sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Jos ei huussia helluntaina...

Suunnittelin vanhoista kärryistä kukka-astiaa.

No nyt on luvassa ihanaa mietittävää kesäöihin jos uni ei tule. Nimittäin ulkohuussin sisustaminen. Aivan olen ollut vitivarma, että se jää vaan haaveiluksi. Että ei ikinä saada aikaiseksi sen toimintakuntoon saattamista. Vaan tänä aamuna alkoivat ystävät asiaa tutkia ja poikkeuksellisen toimeliaina ihmisinä tarttuivat myös itse tehtävään. Eli 20 vuotta vanhan "massan" tyhjentämiseen pois huussin pohjalta.

Minä ihmettelin, kun koko ajan kävi joku hakemassa jätesäkkiä sisältä. Selän takaa kuului arvoituksellista askellusta kun itse vaan muina naisina tiskailin, kun tykkään siitä. Herravarjele, täysiä jätesäkkejä syntyi huussiroskasta viisi. Ei ollut siellä pelkkää perikunnan kakkaa (joka maaksi muuttuneena kärrättiin metsään), oli ihan roskiksenakin käytetty vessaa. Mitä ihmettelen suuresti. Muutamat melkein kiukkuiset kysymyksetkin heittelin pilvenreunoille, että mitä kertakaikkiaan on liikkunut muoviroskia vessaan heitelleiden isovanhemmuuksien päässä. Onkohan ollut tapana muissakin piireissä, en usko. Hävettää.

Nostalgisia viilipurkkeja. Itikan käristemakkaran kääreitä. Hermesetaspakkaus. Myös kylläkin hienoja lasiaarteita. Laitan niistä kuvan sitten kun olen ne pessyt.

Joskus tässä kesän mittaan laitetaan poistetun roskamassan tilalle oikeaoppinen säiliö. Sellaisen asentamisesta ystävä jätti ohjeen Ryötönperän vieraskirjaan. Aivan mahtavaa!

Minä en tiedä, minkä tähtien alla olen syntynyt, kun olen näin loputtoman onnekas ystäväpiirini suhteen. Minulle riittäisi, että on sitä älykkyyttä ja viisautta kuunnella ja kommentoida meikäläisen monologeja ilossa ja surussa. Muuta en lähipiiriltä odota, ja edellä mainittukin on aika paljon ja raskaskin tehtävä. Mutta ihan pelkkää ylimääräistä bonusta ja luksusta on se, miten yhtäkkiä vaan ympärillä tapahtuu, on jäänyt ystävillä näköjään energiaa kanavoitavaksi sananmukaisesti paskahommiin. Oma miehenikin vaan siinä seisoskenteli käsiä heilutellen vieressä.

En tiedä, miten korvaisin. Pitäisi voida olla tasapuolisesti vastavuoroinen ja nyt vähän huolettaa, että riittääkö Ryötönperän tunnelma kattamaan kaiken sen takaisin, mitä olen saanut. Klapikoneestakin tunsin vielä kiitollisuudenvelkaa ja nyt tuli tämä vessa-asia. Täytyy ehkä pitää ystäville isot juhlat.

Ikinä, ei ikinä, oltaisi saatu miehen kanssa kaksin vessaprojektia haaveiluastetta pidemmälle. Näin todettiin ja se on totta.


Tulee opittua aika paljon osaavilta ihmisiltä. Ystävä tiesi, että rämettyneen raparperipenkin saan uuteen loistoon, kun kaivaa kasvit ylös maasta ja möyhentää kasvualustan, ottaa rikkaruohojen juurakot pois ja iskee raparperit takaisin. Ihme homma. Minä pikkuisen leikkelin mustaviinimarjapensasta siinä vieressä. Ei tullut edes hiki. Ystävä sai kamalan allergisen reaktion pistävistä hyönteisistä. Veikkaan, että olivat lintukirppuja. Eivät ainakaan hyttysiä, eivät paarmoja, eivät mäkäräisiä. Liikkuivat ilkeinä laumoina.

Naama umpeen turvonneena hän vaan jatkoi kaivamistaan ja raparpereiden siirtelyä. Minä haistelin viinimarjanlehtiä enimmäkseen silmät kiinni. Mieletön tuoksu. Oli oma ensikohtaamiseni näiden unohtuneiden pensaiden kanssa ja heti olin ylpeä. Pyytelin anteeksi, etten ollut aiemmin hoitanut. Pikkuisen siivosin kiviä sammalesta ja otin valokuvia kun ihmiset uurastivat.

Ihmettelin ötököitä, ei kyllä uskoisi että olen näin vanha. Hyönteisten pällistely on lasten hommaa ja oikea työ aikuisten. On jäänyt kehitykseni ötökkävaiheeseen. Sentään en enää keräile niitä purkkeihin lemmikeiksi.


Mies kuljeskenteli tontilla paperikassin kanssa ja sen seurauksena saatiin lounaaksi parsaa horsmaa. Villiyrttikeittokirjasta tavattiin ohjetta ja pitihän sitä kokeilla. Kyllä se muille maistui, vaan oma annokseni jäi kesken. Ei ole horsma ravintona meikäläisen juttu. Kitkerää ja kummallista. Vaikka yritin suhtautua ennakkoluulottomasti. Kannattaa silti kokeilla, sillä muu seurue tykkäsi. 

