa kylvetty lapinpuikula oli oikein alkanut kasvaa. Oli sellaisia vihreitä alkuja! Ne pitää kai sitten oikeaoppisesti peitellä mullalla kun ovat vähän isompia.

Tarina kertoo, että peruna ei kasvata perunoita jos saa liikaa kasvattaa vartta, nimittäin.

Ennen mökille lähtemistä vitsailin miehelle, että voin loppukesällä edelleenluovuttaa hänelle isoisoisäni diplomin, jos käy sato-onni. Pappa oli palkittu vuonna 1935 Karjalassa aiheesta papu. 

Joudun ehkä lunastamaan lupaukseni, sillä härkäpapu oli itänyt varsin elinvoimaisena, kuvassa etualalla:

Lapio on kiven päällä muistakin kuin esteettisistä syistä. Kitkuuhommien aikana sunnuntaina kiroilutti hyttyset. Sitten tuli tyyni vesitihkusade sotkemaan kiven päälle viriteltyä hyttyssavusysteemiäni. Meinasi kastella kiekuran toimintakyvyttömäksi, niin hätäpäissäni otin lapion suojaksi.

Tuli todettua, että lapion lapa toimii hyvänä hyttyssavun levittimenä ihan kuivemmallakin säällä, joten jätin sen niille sijoilleen. Feng shui -asiantuntijat voivat olla eri mieltä, mutta meillä on tavattu pitää hyväksi havaituista käytännöistä kiinni, vaikka esteettisyys pikkuisen kärsisi. Tuuli on oikullinen, eikä aina hyttyssavu osu ihmisen suojaksi. Lapiolevittimellä on mahdollisuus parempaan lopputulokseen.

Jännä, kun tulee tehtyä tällaisia innovaatioita. On aika nerokas olo.

Ai niin. Ryötönperälle tuli ihana sukulaisinvaasio lauantaina. Voi että. Kyllä pikkuserkkuus on kivaa, etenkin sellaisen jälkikasvu. Jotkut piirteet saattavat hyppäillä kummallisesti sukupolvien ja liittojen yli ja yhtäkkiä onkin tontilla nuori näköisihminen, jolla on samat intressit.

Vuorotellen otettiin paparazzikuvia toisistamme puutarhanuorison kanssa. Minusta tuli kuulemma hupaisia steppailukuvia sen lisäksi, että takapuoleni oli hyvin edustettuna joissakin otoksissa kun pyllistelin pohtimassa miksi osa laventeleista oli räytyneitä. Sama nuoriso kuvasi myös puita ja kukkia. Saunapolulla tajusin, että hittolainen, onkohan ihmettely sittenkään omakeksimääni kun sillä tavalla vaan alle kouluikäinen siellä räpsi menemään, äitinsä kännykän täyteen varmaan.

Ehkä papupapan geenit jylläävät meissäkin. Hyvä ajatus. Että luonnon ihmettely ei olisikaan pelkästään opittua.

Eikä siinä vielä kaikki. Näköisneidin pari vuotta vanhempi isoveli kävi kanssamme pitkät keskustelut muun muassa Jedin paluusta. Lapsuuteni idolifilmi! Osasin aikoinaan Yodan viisaudet ulkoa. Toivon, että ne ovat nyt kanavoituneet toimintaani, kun en enää muista repliikkejä.

Ei ole ihminen yksinkertainen nuorena ollenkaan. Olin antautunut jostain syystä lapsuuden olemuksen pohdintaan jo ennen pikkuserkkusukuvierailua. Melkein liikutuin, kun olin niin olevinani viisas. Että lapsi - se on ihminen nuorena. Meidän isompien yksilöiden pitää opastaa ja neuvoa.

Jos lohkeaa tikkarista vaikka terävä pala kurkkuun ja sattuu pelottavasti. Niin silloin kuuluu kertoa, että sama on sattunut meille kaikille isoille. Ja monta kertaa. Aina on selvitty, ei hätää. 

Kunpa vaan kaikilla maailman lapsilla olisi yhtä pienet pulmat.

Aamulla tänään, ikävästi maanantaina, piti lähteä takaisin kaupunkiin käymään. Minä olin ensin jo neljältä hereillä, mutta onneksi nukahdin uudelleen. Nousin seitsemältä. Miestä ei saa maaseutuoloissa hereille millään, ja minusta se on oivallinen piirre. Osaa ihminen ottaa edes hetken vapaata. Eikä häiritse meikäläisen aamurauhaa.

Sitten kun se pitää herättää, niin ei ole vaikeaa. Makuuhuoneen ikkuna auki, linnunlaulut ja pörriäiset sisään. Kyllä siinä herää normaali ihminen.

Nyt kotikulman kesäyössä naapurin mies soittaa bluesia. Aika kiva.