Mutta horsman satoaika alkaa olla kohta ohi. Vain nuoria alle 20-senttisiä kannattaa kuulemma syödä. Vanhemmiten ei enää maistu hyvältä.

Minä tykkään horsmasta ihan vaan silmänilona. Nätit ovat kukat ja eksoottista kun esimerkiksi maantienvierustat ovat sitä täynnä. Omalla tontilla saisi olla vähän vähemmän, ehkä. On typpipitoisen maan merkki, kuulemma. Jospa yrittäisin tuhkalla turmella horsmikon.


Kauhea nälkä jäi horsma-aterian jälkeen. Onneksi saatiin lisäravinnoksi lettuja. Vitsikkäästi puoliso otti kantaa viimeisen letun kanssa:


Minä olisin voinut jämähtää ruoan jälkeen aivan vain tunnelmoimaan ja suunnittelemaan. Mutta ei. Kaikki kaikkosivat ympäriltä. En kehdannut niille sijoilleni jäädä yksiksenikään jälkiruokapullon kanssa istuksimaan. Mieli kyllä teki.

Lähdin takapihalle. Siellä ei olla koskaan. Jos mies joskus saa sellaisen ruman kylpypaljun, niin sijoitan sen takapihalle. Kyllä siitäkin taas haaveiltiin. Että miten olisi sellaisesta käsin kiva katsella tähtitaivasta. Olen pitänyt paljun hankkimsen ehtona, että saunaremontin tulisi olla ensin valmis. 

Seurustelin maahan taipuneiden tuomen lehvistöjen kanssa ja leikkelin niitä kuivia oksia, joihin ulotuin. Mietin, että jänskän majan saisi nuoriso sinne alle sitten kun puu on täydessä kukassa ja lehdessä. Kätevä varjopaikka, jonne voi piiloutua. Eivät välttämättä osaa sinne hyttysetkään.

Lisäksi löysin villiorvokkeja. Ja lemmikkejä, valkoisinakin.


Mökin tuomenkukat olivat vasta nupuillaan, mutta kun tunki nenän ihan kiinni niihin, niin haisi hyvältä. Ajattelin, että onpa oikein tuoksujen lauantai. Ensin ne mustaherukat ja sitten tuomi. Ja vielä ostolaventelitkin. Niitä kun räpelöi, niin jää käsiin pitkäksi aikaa eteerinen hajumuisto.

Piti ihan ääneen miettiä sitä, että miksiköhän ihmisyksilöt tykkäävät eri haisuista. Jollekin on se ruusu rakkain, toinen tykkää terävämmästä aromista. Sama ilmiö tietenkin siinä, mistä syötävän mausta tykätään. Jotkut tosiaan jopa siitä horsmasta. Minä tykkään happamista mauista ja sellaisista kukkien hajuista, joiden aromiin sekoittuu aavistus havua.

Jännä sitten haistella, että miltä haisee viime kerralla kylvämäni  yrttikukkaset. Nimittäin, olivat ihmeekseni alkaneet pikkuisen itää. Vaikka maa oli ihan kuiva kun mentiin. Meinasin, että pitää istuttaa valmisyrttejä vaan tilalle.

Mutta tänä aamuna näin yrttisiementen puskemat ensimmäiset sirkkalehdet! Ihmeellinen on luonto. Niin ne vaan kasvaa. Ensimmäiset itse suoraan maahan kylvetyt iisopit kavereineen.



Ulkohuussin sisustuksesta on miehelläkin visio. Hän meinaa, että maalataan kertakaikkiaan valkoiseksi vaikka. Minä olin mielessäni miettinyt maanläheisempää puupintaa vaan. Että antaa hirsien ja lautojen olla omina itseinään. Ja sitten pitää olla sitä lukemista siellä, ehkä taskulamppu pimeitä aikoja varten. 

Lyhty ja ehkä jopa värivalot. Roska- ja karikeastiat, jotkut nätit. Julisteita seinälle. Vaan minkälaisia. On tässä nyt suunniteltavaa. Ihanaa.

Ja sitten kun se huussi on toimintavalmis, niin ei luonnollisestikaan olla vesivessan varassa. Onhan se muutenkin vähän noloa luksusta, että voi noin vaan mökkioloissakin asioida vesiklosetissa. Jos se toimii. Paskakaivo täyttyy itsekseen jostain sinne lirisevästä pintavedestä. Niin kyllä tulee huussi senkin vuoksi tarpeeseen. Ei tarvitse katastrofin tullen kakkia metsään, niin kuin viime kesänä.


Paskakaivon kantta koristavat vanhat sähkölinjaeristejutut. Näyttävät mielestäni vähän majakoilta.

2 kommenttia:

  1. Ihan uutta minulle tuo raparperien elvytyshoito, pitääpä kokeilla! Meilläkin Torpalla vesiklosetti saa kyytiä lähivuosina, ei koeta sitä kovinkaan tarpeelliseksi mökkiolosuhteissa. Ja eikös ne lakipykälätkin muutu tässä kohtapuoliin niin että vesiklosetin omistaja mökillä joutuu järkkäämään sontavettä varten perusteellisen puhdistamon..Ja onhan perinnehuussi se ekologisempi vaihtoehto :)

    VastaaPoista
  2. juu terveisiä ja kiitokset vaan ystävällesi raparperivinkistä, täytyy pistää kokeiluun :)

    VastaaPoista